Kirjoittanut John Gordon. Alunperin julkaistu ruotsiksi osoitteessa marxist.se. Englanniksi marxist.com.
Israel kuvailee Gazan etnistä puhdistusta ”sodaksi Hamasia vastaan” ja kutsuu kaikkea Palestiinan tukemista ”terroristien sympatisoinniksi”. Samaan aikaan Israel on tehnyt kaikkensa vahvistaakseen Hamasin otetta Gazassa vastapainona Palestiinan vapaustaistelun sosialistisille ja sekulaarisille suuntauksille. Kuka siis todella ruokkii terrorismia?
Taantumukselliset ja reformistit kaikkialla maailmassa ovat tarkoituksellisesti tulkinneet väärin kommunistien iskulauseen ”Intifada voittoon asti”. Britanniassa The Telegraph on syyttänyt tovereitamme ”väkivallan lietsomisesta” yliopistoissa. Sveitsissä poliisi on yrittänyt pysäyttää opiskelijoiden mielenosoituksia sen jälkeen, kun useat iltapäivälehdet varoittivat ”Hamas-myönteisistä kokoontumisista” yliopistoissa. Ruotsissa Lundin yliopistossa toimivia tovereitamme on syytetty paikallisessa opiskelijalehdessä ”terroriaaltoihin” kehottamisesta.
Kaikki kehotukset intifadaan rinnastetaan Hamasin 7. lokakuuta tekemän hyökkäyksen tukemiseen, mikä ei voisi olla kauempana totuudesta. Intifadojen eli kansannousujen vallankumoukselliset ja demokraattiset perinteet, joihin kuuluvat joukkomielenosoitukset, boikotit ja lakot, ovat jo pitkään olleet piikki Israelin miehitysjoukkojen lihassa. Ja nimenomaan tämän vuoksi Hamas on nauttinut jo pitkään Israelin epäsuorasta poliittisesta ja taloudellisesta tuesta.
Vastapaino PLO:lle ja kommunisteille
Hamas syntyi islamistisesta Muslimiveljeskunnasta keskellä ensimmäistä intifadaa vuonna 1988. Sen tarkoituksena oli puolustaa Mujama al-Islamiyahin etuja, hyväntekeväisyysjärjestön, jonka perusti veljeskunnan johtaja Gazassa, sheikki Ahmed Yassin. Kahden vuosikymmenen aikana Nasserin johtamassa Egyptissä jatkuneen vainon jälkeen veljeskunta etsi turvasatamaa Gazasta, joka oli joutunut Israelin hallintaan vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen. Israel avasi oven, antoi järjestölle laillisen tunnustuksen ja salli sen kerätä vapaasti pääomaa ja omaisuutta 1970- ja 1980-luvuilla. Gazaan rakennettiin laaja koulujen, moskeijoiden ja yliopistojen verkosto, joka antoi Veljeskunnalle uuden vahvan tukikohdan.
Mujaman kasvava aineellinen ja poliittinen vaikutusvalta Gazassa vei heidät väistämättä konfliktiin palestiinalaisten vasemmiston ja PLO:n kanssa. He muun muassa hyökkäsivät Punaisen Puolikuun (Punaisen Ristin muslimivastine) toimitiloihin ja iskivät elokuvateattereihin ja baareihin, Israelin armeijan katsellessa vierestä. Israelin vaino Fatahin jäseniä kohtaan (PLO:n tärkein poliittinen ryhmittymä ja Länsirannan nykyinen valtapuolue) vahvisti ryhmää poliittisesti entisestään. ”Suurin vihollisemme oli Fatah”, myönsi Yitzhak Segev, Israelin sotilaskuvernööri Gazassa 1980-luvulla. Hamas oli hänen mukaansa ”edelleen sataprosenttisesti rauhanomainen”.
Vuonna 1984 yhdestä järjestön moskeijasta löytyi asekätkö, ja Yassin pidätettiin. Gazassa toimivan israelilaisen sotilasasiantuntijan David Hachamin mukaan Yassin sanoi kuulusteluissa, että aseita käytettäisiin palestiinalaisia kilpakumppaneita eikä Israelia vastaan. Hänet vapautettiin seuraavana vuonna, ja Mujama ja Israel jatkoivat hyviä suhteita koko 1980-luvun ajan. Kun Fatahin sekulaarit jäsenet ja islamistiset opiskelijat ottivat yhteen Birzeitin yliopistossa Länsirannalla vuonna 1986, Israelin armeija antoi Mujaman kannattajille luvan liittyä islamististen opiskelijoiden joukkoon. IDF:n kenraali Shalom Harari antoi suostumuksensa sanoin: ”Jos he haluavat polttaa toisensa, antakaa heidän mennä”.
