Talvisota oli tragedia, joka jätti syvät arvet suomalaisten kollektiiviseen muistiin. Sen vaikutukset tuntuvat osittain edelleen. Tänään, kun kapitalismi on kriisissä ja uudet sukupolvet kääntyvät kommunismin puoleen myös Suomessa, on meidän kyettävä analysoimaan näitä tapahtumia rehellisesti ja vastaamaan heidän kysymyksiinsä.
Marxisteina ja kommunisteina meidän tulee analysoida historiaa tieteellisesti ja dialektisesti. Tämä tarkoittaa, että tapahtumia ei tule tutkia erillisinä, historiasta itsenäisinä “sattumina”, eikä puhtaina historiallisten henkilöiden toiminnan tai ajatusten seurauksina. Ne on nähtävä toisiinsa vaikuttavien, usein pitkien ja monimutkaisten prosessien tuloksina. Kysymykset tulee esittää oikein: emme viisastu vain kysymällä miksi “johtaja A”, “puolue B” tai “valtio C” toimi kuten toimi. Pikemminkin on tutkittava olosuhteita, jotka mahdollistivat toiminnan ja johtivat siihen. Tässä työssä on tärkeintä rehellisyys: ellemme ole objektiivisia tarkastellessamme mitä on tapahtunut ja miksi, emme myöskään voi sisäistää elintärkeitä opetuksia.
Myös oman liikkeemme virheet on käytävä läpi, jotta voimme toimia jatkossa oikein. Josef Stalinin ja hänen perillistensä – byrokraattisten hirviöiden, joita erottaa bolshevismista joellinen verta – hallitsema kommunistinen liike Suomessa ja Neuvostoliitossa ei ole ollut halukas tai edes kykenevä tällaiseen analyysiin talvisodasta. Poliittisesti heräävät, nuoret suomalaiset tuomittiin tästä syystä hyväksymään jommankumman osapuolen mustavalkoinen analyysi. Mutta se aito marxistinen liike, joka Venäjän vallankumouksen rappeuduttua järjestäytyi karkotetun bolshevikin, alkuperäisen puna-armeijan perustajan, ja Venäjän vallankumouksen sankarin Lev Trotskin (1879-1940) ympärille, analysoi ja debatoi ahkerasti talvisotaa marxistisen teorian pohjalta, kommunistisen maailmanvallankumouksen perspektiivistä.
Tämän artikkelin tarkoitus on aseistaa Suomen kommunistinen nuoriso näiden keskustelujen opetuksilla. Aloittakaamme tarkastelemalla marxistien kantaa kansalliseen itsemääräämisoikeuteen.
Marxismi ja kansallinen kysymys
Kysymys kansallisesta itsemääräämisoikeudesta on keskeinen Suomen ja Venäjän tai Neuvostoliiton välisissä suhteissa. Me kommunistit olemme internationalisteja ja taistelemme kommunistisen maailmanvallankumouksen puolesta – poistaaksemme kansallisvaltioiden rajat ja yhdistääksemme ihmiskunnan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että voisimme sivuttaa kansallisen kysymyksen, niin kauan kuin ihmiskunta yhä on jakautunut kansakuntiin: suuriin ja pieniin, sortaviin ja sorrettuihin.
Venäjän keisarikuntaa, johon Suomi kuului vuoteen 1917 asti, kutsuttiin “kansakuntien vankilaksi”: hallitseva väestöryhmä isovenäläiset olivat siinä vähemmistössä verrattuna lukuisiin pienempiin alistettuihin kansoihin. Kansallinen kysymys oli siksi erityisen polttava Venäjän työväenliikkeelle. Vladimir Lenin ymmärsi hyvin, ettei sosialistinen vallankumous olisi mahdollinen ilman sen yhdistämistä taisteluun kaikenlaista sortoa vastaan. Sorrettujen kansakuntien työläiset olisivat valmiita liittymään sen riveihin venäläisten toveriensa rinnalle vain, jos he voisivat tehdä niin vapaaehtoisesti. Esimerkkinä tästä tuomitsi Lenin jyrkästi keisari Nikolai II:n ja kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin sortotoimenpiteet itsehallinnollisessa Suomessa 1900-luvun ensi vuosina.
