Tämä artikkeli julkaistiin ensimmäistä kertaa Vallankumouksellisen kommunistisen internationaalin Pakistanin osaston teoreettisen julkaisun Lal Salaamin ensimmäisessä numerossa vuonna 2016.
Tieteilijöiden kuten monien muidenkin asenne näinä päivinä filosofiaa kohtaan on usein välinpitämätön, jopa halveksuva. Mitä tulee moderniin filosofiaan, tämä on ansaittua. Filosofian viimeisen 150 vuoden aikana muistuttaa karua autiomaata, jossa siellä täällä on joitain elonmerkkejä. Menneisyyden aarreaitta, muinaisine huippuhetkineen ja ymmärryksen välähdyksineen, näyttää nyt tyhjentyneen. Tästä joutomaasta minkäänlaisen viisauden etsiminen näyttäisi hullun hommalta.
Mutta jos katsomme tarkemmin, filosofian halveksunta on kuitenkin lopulta virhe. Jos katsomme tarkoin nykyajan tieteen tilaa – tai tarkemmin sanottuna sen teoreettisia perusteita ja oletuksia – näemme, ettei tiede itse asiassa koskaan vapauttanut itseään filosofiasta. Vaikka se on saateltu tylysti ulos etuovesta, se tulee takaisin sisään, vaivihkaa takaikkunasta.
Tieteilijät, jotka ylpeästi toitottavat välinpitämättömyyttään filosofiaa kohtaan tekevät todellisuudessa kaikenlaisia olettamuksia, jotka ovat luonteeltaan filosofisia. Tämä tiedostamaton ja epäkriittinen filosofia ei ole mitenkään parempi kuin “vanhanaikainen” filosofia vaan itse asiassa on paljon heikkolaatuisempaa. Tämän lisäksi siitä seuraa monia virheitä käytännössä.
Valitettavasti vuosikymmenten ajan yliopistoissa opetettu filosofia on perustunut vääriin ja harhaanjohtaviin teorioihin kuten looginen positivismi, joka eri muodoissaan on ollut hallitseva filosofinen suuntaus erityisesti anglosaksisissa maissa suurimman osan 1900-luvusta.
Tämän koulukunnan vaatimaton älyllinen sisältö ei ole estänyt sen seuraajia suhtautumasta maailmaan äärimmäisen ylimielisesti tai omaksumasta itselleen hienolta kuulostavan arvonimen “tieteenfilosofi”. Tämä positivistinen rakkaus tieteeseen ei kuitenkaan ole saanut vastakaikua tieteilijöiltä kentällä.
Positivistien pakkomielle kuvitteelliseen “tieteen rakenteeseen”, näpertely merkityksistä ja semantiikasta kaikki muistuttavat erehdyttävästi keskiaikaisten skolastikkojen hienostunutta miljöötä ja monimutkaisia debatteja. Loogisen positivismin ylipappien sietämättömät harhaluulot itsestään johtivat lopulta itse tieteentekijät torjumaan heidät ja nousemaan kapinaan heitä vastaan.
Merkittävä panos dialektisen menetelmän soveltamisesta tieteenhistoriaan oli vuonna 1962 julkaistu T. S. Kuhnin hämmästyttävä kirja Tieteellisten vallankumousten rakenne. Kyseinen teos havainnollisti tieteellisten vallankumousten väistämättömyyden ja osoitti karkeasti sen mekanismin, jota nämä vallankumoukset noudattavat. Goethen Faustissa esiintynyt lausahdus “Kaikki, joka on olemassa, ansaitsee myös tuhoutua” ei päde ainoastaan eläviin organismeihin vaan myös tieteellisiin teorioihin, mukaan lukien niihin, joita pidämme tällä hetkellä ehdottoman paikkansapitävinä.
Filosofian juuret
Kuka tahansa, joka näkee vaivan opiskella filosofian historiaa, löytää syvällekäyvien ajatusten kultakaivoksen. Filosofia tapana ajatella poikkeaa täysin arkiajattelusta. Filosofia käsittelee suuria kysymyksiä, joita kaikki meistä ovat joskus pohdiskelleet: mikä on elämän tarkoitus? Mitä ovat hyvä ja paha? Mikä on universumin luonne? Nämä kysymykset, joista moniin itse tiede on jo tuottanut vastauksen, ovat vaivanneet suurten ajattelijoiden mieliä jo yli 2000 vuotta.
Tieteen ja filosofian yhteyden historia on jo pitkä. Kuten niin paljon modernista kulttuuristamme ja sivilisaatiostamme, filosofian ja tieteen alkujuuret ovat antiikin Kreikassa. Vaikka on totta, että aiemmat sivilisaatiot (Induksen laakso, Babylon ja Egypti) tekivät merkittäviä löydöksiä, kreikkalaisiin asti ihmisajattelua painoi uskonnollinen taikausko.
Ensimmäistä kertaa Kreikassa näemme pyrkimyksen selittää universumi ilman yliluonnolliseen tukeutumista, ilman jumalten väliintuloa – heidän pyrkimyksensä oli selittää luonto ainoastaan luonnon itsensä pohjalta. Sanaa “filosofia” käytti tietääksemme ensimmäisenä Pythagoras 600-luvulla eaa. Hän sanoi: “Elämä on kuin festivaali; aivan kuten jotkut tulevat… kilpailemaan, jotkut harjoittamaan ammattiaan ja jotkut vain katsojiksi, samoin elämässä orjamaiset ihmiset hakevat kuuluisuutta tai omaa hyötyään, kun filosofit taas etsivät totuutta.” (Diogenes Laertius)
Jooniansaarten alkuaikojen filosofien päivistä lähtien, kun he etsivät rationaalista selitystä luonnolle ilman jumalten väliintuloa tiede ja filosofia ovat olleet erottamattomasti toisiinsa liitettyjä. Nämä aikaiset kreikkalaiset filosofit olivat materialisteja. He tutkivat luonnonilmiöiden kuten salaman, ukkosen, maanjäristysten, komeettojen ja tähtien syitä. He etsivät kaikille näille ilmiöille rationaalisia selityksiä, joihin ei liittyisi jumalia tai muita yliluonnollisia aiheuttajia.
Cicero kirjoitti Keskusteluja Tusculumissa -teoksessaan, että varhaiset kreikkalaiset filosofit tutkivat “määrää ja liikettä ja sitä lähdettä, josta kaikki asiat nousevat ja johon ne palaavat; ja nämä varhaiset ajattelijat tutkivat kiihkeästi tähtien kokoa, esiintymisvälejä ja kursseja, kuten kaikkien taivaankappaleiden”. Toisin sanoen Sokratesta edeltävät filosofit tutkivat luontoa. He olivat niitä rohkeita pioneereja, jotka valmistelivat tietä kaikille tuleville tieteen edistysaskelille.
He tekivät äärimmäisen tärkeitä löydöksiä. He havaitsivat, että maapallo on pyöreä ja että kuu heijastaa auringon valoa. He tiesivät, että ihmiset ovat kehittyneen kaloista ja todistivat sen tutkimalla ihmisen sikiöitä ja fossiileja. Suurin osa näistä löydöksistä oli kuitenkin enemmän oppineita arvauksia. Väistämättä tietyssä vaiheessa he törmäsivät teknologian kehityksen tason aiheuttamiin rajoituksiin.
Tietyssä vaiheessa ajattelijoiden huomio siirtyi pois luonnonilmiöistä ja kohti yhteiskuntaa, moraalia ja kaikkia niitä kysymyksiä, jotka liittyvät ihmiselämään. Viidennellä vuosisadalla eaa. Aristoteles totesi: “Luonnon tutkimisesta luovuttiin ja filosofit käänsivät huomionsa käytännön hyvään elämään ja politiikan tutkimiseen.” Keskusteluja Tusculumissa -teoksessaan Cicero kirjoittaa, että “Sokrates oli ensimmäinen, joka veti filosofian alas taivaalta, asetti sen kaupunkeihin ja vei sen jopa koteihin, pakottaen sen pohtimaan elämää ja moraalia, hyvää ja pahaa”.
Filosofian sofismin koulukunta, joka syntyi näihin aikoihin, liittyi tiiviisti ateenalaisen demokratian kehitykseen, jossa puhetaidon ja väittelyn taidot olivat onnistumisen edellytys julkisissa kokouksissa. Sokrates ja Platon haastoivat sofismin ja kehittivät dialektiikan, vaikkakin filosofisen idealismin pohjalta. Sana dialektiikka tulee kreikan kielen sanasta dialektike, joka puolestaan tulee sanasta dialegomai, joka tarkoittaa keskustelua. Alunperin dialektiikka oli keskustelun taitoa, jonka korkein ilmenemismuoto nähdään Platonin sokraattisissa dialogeissa.
Kreikan filosofia kääntyi laskusuuntaan samaan aikaan ateenalaisen demokratian kanssa. Sivilisaation soihtu siirtyi roomalaisille, jotka eivät kuitenkaan lisänneet mitään merkittävää Kreikasta omaksumiinsa ajatuksiin. Kreikka ja Rooma perustuivat orjatalouteen. Noiden yhteiskuntien kaikki merkittävät kulttuuriset ja tieteelliset saavutukset pohjautuivat lopulta orjien tekemään työhön.
Sama on pitänyt paikkansa kaikkien sivilisaatioiden kohdalla kuluneen 10 000 vuoden aikana. Orjuus on aina ollut olemassa muodossa tai toisessa ja on edelleen olemassa palkkaorjuutena. Taide, kulttuuri ja tiede kautta aikojen ovat perustuneet pohjimmiltaan massojen hyväksikäyttöön.
Orjayhteiskunta saavutti lopulta rajansa, aivan kuten kapitalismi on saavuttanut rajansa nyt. Kun yhteiskunta kääntyy kohti rappeutumista, näkyy tämä kaikilla tasoilla, mukaan lukien itse kulttuurissa. Vallankumouksellisen vaihtoehdon puuttuessa orjayhteiskunnan hajoaminen aiheutti kammottavan kulttuurin romahduksen, jonka vaikutukset näkyivät 1000 vuoden ajan.
Pimeänä keskiaikana tunnetulla kaudella antiikin ajan tieteelliset ja taiteelliset saavutukset suurelta osin menetettiin Euroopassa. Oppineisuuden soihtua pidettiin yllä Bysantissa, Irlannissa ja ennen kaikkea Arabien asuttamassa osassa Espanjaa. Muu Eurooppa pysyi vuosisatojen ajan uponneena barbarian suohon.