Jos itsemääräämisoikeutta ei kunnioiteta, johtaa se sorrettujen kansakuntien yhdistymiseen luokkarajojen ylitse kansallisella pohjalla, vallankumousta vastaan. Vuonna 1903 Venäjän Sosialidemokraattinen Työväenpuolue (eli bolshevikit) näin ollen kirjoitti tuen kansakuntien itsemääräämisoikeudelle, itsenäistymiseen saakka, ohjelmaansa. Kuten näemme, on tässä siis kyse strategisesta, ei moraalisesta, kannanotosta. Marxistit eivät kannata itsemääräämisoikeutta siksi, että näkisivät siinä ehdottomasti puolustettavan oman arvon, vaan koska se palvelee lopullista päämäärää: maailmanvallankumouksen voittoa ja valtionrajojen romuttamista.
Venäjän bolshevikit siis ymmärsivät, että sosialistinen vallankumous on yhdistettävä taisteluun kaikenlaista sortoa vastaan. Siksi ei ole yllättävää, että kun Suomen itsenäisyysjulistus joulukuussa 1917 saapui vallankumoukselliseen Pietariin, Bolshevikkien hallitus vastasi siihen näin:
Vastauksena Suomen Tasavallan Hallituksen esitykseen Suomen Tasavallan tunnustamisesta itsenäiseksi Kansankomissaarien Neuvosto, täysin yhdenmukaisesti kansakuntien itsemääräämisoikeuden periaatteen kanssa, päättää ehdottaa Toimeenpanevalle Keskuskomitealle:
- Suomen Tasavallan valtiollisen itsenäisyyden tunnustamista, ja
- molempien osapuolten erityisen neuvottelukunnan asettamista Suomen Hallituksen suostumuksella valmistelemaan niitä käytännön toimenpiteitä, jotka johtuvat Suomen eroamisesta Venäjästä.
Allekirjoittajien joukossa olivat niin Lenin, Trotski kuin Stalinkin. Tämä osoittaa kontrastin Venäjän vallankumouksen sekä bolshevikkipuolueen ja Neuvostoliiton myöhemmän kehityksen välillä vähemmistöjen kohtelussa.
Suomen vallankumouksen tappio
Ylläolevat rivit kirjoitettiin tietäen, että vallankumouksellinen tilanne kyti myös Suomessa. Bolshevikit toivoivat Suomen työläisten liittyvän maailmanvallankumouksen riveihin. Lenin oli jo lokakuussa (Venäjän silloin käyttämän Juliaanisen kalenterin mukaan) 1917 kehottanut suomen työläisjohtajia viipymättä liittymään vallankumoukseen ja ottamaan vallan Suomessa. Tässä artikkelissa ei ole tilaa kertoa Suomen 1918 vallankumouksen tarinaa. Todettakoon siis vaan lyhyesti, että sen kohtaloksi koitui etenkin vallankumouksellisen puolueen puute.
Siinä missä refomistinen johto epäröi ja teki lukuisia virheitä, taistelivat Suomen punaiset työläiset ja torpparit viimeiseen veripisaraan asti vapauden ja sosialismin puolesta. Venäjän bolshevikit eivät voineet puuttua tilanteeseen Suomessa aseellisesti jouduttuaan solmimaan Brest-Litovskin rauhansopimuksen Saksan kanssa. Sen sijaan he tukivat vallankumousta aseistamalla sitä ja lähettämällä sotilasneuvonantajia. Ikävä kyllä tämä ei riittänyt. Vastapuoli sai vahvistusta ensin Saksassa koulutetuista jääkäreistä ja sitten Saksan keisarilliselta armeijalta, ja vallankumous murskattiin verisesti.