Antiikin viimeinen tunnettu filosofi oli hämmästyttävä nainen nimeltään Hypatia Aleksandrialainen, joka oli filosofian, tieteen ja matematiikan opettaja Aleksandrian yliopistossa. Hänet murhasi ja hänen ruumiinsa poltti joukko kristittyjä. Kristityt sulkivat pakanatemppelit ja akatemiat sekä polttivat ja hajottivat niiden kirjastot. Vuonna 391 keisari Theodosiuksien käskyllä kiellettiin pakanatemppeleissä käyminen tai edes niiden raunioiden katsominen. Kristityt polttivat kuuluisan Aleksandrian kirjaston ja häpäisivät sen kuvat.
Sivilisaation liekki paloi kuitenkin läpi pimeän keskiajan islaminuskoisessa Espanjassa, jossa antiikin kulttuuria kunnioitettiin ja vaalittiin. Vuosisatojen ajan Aristoteleen teokset tunnettiin Euroopassa ainoastaan niiden arabiankielisten käännösten perusteella. Näihin päiviin asti voimme hämmästellä arkkitehtuurin ihmeitä Cordoban moskeijassa ja Granadan Alhambrassa. Niille ei löydy vastinetta kauneudessa ja tyylikkyydessä missään päin maailmaa.
Tämä oli islamilaisen kulttuurin ja sivilisaation huippu. Kun Eurooppa virui pimeydessä ja tietämättömyydessä, Espanjan arabit rakensivat kuuluisia yliopistoja, joissa oppineisuus kukoisti suvaitsevaisuuden ilmapiirissä, jossa juutalaiset, kristityt ja muslimit väittelivät ja keskustelivat ajatuksistaan. Tässä nähdään, mitä inhimillinen luovuus voi saada aikaan, kun se vapautetaan kapeakatseisuuden, taikauskon ja fanatismin kahleista.
Empirismi
Muinaisessa maailmassa, josta tieteemme lopulta on lähtöisin, näemme jo Aristoteleen suorittamia yksityiskohtaisia luonnon tutkimuksia. Sivilisaation uudelleensyntyminen renessanssiajan Euroopassa osuu yksiin kapitalismin varhaisen kehityksen ja sitä myötä uudelleen syttyneen kiinnostuksen tieteeseen kanssa.
Myöhemmin ranskalaisen filosofi Descartesin voidaan sanoa luoneen perustan modernille tieteelliselle menetelmälle kun taas Francis Bacon Englannissa kehitti kokeellisen tieteen menetelmää sekä induktiota, jotka korostivat havaintojen, kokeiden ja tosiasioiden keräämisen merkitystä.
Saksalaisen filosofin Leibnitzin voidaan sanoa löytäneen integraali- ja differentiaalilaskennan (vaikka Newton kenties löysi ne samaan aikaan tahollaan). Ei siis tule yllätyksenä, että kun Newton julkaisi mestariteoksensa vuonna 1687, hän antoi sille nimen Luonnonfilosofian matemaattiset periaatteet. Kant esitti ensimmäisenä hypoteesin, että aurinkokunta oli syntynyt pyörivästä, kaasusta muodostuneesta tähtipilvestä. Ja kun Dalton esitti modernin käsityksen atomista kemian alalla, hänen kirjansa julkaistiin nimellä Kemiallisen filosofian uusi järjestelmä (1808).
1500- ja 1600-luvut osoittautuivat ratkaiseviksi vedenjakajiksi kirkon tukahduttavaan ajattelun diktatuuriin ja loivat pohjan modernille tieteelliselle menetelmälle, kuten Engels selittää:
“Aidot luonnontieteet alkoivat kehittyä 1400-luvun toisella puoliskolla ja siitä asti ovat kehittyneet yhä kiihtyvällä vauhdilla. Luonnon analysointi erillisissä osissaan, eri luonnon prosessien ja objektien erottelu tarkkarajaisiin luokkiin, orgaanisten eliöiden sisäisen anatomian tutkiminen kaikissa muodoissaan – nämä olivat perustavanlaatuiset ennakkoehdot niille valtaville harppauksille luonnon ymmärtämisessä, joita on otettu kuluneen 400 vuoden aikana. Mutta tämä on jättänyt meille perinnöksi taipumuksen tarkastella luontokappaleita ja luonnon prosesseja eristyksissä toisistaan, irti yleisestä kontekstista; taipumuksen tarkastella niitä, ei suinkaan niiden liikkeessä vaan niiden lepotilassa; ja ei muuttuvina kappaleina vaan pysyvinä; ei elävinä vaan kuolleina. Ja kun Bacon ja Locke siirsivät tämän tarkastelutavan luonnontieteistä filosofiaan, seurauksena oli se kapeakatseinen, metafyysinen ajattelutapa, joka on tyypillinen kuluneille vuosisadoille.” (Engels, Anti-Dühring)
Aikoinaan empirismi näytteli mitä edistyksellisintä (jopa vallankumouksellista) roolia inhimillisen ajattelun ja tieteen kehityksessä. Empirismistä on kuitenkin hyötyä vain tietyissä rajoissa. Monet ihmiset tuntevat olonsa varmaksi viitatessaan tosiasioihin. Mutta on kuitenkin myös niin, että “tosiasiat” eivät valikoidu tarkasteluun automaattisesti! Vaaditaan tietty menetelmä, joka auttaa meitä katsomaan ohi välittömästi havaittavissa olevan ja paljastamaan meille prosessit, jotka ovat “tosiasioiden” takana.