Ojasta allikkoon: kommunistit maanpaossa
Kymmenisen tuhannen punaisen onnistui paeta rajan yli Neuvosto-Venäjälle. Useimmat asettuivat joko Pietariin, jossa syksyllä perustettiin Suomessa laiton Suomen Kommunistinen Puolue (SKP), tai Itä-Karjalaan, jossa 1920 muodostettiin Karjalan Työkansan Kommuuni, vuodesta 1923 Karjalan Autonominen Sosialistinen Neuvostotasavalta (ASNT). Virallisena kielenä oli venäjän ohella suomi, sillä karjalan kirjakieltä ei ollut olemassa. He saivat vahvistusta lukuisista ulkosuomalaisista työläisistä, kuten amerikansuomalaisista, jotka muuttivat sinne rakentamaan työväenvaltiota.
Tämä lisäsi tasavallan suomalaista olemusta. Sen johdossa toimi vv. 1920-1935 Edvard Gylling, entinen Suomen punaisten Kansanvaltuuskunnan jäsen. Mutta 1920-luvun ensimmäisinä vuosina Neuvostoliitossa alkoi prosessi, joka ilmensi niitä ristiriitoja, jotka liittyivät työväenvaltion perustamiseen valtavassa, alikehittyneessä maassa. Bolshevikit olivat panneet toivonsa vallankumouksen kohtalosta Euroopan työläisiin, jotka myös nousivat maailmansodan jälkimainingeissa, etenkin Saksan vallankumouksiin 1918 ja 1923. Näiden päätyttyä tappioihin ja kapitalismin vakiinnuttua uudelleen Euroopassa oli vallankumous eristetty. Leninin kuoltua byrokraattinen ryhmittymä Stalinin johdolla lanseerasi teorian sosialismista yhdessä maassa. Tämä oli täysin marxilaisen teorian vastaista, joka painottaa, että vallankumouksen on oltava kansainvälinen ollakseen elinvoimainen.
Venäjän työväenluokan parhaimmisto oli tuhottu sisällissodassa, puolueen sisäinen demokratia oli kärsinyt sodan oloissa, ja väsyneet massat olivat valmiita kuuntelemaan. Stalinin klikki aloitti nyt taistelun kaikkia vastustajiaan (suurinta osaa vallankumouksen johtajista) vastaan. Trotski ajettiin maanpakoon ja muut Stalinin vastustajat erotettiin puolueesta. 1920-luvun toisella puoliskolla alettiin toisinajattelijoita vainota järjestelmällisesti prosessissa, joka kulminoitui suuriin puhdistuksiin 1936-38, joissa useimmat tuomittiin kuolemaan. Murhattujen joukossa oli koko SKP:n johto, lukuunottamatta pientä ryhmää Otto Wille Kuusisen ympärillä. Paranoidi ilmapiiri vallitsi, ja 1920-luvun loppuvuosina kansalliset vähemmistöt joutuivat luupin alle “epäluotettavina” ja mahdollisina vakoojina sodan puhjetessa. Karjalan ASNT:n johto erotettiin ja vangittiin ja suomen kieli kiellettiin tasavallassa. Heidät korvattiin venäläisillä stalinisteilla. Tuhansia tuomittiin vankeuteen tai kuolemaan.
Kommunistit Suomessa sotaa edeltävällä kaudella
Tynkä-SKP:tä kiellettiin Moskovan taholta olemasta itsenäisesti yhteydessä suomalaisiin kommunisteihin. Tämä tarkoitti sitä, että kommunistit Suomessa jätettiin heitteille ja alttiiksi porvarillisen yhteiskunnan paineelle. SKP:n ollessa kielletty toimivat Suomeen jääneet kommunistit Sosialidemokraattisen puolueen (SDP) ympärillä ja pitivät itseään sen “vasemmistosiipenä”. Maanalaista liikettä, jota monet entiset punaiset varmasti olisivat tukeneet, ei koskaan rakennettu. Vuonna 1937 perustettiin SDP:n ja Maalaisliiton johtama hallitus, jossa työläiset saivat edustusta ja toivoa reformeista samalla kun Moskovasta vallitsi radiohiljaisuus. Samaan aikaan kuultiin paljon huhuja siellä tapahtuvista vainoista ja murhista, mikä luonnollisesti vieraannutti työläisiä neuvostokommunismista. Stalinismille oli ominaista siksakkaaminen eri linjojen välillä “reaalipolitiikkansa” (jolla ei useimmiten ollut mitään tekemistä marxismin tai maailmanvallankumouksen kanssa) selittämiseksi.