Tuo vanha kunnon filosofi Spinoza – eräs modernin filosofisen materialismin kantaisistä – sanoi kerran, että filosofian tehtävä “ei ole itkeä saati nauraa, vaan ymmärtää”. Anglosaksinen maailma on osoittautunut hämmästyttävän kovapäiseksi filosofian suhteen. Sikäli kun heillä on mitään filosofiaa, amerikkalaisten ja heidän englantilaisten serkkujensa ajattelu rajoittuu pitkälti empirismin ja sen läheisen ystävän pragmatismin kapeisiin puitteisiin. He ovat aina suhtautuneet epäillen laajoihin, teoreettisiiin yleistyksiin.
Mutta suuren saksalaisen filosofin Hegelin sanoin: sen, joka haluaa omaksua tieteellisen katsantokannan, täytyy pyrkiä rationaaliseen ymmärrykseen, ei keräämään kasaa tosiasioita.
Dialektiikan tärkeys
Filosofialla on siis ollut merkittävä vaikutus tieteeseen. Kuluneen vuosisadan tieteellinen kehitys vaikuttaisi kuitenkin tehneen filosofian tarpeettomaksi. Maailmassa, jossa voimme nähdä kosmoksen syvimpiin salaisuuksiin ja havainnoida atomia pienempien partikkeleiden liikkeitä, filosofeja vaivanneet vanhat kysymykset ovat saaneet vastauksen. Näin filosofian asema on vastaavasti muuttunut vähemmän merkittäväksi. On kuitenkin kaksi aluetta, joissa filosofialla on edelleen suuri merkitys: muodollinen logiikka ja dialektiikka.
Dialektisen menetelmän kehitti alunperin korkeimpaan muotoonsa Hegel. Hänen ajattelussaan dialektiikka esiintyy kuitenkin mystisessä, idealistisessa muodossa. Sen pelastivat vallankumoukselliseen työhön Marx ja Engels, jotka ensimmäisinä osoittivat Hegelin ajattelun rationaalisen siemenen. Tieteellisessä (materialistisessa) muodossaan dialektinen menetelmä on meille korvaamaton työkalu luonnon, yhteiskunnan ja ihmisajattelun prosessien ymmärtämiseen.
Marxistinen dialektiikka suo meille ne analyyttiset työkalut, jotka tarvitsemme siihen, että voimme saada selkoa siitä valtavasta määrästä tietoa, joka meillä luonnosta ja yhteiskunnasta on. Marxistinen filosofia – ainoa johdonmukaisesti vallankumouksellinen filosofia – on meille äärimmäisen käytännöllinen työkalu luokkataistelussa. Mutta näille ihastuttavan syvällekäyville ajatuksille on paljon laajempaakin käyttöä, erityisesti tieteessä.
Nyt eteemme tulee kuitenkin ongelma. Dialektiikan systemaattisin esitys on Hegelin kirjoituksissa, erityisesti hänen massiivisessa teoksessaan Logiikan tiede. Lukija voi kuitenkin nopeasti lamaantua johtuen siitä äärimmäisen vaikeaselkoisesta tavasta, jolla Hegel esittää ajatuksensa – “abstraktia ja vaikeatajuista”, kuten Engels sitä kuvaili.
Marxin tarkoituksena oli kirjoittaa teos dialektisesta materialismista saadakseen keskivertolukijan ymmärrettäväksi Hegelin ajattelun rationaalisen siemenen. Valitettavasti hän ehti kuolla ennen kuin pääsi siihen. Marxin kuoleman jälkeen hänen väsymätön toverinsa Friedrich Engels kirjoitti useita nerokkaita tutkimuksia liittyen dialektiikan filosofiaan (Ludwig Feuerbach ja saksalaisen klassisen filosofian loppu, Anti-Dühring ja Luonnon dialektiikka).
Viimeksimainitun oli määrä olla vain pohja laajemmalle esitykselle marxistisesta filosofiasta, mutta valitettavasti Marxilta tämän kuollessa kesken jääneiden Pääoman toisen ja kolmannen osan viimeistelyn vaatima valtava työmäärä esti Engelsiä saamasta sitä valmiiksi.
Dialektiikasta löytyy hyvin paljon materiaalia kautta Marxin, Engelsin, Leninin, Trotskin ja Plehanovin kirjoitusten. Mutta tämän tiedon kerääminen hajanaisista lähteistä vaatisi paljon aikaa. Marxistisen filosofian systemaattinen esitys on edelleen tekemättä. Käsitykseni on, että teos Reason in Revolt, jonka Ted Grant ja minä kirjoitimme 1990-luvun alussa on ensimmäinen yritys soveltaa dialektisen materialismin menetelmää modernin tieteen saavutuksiin sitten Engelsin Luonnon dialektiikan.
Kirjassaan Anti-Dühring Engels huomautti, että luonto toimii viime kädessä dialektisesti. Viimeisen 100 vuoden aikana tieteen kehitys on todistanut tämän toteamuksen oikeaksi. Amerikkalaiset tieteilijät ovat olleet modernin tieteen eräiden merkittävimpien alojen eturintamassa. Ajattelen erityisesti R. C. Lewontinin työtä genetiikan alueella ja Stephen J. Gouldin kirjoituksia.
Gouldin löydöt paleontologian alueella olivat pohja uudelle ja hyvin dialektiselle teorialle evoluutiosta, jota hän kutsui jaksoittaisen tasapainon malliksi. Tämä muutti perinteistä käsitystä evoluutiosta pohjimmiltaan hitaana, asteittaisena prosessina, jota eivät äkilliset katastrofit tai loikkaukset keskeyttäneet. Gouldiin vaikuttivat marxismin ajatukset ja hän puhui kunnioittavasti Friedrich Engels panoksesta tieteelle, joka pienoisessa mestariteoksessaan Työn rooli kehityksessä apinasta ihmiseksi (engl. The Part Played by Labour in the Transition from Ape to Man) nerokkaasti ennakoi viimeisimpiä löydöksiä liittyen ihmislajin alkuperään.
Kaaosteoria
Kaaosteoria ja sen johdannaiset ovat selvästi dialektisen ajattelun muoto. Erityisesti ajatus määrän muuttumisesta laaduksi on sille keskeistä. Yksi dialektiikan peruslaeista on juuri laki määrän muuttumisesta laaduksi. Esittäkäämme eräs helposti ymmärrettävä esimerkki.
Kun vettä lämmitetään tai jäähdytetään, tapahtuu loikkaus olotilasta toiseen: nollassa celsiusasteessa vesi muuttuu nesteestä kiinteäksi (jää). 100 celsiusasteessa vesi taas muuttuu kaasuksi (höyry). Jos nostamme lämpötilaa lisää, yli 10000 asteeseen, tapahtuu muutos plasmaksi, joka on aivan uusi aineen olomuoto, jossa tapahtuu atomien ja molekyylien hajoaminen. Modernin fysiikan eräs olennainen haara on näiden olomuodon muutosten tutkiminen. Samanlaisia muutoksia voimme nähdä yhteiskuntien historiassa. Olomuodon muutos yhteiskunnassa on vallankumous.
Historiassa tunnetaan sekä evoluutio (hidas, asteittainen kehitys) että revoluutio (vallankumous, laadullinen loikka, jossa evoluutioprosessi kiihtyy valtavasti). Evoluutio valmistelee revoluutiota, joka puolestaan valmistelee uutta evoluution kautta kohti korkeampaa tasoa. Tätä dialektista prosessia kuvaili kauneimmin Hegel esipuheessaan teokseen Hengen fenomenologia:
“Nuppu katoaa, kun kukka puhkeaa ja voimme sanoa että jälkimmäinen kiistää edellisen; samalla tavoin kun hedelmä syntyy, kukan voidaan sanoa olevan kasvin olemassaolon väärä muoto, koska hedelmä näyttäytyy kukan sijaan kasvin todellisena luontona. Nämä vaiheet eivät ole vain erillisiä; ne korvaavat toinen toisensa ollen yhteensopimattomia. Mutta niiden oman luonteen keskeytymätön toiminta tekee niistä samanaikaisesti orgaanisen yhtenäisyyden hetkiä, jossa ne eivät ole vain ristiriidassa keskenään, vaan jossa yksi on yhtä lailla välttämätön kuin toinen; ja tämä kaikkien hetkien yhtäläinen välttämättömyys muodostaa ainoastaan ja siten kokonaisuuden olemassaolon.”
Näemme usein näennäisesti toistuvan kehitysvaiheita, jotka on ohitettu jo aikoja sitten. Näemme tämän, kun tutkimme alkioita, jotka näyttävät käyvän läpi evoluution eri vaiheita. Ihmisalkio alkaa yhdestä solusta, joka sitten jakautuu ja ottaa yhä monimutkaisempia muotoja. Yhdessä vaiheessa sillä on kidukset kuin kalalla, toisessa häntä kuin apinalla. Ihmisen ja muiden eläinten kuten kalojen ja matelijoiden alkioiden samankaltaisuus on hätkähdyttävää ja siihen kiinnittivät huomiota jo muinaiset kreikkalaiset, jotka kuten olemme jo nähneet, yli 2000 vuotta Darwinia ennen päättelivät ihmisen polveutuvan kalasta.
Evoluutioprosessi on jatkunut keskeytyksettä ensimmäisistä primitiivisistä elämänmuodoista, jotka kehittyivät nykytiedon valossa yllättävän aikaisessa vaiheessa maapallon kehitystä. Ensimmäiset primitiiviset eliöt saivat todennäköisesti alkunsa alkumerten pohjalla, jossa ne saivat energiaa paitsi auringosta niin myös vulkaanisista halkeamista, jotka toivat lämpöä maan sisältä. Varhaisimmat alkueliöt kehittyivät chordata-asteelle ja siitä varhaisimmiksi maalla eläviksi vesieliöiksi, sitten matelijoiksi ja myöhemmin nisäkkäiksi ja ihmisiksi.