Ajan henkeen kuului tärkeänä osana huoli fasismin noususta. Hitler ja Mussolini saivat 1930-luvun lopulla vahvistusta Francosta, joka murskasi Espanjan vallankumouksen edellä mainittujen johtajien tuella. Tämä masensi ja pelotti monia vasemmistolaisia, Natsi-Saksan laajenemisen Itävaltaan ja Tsekkoslovakiaan ohella. Myös suomalaiset kommunistit, joista monia oli liittynyt taisteluun Francoa vastaan, pitivät tätä suurimpana uhkana. Epäonnistuttuaan ensin Hitlerin pysäyttämisessä Saksassa ultravasemmistolaisten virheiden vuoksi, Kommunistinen Internationaali (Komintern) oli Espanjassa omaksunut ns. kansanrintaman politiikan, eli kaikenlaisten poliittisten liittojen solmimisen yli luokkarajojen, fasismin pysäyttämiseksi. Tähän ilmapiiriin elokuussa 1939 laskeutui kuin pommi uutinen Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta ja Kominternin uusi linja, jossa antifasismi loisti poissaolollaan. Tämä kyyninen sopimus tuntui luonnollisesti valtavalta petokselta maailman työväenluokkaa ja fasismin uhreja kohtaan, mitä se olikin. Tämä petos sekä Venäjän vallankumouksen degeneraatio ja huhut puhdistuksista vähensivät sympatioita Neuvostoliitolle voimakkaasti ja ajoi työläisiä SDP:n syliin. Sodan alkupäivien raskaat työläisten asuinalueiden pommitukset, joiden Moskova kielsi tapahtuneen, saivat myös monet epäröineet päättämään kantansa.
Talvisota ja sen seuraukset
Neuvostoliitto oli esittänyt jo 1938 alkaen Suomelle aluevaihto-ehdotuksia, vaatien itselleen osaa Karjalan kannaksesta, Suomenlahden saaria ja Hankoa, vedoten turvallisuuteensa. Suomelle luvattiin korvauksena osaa Itä-Karjalan korvesta. Neuvottelut eivät johtaneet tuloksiin, ja Stalin teki syksyllä 1939 lopullisesti päätöksensä toteuttaa Itä-Euroopan jako Suomen osalta. Moskova odotti hyökkäyksen saavan mittavaa tukea Suomessa. Mutta jo Suomen vallankumous ja sisällissota 1918, samoin kuin keski-Euroopan epäonnistuneet vallankumoukset, olivat osoittaneet, että on liian myöhäistä lähteä rakentamaan vallankumouksellista järjestöä, kun suuret tapahtumat ovat lähteneet vyörymään. Lisäksi on luonnollisesti erityisen vaikea tehtävä rakentaa laiton, maanalainen puolue, jolla on todelliset juuret työväenliikkeessä.
Näin ei tehty, minkä tapahtumat sodan puhjetessa osoittavat. Samalla kun armeija pantiin Suomessa liikekannalle marraskuussa 1939, pidätettiin tunnetut kommunistit. Heidän tietämättömyytensä tilanteesta ja vastarinnan valmistelujen puute hämmästytti poliisia, ja useimmat päästettiin pian vapaaksi. Talvisodan aikana ei nähty järjestäytynyttä vastarintaa tai sabotaasia, joka olisi ollut verrattavissa jatkosodan desantteihin ja käpykaartilaisiin, saatikka muuhun partisaanitoimintaan toisen maailmansodan aikana.
Moskovassa kuultiin jotain ihan muuta: stalinistiseen tapaan yhteyshenkilöt kertoivat ylöspäin sitä, mitä haluttiin kuulla: maanalainen liike oli kunnossa ja kansa valmiina nousemaan invaasion ja Terijoelle perustetun Kuusisen nukkehallituksen tueksi. Kuten tiedämme, näin ei käynyt. Suomen kansa, joka vuodesta 1918 oli jyrkästi jakautunut kahteen leiriin luokka-aseman perusteella, yhdistyi nyt pitkälti kansallisella pohjalla puolustautumaan suurvaltanaapurin hyökkäystä vastaan – ja saavutti kaikkien yllätykseksi niin kutsutun torjuntavoiton. “Voiton”, josta voidaan sanoa tulleen osa suomalaisten kansalliskertomusta.