Ihmisten ja simpanssien genetiikka eroaa toisistaan vähemmän kuin kahdella prosentilla ja jaamme suurimman osan geeneistämme banaanikärpästen ja vielä tätäkin primitiivisempien organismien kanssa. Kreationistien viimeinen epätoivoinen vastahyökkäys tiedettä vastaan (piilotellen nimen “älykäs suunnittelu”, engl. intelligent design takana) murtui vasten Human Genome Projectin hämmästyttävien tulosten muureja. Tämä kahden prosentin ero on kuitenkin se laadullinen harppaus, joka nostaa ihmislajin aivan uudelle ja korkeammalle tasolle.
Voiko ihmisyhteiskuntia ymmärtää?
Dialektisen menetelmän hyöty ei rajaudu luonnon ymmärtämiseen. Pintapuolisinkin vilkaisu osoittaa, että ihmisyhteiskunta on käynyt läpi useita selkeitä kehitysvaiheita ja tietyt prosessit toistuvat säännöllisin väliajoin. Aivan kuten luonnossa näemme määrän muuttuvan laaduksi, niin myös historiassa näemme, että pitkät, lähes näkymättömän muutoksen kaudet vaihtuvat kausiin, joissa prosessit kiihtyvät aiheuttaen laadullisen loikan.
Luonnossa pitkät hitaan muutoksen kaudet (staasi) voivat jatkua miljoonia vuosia. Ne keskeytyvät katastrofaalisiin tapahtumiin, joihin väistämättä liittyy aiemmin hallitsevien eläinlajien sukupuutto ja toisten lajien nousu, jotka olivat aiemmin mitättömiä, mutta jotka olivat paremmassa asemassa sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Ihmisyheiskunnissa sodat ja vallankumoukset ovat tällaisessa ratkaisevassa roolissa ja olemme tottuneet käyttämään niitä virstanpylväinä erottamaan yhtä historiallista aikakautta toisesta.
Marx ja Engels havaitsivat, että tuotantovoimien kehitys on historian todellinen liikeellepaneva voima. Tämä ei tarkoita, kuten marxismin viholliset jankuttavat, että Marx olisi tehnyt kaikesta taloutta. Yhteiskunnan kehitykseen liittyy lukuisia muita tekijöitä: uskonto, moraali, filosofia, politiikka, patriotismi, heimojen liitot jne. Kaikki nämä muodostavat monimutkaisen sosiaalisten suhteiden verkon, josta syntyy laaja ja hämmentävä ilmiöiden ja prosessien mosaiikki.
Ensi vilkaisulla tästä kaikesta näyttää olevan mahdotonta saada selkoa. Mutta samaa voisi sanoa luonnosta, mutta siltikään universumin kompleksisuus ei estä tieteilijöitä yrittämästä erotella sen eri elementtejä, analysoida ja kategorisoida niitä. Millä oikeudella ihmiset kuvittelevat, että he seisovat luonnon yläpuolella, ja että vain heitä koko universumissa ei tiede voi ymmärtää? Koko ajatus on naurettava ja esimerkki siitä, miten ihmisillä on palava tarve olla jonkinlainen luomakunnan ihme, täysin erillinen kaikista muista eläimistä, jolla on erityinen Jumalan määrittelemä suhde muuhun universumiin. Mutta tiede on armotta riistänyt ihmisiltä nämä itseriittoiset illuusiot.
Marx ja Engels ensimmäisinä antoivat kommunismille tieteellisen luonteen. He selittivät, että massojen todellinen vapautuminen riippuu tuotantovoimien kehityksen tasosta (teollisuus, maatalous, tiede ja teknologia), joka luo välttämättömät edellytykset työpäivän yleiselle lyhentämiselle ja kulttuurin tarjoamiseen kaikille, ainoana keinona muuttaa ne tavat, joilla ihmiset ajattelevat toisistaan ja käyttäytyvät toisiaan kohtaan.
Marx huomautti, ettei mikään sosiaalinen järjestys koskaan katoa ennen kuin se on tyhjentänyt kaiken potentiaalinsa tuotantovoimien kehittämiseen, joka sillä on käytössään. Jokainen toistaan seuraava sosioekonominen järjestelmä avaa mahdollisuuden kehittää tuotantovoimia edelleen ja siten lisää ihmisen valtaa luonnon yli. Tällä tavalla luodaan materiaalinen pohja sille, jota Engels kuvaili ihmiskunnan loikaksi välttämättömyyden valtakunnasta vapauden valtakuntaan.
Historiallinen materialismi
Sosiaalisen kehityksen olennainen sisältö on tuotantovoimien kehitys. Mutta tuotantovoimien pohjalta nousevat omistussuhteet ja monimutkainen päällyskerros, joka koostuu juridisista, uskonnollisista ja ideologisista suhteista. Jälkimmäinen on kokonaisuudessaan ne muodot, joiden kautta edelliset saavat ilmaisunsa. Sisältö ja muoto voivat joutua ristiriitaan keskenään, mutta lopulta sisältö aina määrittää muodon.