Puna-armeija juuttui asemiin Karjalan kannakselle, ja epäonnistui surkeasti yrityksissä tunkeutua Pohjois-Suomeen. Suomussalmen ja Raatteen tien taisteluissa talven olosuhteisiin varustautuneiden suomalaisten onnistui saartaa ja tuhota vähäistä vastarintaa ja nopeaa voittoa odottaneet palelevat neuvostosotilaat. Kun rauha solmittiin kolmea kuukautta myöhemmin, oli toista sataa tuhatta neuvostosotilasta kaatunut tai kadonnut, verrattuna noin 25 000 suomalaiseen. Suomi oli edelleen itsenäinen, vaikka sai luovuttaa alueita.
Tästä syntynyt revanssihenki ajoi Suomen porvariston natsi-Saksan syliin ja rakentamaan suur-Suomea yhdessä “aseveljien” kanssa jatkosodassa 1941-44, jossa kaatui jälleen kymmeniä tuhansia työläisiä sillä seurauksella, että talvisodan rauhanehdot palautettiin uudelleen voimaan yhdessä mittavien sotakorvausten ja Petsamon luovutuksen kanssa.
Miksi puna-armeija epäonnistui?
Olemme jo todenneet, että Suomen kommunistisen liikkeen johto oli murhattu talvisodan aattona, että työväenliikkeeseen juurrutettua maanalaista liikettä ei koskaan oltu rakennettu, ja miten Moskovan politiikka edeltävänä kautena demoralisoi suomalaisia kommunisteja. Virheellinen informaatio, joka johtui rehellisen analyysin korvaamisesta toiveajattelulla ja mielistelyllä, esti epäilemättä Moskovaa ymmärtämästä tilanteen edellytyksiä. Nämä seikat ovat tärkeitä pitää mielessä, mutta ne ovat vain yksi osasyy siihen, miksi Puna-armeija ei päässyt tavoitteisiinsa, Stalin keskeytti invaasion ja tyytyi vuoden 1940 rauhanehtoihin. Emme suinkaan vähättele suomalaisten urheuden ja sisun osaa tässä, mutta erotuksena pikkuporvarillisista kansallisromantikoista ymmärrämme, ettei se selitä sitä, miten Suomi kykeni vastarintaan moninkertaista ylivoimaa vastaan. Sotaa ei voi tarkastella erillään maailmantilanteesta. On ensinnäkin otettava huomioon se sympatia, jonka maailman porvaristo mobilisoi Suomen tueksi. Tämä valtava paine ulkoapäin aiheutti eriäviä mielipiteitä ja debattia myös marxistisessa Neljännessä internationaalissa, mistä syystä Trotski kommentoi tilannetta varsin tyhjentävästi viimeisen elinvuotensa kirjeenvaihdossa.
Huhtikuussa 1940 Fourth International -lehdessä julkaistussa artikkelissaan Balance Sheet of the Finnish Events, Trotski luettelee tämän lisäksi ne kansainvälisen politiikan tekijät, jotka saivat Stalinin keskeyttämään hyökkäyksen: varsinkin Englannin ja Ranskan uhkaama väliintulo sodan pitkittyessä, mutta myös Stalinin ja Hitlerin välisen sopimuksen. Saksa ja Neuvostoliitto olivat jakaneet Euroopan etupiireihin, ja Suomi oli luvattu jälkimmäiselle. Mutta kun nopeaa voittoa ei tullut, ei Hitler enää voinut viivyttää sodan eskalointia länsirintamalla. Hän halusi aloittaa Tanskan ja Norjan invaasionsa, turvatakseen pohjoisen selustansa. Myös Berliini painosti tästä syystä Stalinia lopettamaan hyökkäyksen kesken ja tekemään rauhan. Lisäksi tulee ehdottomasti tarkastella syitä puna-armeijan heikkoon tilaan. Se oli toki onnistunut valtaamaan itäisen Puolan ilman suurempia ongelmia, mutta siinä vaiheessa oli Wehrmacht jo murskannut maan vastarinnan – Neuvostoliiton hyökkäys oli näin ollen vain lyödyn lyömistä, coup de grâce.
Syyt tähän löydämme etenkin Stalinin vainoista ja puhdistuksista sotaa edeltävinä vuosina. Vuonna 1937 pidettiin salainen oikeudenkäynti, joka käytännössä katkaisi armeijalta pään: kolme viidestä marsalkasta ja 80-90% korkeista upseereista (kenraaleista ja eversteistä) tapettiin tai vangittiin. Kuten muutkin vale-oikeudenkäyntien uhrit, kuten lähes koko Leninin aikainen puolueen keskuskomitea, kaikki tunnustivat kuuluvansa “trotskilaisiin” salaliittoihin, jotka vakoilivat vieraille valloille ja suunnittelivat vastavallankumousta. Kerrotaan, että sisällissodan sankarin, kenraali Mihail Tuhatševskin, allekirjoittamassa tunnustuskirjeessä oli veriläikkiä.
Marxistinen kanta
Mikä sitten on meidän analyysimme talvisodan oikeutuksesta? Me emme sano, että Moskovan byrokratian jokaista tekoa tulee puolustaa ilman kritiikkiä, tai, että kommunistien tänään tulisi ottaa vastuu talvisodan tragediasta. On ennen kaikkea vältettävä illuusioita Stalinin tarkoitusperistä: häntä ei motivoinut maailmanvallankumouksen vaan edustamansa byrokratian etujen puolustaminen. Lainataksemme Trotskia:
Stalinin hyökkäyksessä Suomea vastaan ei tietenkään ollut kyse pelkästään Neuvostoliiton puolustuksesta. Neuvostoliiton politiikkaa ohjaa bonapartistinen byrokratia. Tämä byrokratia on ennen kaikkea huolissaan vallastaan, arvostaan ja tuloistaan. Se puolustaa itseään paljon paremmin kuin se puolustaa Neuvostoliittoa. Se puolustaa itseään Neuvostoliiton ja maailman proletariaatin kustannuksella. Tämä paljastui liian selvästi koko Neuvostoliiton ja Suomen välisen konfliktin kehityksen aikana. Emme siis voi suoraan tai epäsuorasti ottaa itsellemme edes varjoakaan vastuusta Suomen hyökkäyksestä, joka on vain yksi lenkki bonapartistisen byrokratian politiikan ketjussa.
Mutta kysymys Neuvostoliiton puolustamisesta ulkoisia uhkia vastaan on silti myös käsiteltävä ja otettava huomioon, erillään Stalinin tarkoitusperistä. Monet marxistit vetivät talvisodan seurauksena johtopäätöksen, että Neuvostoliitosta oli tullut imperialistinen maa, jota ei enää tullut puolustaa. Mutta Neuvostoliitto ei stalinismista huolimatta ollut muuttanut luokkaluonnettaan. Se ei siis ollut kapitalistinen luokkayhteiskunta, vaan rappeutunut työväenvaltio. Rappeutunut, koska byrokraattinen klikki oli anastanut poliittisen vallan, mutta yhä työväenvaltio, koska kapitalismi oli nujerrettu ja korvattu yhteisomistuksella ja suunnitelmataloudella. Siksi kaikkien kommunistien velvollisuus oli puolustaa sitä. Meille marxisteille imperialismi ei ole haukkumasana, vaan sillä on tieteellinen merkitys: taloudellisen järjestelmän – nykyajan kontekstissa finanssipääoman dominoiman monopolikapitalismin – sisäisten lakien pakosta tapahtuva toisten maiden riisto. Neuvostoliitto ei siis voinut olla imperialistinen, ja Venäjän vallankumouksen saavutuksia tuli yhä puolustaa kapitalistisia maita ja vastavallankumousta vastaan – taistellen samalla sisäisesti työläisdemokratian puolesta. Jos Stalinin klikki olisi syrjäytetty, olisi maasta tullut uudelleen maailmanvallankumouksen majakka.