Sisältö muuttuu nopeammin kuin muodot, mikä luo ristiriitoja, jotka on pakko ratkaista. Aikansa elänyt päällyskerros estää tuotantovoimien kehityksen. Näin ollen, tänä päivänä, tuotantovoimien kehitys, joka on saavuttanut tason, josta ei ole voinut menneisyydessä edes uneksia, on joutunut avoimeen konfliktiin yksityisomistuksen ja kansallisvaltion kanssa. Vanhat muodot kuristavat tuotantovoimien kehitystä. Ne täytyy murskata, jotta ristiriita voidaan ratkaista. Vanhentuneet muodot tuhoutuvat ja niiden korvaajiksi tulevat uudet muodot, jotka ovat sopusoinnussa tuotantovoimien kehityksen kanssa.
Karkeasti ilmaisten ihmisyhteiskunnat voi jakaa neljään kategoriaan (jos jätämme huomiotta ns. aasialaisen tuotantomuodon, engl. Asiatic mode of production, joka oli historiallinen umpikuja). Varhaisin ihmisyhteiskunta koostui primitiivisistä yhteisöistä ja tämä vaihe kesti yli miljoona vuotta. Tämän tilalle tuli lännessä orjayhteiskunta, joka jatkui 10 000 vuoden ajan. Rooman imperiumin, joka edusti kehittyneintä orjayhteiskuntaa, hajoaminen aiheutti ensi koko sivilisaation romahduksen ja sitten sen hitaan toipumisen feodaalijärjestelmän puitteissa, joka kesti hieman yli 1000 vuotta. Lopulta kapitalistinen järjestelmä on kestänyt n. 200-300 vuotta.
Kaikilla näillä sosioekonomisilla järjestelmillä on ollut omat liikkeen lakinsa, jotka erosivat merkittävin tavoin edeltäjistään. Näin ollen olisi turhanpäiväistä pyrkiä löytämään “yleiset” poliittisen taloustieteen lait. On tarpeen löytää ne nimenomaiset lait, jotka säätävät kutakin järjestelmää, ja tämän Marx teki. Tuotannon anarkia ei kykene pitämään aisoissa modernin teollisuuden, teknologian ja tieteen vaatimuksia. Ainoa tapa ratkaista kapitalismin ristiriidat, jotka aiheuttavat nälänhätiä, köyhyyttä, sotia ja terrorismia, on yhteiskunnan muuttaminen sosialismin pohjalta.
On tärkeää havaita, miten ihmiskunnan kehitys on jatkuvasti kiihtynyt. Feodalismi kesti vähemmän aikaa kuin orjayhteiskunta, ja kapitalismi on nyt ollut olemassa vain pari-kolme vuosisataa. Lisäksi tuotantovoimien kehitys kapitalismissa on ollut nopeampaa kuin missään edeltävässä yhteiskunnassa. Tällä aikakaudella on tehty enemmän keksintöjä kuin koko edeltävän historian aikana. Mutta teollisuuden, tieteen ja tekniikan kuumeinen kehitys on joutunut konfliktiin yksityisomistuksen ja kansallisvaltion kapeiden rajoitusten kanssa. Kapitalismi seniilin rappion kaudellaan ei kykene enää kehittämään tuotantovoimia niin kuin sen onnistui aiemmin tehdä. Tämä on nykyisen kriisin perimmäinen syy, kriisin, joka uhkaa jo koko ihmiskunnan olemassaoloa.
Sosialismi vai barbaria
“Edes kokonainen yhteiskunta, kansakunta tai edes kaikki samaan aikaan olemassa olevat yhteiskunnat yhdessä, eivät ole maailman omistajia. Heillä on se vain hallussaan, he ovat sen käyttöoikeuden haltijoita ja, kuten boni patres familias, heidän täytyy luovuttaa se eteenpäin seuraaville sukupolville paremmassa kunnossa.” -Marx
Marx huomautti kerran, että kun maanviljely etenee spontaanisti, eikä ole tietoisesti suunniteltua, jättää se taakseen aavikoita. 2000-luvun kapitalismi muuttaa maapalloamme aavikoksi. Anarkkinen puuttuminen luonnon prosesseihin, hallitsematon metsien hakkaaminen, kontrolloimaton metsästys ja kalastus, luonnon saastuttaminen, syömämme ruoan, hengittämämme ilman ja juomamme veden myrkyttäminen, järkyttää luonnon tasapainoa valtavassa mittakaavassa ja asettaa kysymysmerkin koko planeetan tulevaisuuden, kenties koko elämän maapallolla, ylle.
Niin kauan, kun maailmaa hallitseva talousjärjestelmä kumartaa voittomotiiville, planeettaminen raiskaaminen jatkuu. Maailmantalouden hallinta edellyttää suunnitelmataloutta eli sosialismia kautta maailman. Emme voi ratkaista ilmastonmuutosta, luonnon tuhoamista, emmekä mitään muutakaan muilla keinoin.
Vain sosialistisen suunnitelmatalouden avulla voimme suojella luontoa ja keskeyttää merien sekä ilmakehän saastuttamisen ja siten pelastaa maailman ekologiselta katastrofilta. Luonnon rationaalinen hyödyntäminen, uusien puhtaan energian muotojen löytäminen ja implementointi avaavat mahdollisuuden todelliseen kestävään kehitykseen, josta ekologit puhuvat, mutta jota ovat voimattomia panemaan käytäntöön. On täysin mahdollista jo nyt ruokkia koko maailman väestö nykyään olemassa olevan teknologian pohjalta. Ongelma ei ole, etteikö meillä olisi keinoa ratkaista kohtaamiamme ongelmia vaan se, että voittomotiivi rajoittaa tuotantovoimien kehitystä.
Sosialistinen suunnitelmatalous vapauttaisi tieteen ja teknologian voittomotiivin kahleista. Se kiihdyttäisi ennennäkemättömällä tavalla ihmiskunnan taloudellista kehitystä samalla suojaten luonnon aarteita, joita kapitalistinen markkinatalous uhkaa. Marxin sanoin: “Sosialismissa ihmiset voivat säädellä vaihdantaansa Luonnon kanssa, tuoden sen yhteiseen hallintaan sen sijaan, että olisivat kuin Luonnon sokeiden voimien armoilla ja saavuttaen tämän vähimmällä mahdollisella energian kulutuksella ja ihmisluonnolle suotuisimmissa sekä ihmisluonnon arvoisissa olosuhteissa.”
Kelle tahansa ajatteluun kykenevälle ihmiselle on selvää, että kapitalistinen järjestelmä on hirviömäisen sortava ja epäinhimillinen, joka tarkoittaa loputonta kurjuutta, sairauksia, riistoa ja kuolemaa miljoonille ihmisille ympäri maailman. Lienee itsestäänselvästi kenen tahansa humaanin ihmisen velvollisuus olisi tukea kamppailua tällaista järjestelmää vastaan. Kuitenkin, taistellaksemme sitä vastaan tehokkaasti, meidän on tarpeen muotoilla vakavahenkisesti ohjelma, politiikka ja perspektiivit, jotka takaavat voiton. Me uskomme, että vain marxismi (tieteellinen sosialismi) tarjoaa tällaisen tarvitsemamme perspektiivin.
Marxistit kutsuvat kaikki ihmiset mukaan muuttamaan omat elinympäristönsä ja luomaan aidosti inhimillisen yhteiskunnan, joka sallisi ihmiskunnan nostaa itsensä todelliseen pituuteensa. Me uskomme, että meillä ihmisillä on vain yksi elämä ja meidän tulisi omistautua tekemään tästä elämästä kaunis ja merkityksellinen. Me taistelemme paratiisin puolesta tässä maailmassa, koska emme usko, että on toista.
Karl Marx totesi jo kauan sitten, että ihmiskunnan edessä on valinta sosialismin ja barbarian välillä. Tämän perspektiivin paikkansapitävyys on hyvin selkeä pakistanilaisille. Vuosikymmenten muodollisen itsenäisyyden aikana tämä kaunis ja potentiaalisesti rikas maa on syösty valtavaan kurjuuteen, sortoon ja kärsimykseen. Barbarian elementit ovat Pakistanissa jo läsnä ja uhkaavat koko Pakistanin olemassaoloa.
Vain sosialistinen vallankumous voi pelastaa Pakistanin syöksymästä barbarian pohjattomaan kuiluun. Vain suistamalla vallasta pankkiirien, maanomistajien ja kapitalistien rikollisen eliitin, joka sortaa ja ryöstää Pakistanin kansaa, voivat ihmiset Pakistanissa saavuttaa lopullisen vapauden. Meidän tehtävämme on lopettaa Pääoman diktatuuri, joka pitää työläiset ja maanviljelijät orjuudessa.
Sosialistinen Pakistan ottaisi käyttöön suunnitelmatalouden, työväenluokan demokraattisessa hallinnassa. Sosialismi sallisi ihmisen vapaan kehityksen ilman jatkuvaa materiaalista puutetta. Sosialistinen Pakistan voisi mobilisoida maan laajat resurssit täyttämään ihmisten tarpeet.
Tämä antaisi voimakkaan impulssin vallankumouksellisille liikkeille Intiassa, Bangladeshissa, Sri Lankassa, Afganistanissa ja Nepalissa. Työväenluokka pyyhkii kaikki keinotekoiset imperialismin luomat rajat ja valmistaa tietä koko niemimaan kattavalle sosialistiselle federaatiolle.
Tämä olisi jättimäinen askel sosialismin voitolle koko maailman mittakaavassa ja merkitsisi uuden sivun kääntämistä koko ihmiskunnan historiassa. Intian niemimaan sosialistinen federaatio kehittäisi tuotantovoimia tasolle, jossa kaikki köyhyyden, työttömyyden, tietämättömyyden ja kurjuuden hirveydet voitaisiin lakkauttaa.
Sosialismi vie ihmissivilisaation sellaisille huipuille, joita ei aiemmin historiassa ole koettu. Cordoban ja Granadan ihmeet jäävät tulevan kehityksen varjoon kun runous, taiteet, kirjallisuus, filosofia ja tieteet nousevat ennennäkemättömiin korkeuksiin. Marxistien tehtävä on taistella tämän suuren päämäärän eteen: työväenluokan vapautuksen puolesta.
Filosofian rooli modernilla aikakaudella on edistää tätä tehtävää, selkiyttäen ajatuksemme ja antaen rationaalisen selityksen aikamme suurimpiin kysymyksiin.
Karl Marxin sanoin: “Filosofit ovat vain tulkinneet maailmaa eri tavoin. Päämääränä kuitenkin on sen muuttaminen.”
Alan Woods
Lontoo, 17.11.2016