On tärkeää, ettemme katso Talvisotaa erillisenä ilmiönä (suuri Neuvostoliitto vastaan pieni Suomi) vaan osana kokonaistilannetta – mikä pätee historian tutkimiseen yleensä. Suomessa oli vuonna 1939 kapitalistinen ja Neuvostoliitolle vihamielinen hallinto. Suomi oli 1920-luvulla antanut vapaaehtoisten nationalistien järjestää hyökkäysretkiä Itä-Karjalaan, ja sillä oli ystävälliset välit sekä Britannian että Ranskan imperialismeihin (ja myöhemmin oli valmis osallistumaan myös Natsi-Saksan valloitusretkelle itään). Sen maantieteellinen läheisyys oli suora uhka Leningradin kaupungin turvallisuudelle. Trotski huomauttaa myös, ettei pienten maiden kohtaloita, tai kansallista itsemääräämisoikeutta, voida maailmansodan kontekstissa yleisesti ottaen nostaa etualalle, jos vaakalaudalla on maailmanvallankumouksen kohtalo. Myös terve työväenvaltio saattaa taktisista syistä käydä hyökkäyssotia, kuten esimerkiksi Venäjän sisällisodassa tehtiinkin Georgian, Puolan ja muiden maiden tapauksissa koska niiden alueelta uhattiin neuvostovaltion turvallisuutta. Sama olisi helposti voinut päteä Suomen kohdalla.
Talvisodassa oli kyse yhtäkkisestä hyökkäyksestä, josta oli päätetty yhdessä natsien kanssa Berliinissä, täysin työläisten päiden ylitse. Tämä sai sen etupäässä tuntumaan uhkalta Suomen kansalliselle itsenäisyydelle. Näin ollen etenkin tavalla miten hyökkäys tapahtui oli väistämättä tuhoisat seuraukset molemmille osapuolille, ja tämä on siis erotettava suhtautumisesta vallankumouksellisiin sotiin yleensä. Kun otamme huomioon, miten täysin toisella tavalla sama skenaario olisi voinut edetä, jos Neuvostoliitto olisi yhä ollut terve työväenvaltio, suomalaisten kommunistien puhdistuksia ei olisi tapahtunut, ja Komintern katastrofaalisen “sosialismia yhdessä maassa” -linjansa sijaan olisi edeltävinä vuosina tukenut elinvoimaisen, työväenluokkaan juurrutetun maanalaisen kommunistisen liikkeen rakentamista Suomessa, muuttuu kuva talvisodasta täysin.
Tässä tapauksessa Suomen työväenluokka, jolla vuoden 1918 tapahtumat yhä olivat tuoreessa muistissa, olisi hyvinkin luultavasti noussut uuteen vallankumoukseen, luultavasti ilman puna-armeijan tarvetta toimia muuten kuin vallankumouksellisia tukevassa roolissa. Emme muistaisi sen toimia invaasiona, vaan tukena Suomen vallankumoukselliselle kansalle. Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) menestys ensimmäisissä vapaissa vaaleissa, sotien jälkeen 1945 (lähes neljännes äänistä, SDP sai vain hieman enemmän) osoittaa, että sosialismin kannatus maassa oli koko ajan erittäin voimakasta, ja yllä mainittu kehitys olisi ollut toisissa olosuhteissa täysin mahdollista.
Tänään Neuvostoliittoa ei ole. Sen romahtamisesta tuli, sen stalinismista huolimatta, kova isku kaikille kommunisteille aivan kuten Trotski ennusti. Mutta kuten Ted Grant, nykyisen Vallankumouksellisen kommunistisen internationaalin ensimmäinen teoreetikko silloin totesi, tulee se olemaan ainoastaan esinäytös paljon suuremmalle näytelmälle: kapitalismin tuhoutumiselle ja kommunistisen maailmanvallankumouksen voitolle, joka tulee passittamaan sodat ja lukemattomat muut luokkayhteiskunnan kauheudet pysyvästi historian roskatunkiolle.
Heikki Moisio