Sotilaskuvernööri Segev ja Yassin muodostivat lopulta läheisen ystävyyssuhteen, ja Segev esimerkiksi järjesti Yassinille lääketieteellistä hoitoa Israelissa. Yhdysvaltain tiedustelupalvelun raportin mukaan kenraali myönsi myöhemmin auttaneensa rahoittamaan ”islamistisia liikkeitä PLO:n ja kommunistien vastapainoksi”.
Ensimmäinen intifada ja PLO:n antautuminen
Ensimmäinen intifada järisytti Palestiinaa kuin maanjäristys. Sadattuhannet palestiinalaiset lähtivät kaduille, osoittivat mieltään, lakkoilivat, heittelivät kiviä ja perustivat vallankumouksellisia komiteoita. Vapaustaistelu oli edennyt uuteen vaiheeseen, joka yllätti Mujaman ja Muslimiveljeskunnan. Veljeskunta oli pitkään vastustanut väkivaltaista taistelua Israelia vastaan. Mutta nyt, kun heillä oli käsissään joukkoliike, Mujama tajusi, että heidän koko poliittinen oikeutuksensa ja toimintansa Gazassa riippui heidän aktiivisesta osallistumisestaan. Niinpä he perustivat Hamasin turvatakseen Mujaman edut Gazassa aseellisella taistelulla Israelia vastaan. Vuoden kuluttua intifadasta Hamas julkaisi surullisenkuuluisan, avoimen antisemitistisen peruskirjansa, jossa julistetaan tavoitteeksi Israelin valtion tuhoaminen jihadin avulla.
Tästä huolimatta Israel piti tiiviisti yhteyttä vastaperustettuun Hamasiin intifadan alkuvaiheessa. Mahmoud Zahar, yksi Hamasin perustajista, tapasi usein Israelin puolustusministerin (ja myöhemmän pääministerin) Yitzhak Rabinin osana Israelin ja PLO:n ulkopuolisten palestiinalaisten välisiä säännöllisiä neuvotteluja.
Antamalla poliittisen oikeutuksen Hamasille Israel toivoi vähentävänsä tukea Fatahille, mutta myös vallankumouksellisille komiteoille, jotka olivat alun perin johtaneet taistelua. Tony Cordesman, Centre for Strategic Studies -järjestön Lähi-idän analyytikko, sanoi, että Israel ”antoi suoraa tukea Hamasille — israelilaiset halusivat käyttää sitä PLO:n vastapainona”. Entinen CIA:n agentti lisäsi, että tuki ”oli suora yritys jakaa ja heikentää vahvan, sekulaarisen PLO:n tukea käyttämällä kilpailevaa uskonnollista vaihtoehtoa”.
Intifadan ensimmäiset johtajat taipuivat yksi toisensa jälkeen väkivaltaisen painostuksen edessä, mikä avasi tien Arafatille ja PLO:lle ottaa johtajuus haltuunsa. Intifadan aikana muodostetut tuhannet vallankumoukselliset komiteat sulautettiin PLO:n rakenteeseen, mikä tukahdutti kansanjoukkojen osallistumisen taisteluun. Arafat vaikeni liikkeen radikaaleimmista vaatimuksista, kannatti kahden valtion ratkaisua ja tunnusti Israelin valtion. Nyt kun intifadan vallankumouksellinen räjähdysvoima oli neutralisoitu, Israel näki PLO:n uudessa valossa. Neuvottelut alkoivat ja johtivat vuonna 1993 Oslon sopimuksiin, joissa taattiin palestiinalaisten puolivaltio vastineeksi siitä, että PLO toimi imperialistien vahtikoirana ja peitti alleen kaikki mahdolliset vastarinnan puhkeamiset.
Hamas kasvoi Oslon sopimusten tärkeimmäksi vastustajaksi. Terrorismista tuli yhä tärkeämpi osa heidän toimintaansa. Vastauksena vuoden 1994 Hebronin verilöylyyn se teki ensimmäisen itsemurhaiskun israelilaisia siviilejä kohtaan. Israel siirtyi jalalta toiselle ja korosti yhä enemmän Hamasin uhkaa palestiinalaisvastaisessa propagandassaan. Gazan saarto vuonna 2006 ja maailman suurimman ulkoilmavankilan perustaminen loivat terroristijärjestölle viimeisenkin aineellisen perustan voimistua.
Kannatatko Hamasia, Netanjahu?
Israelin taktinen suhde Mujamaan, Hamasiin ja muihin islamistisiin ryhmiin on muuttunut jatkuvasti, mutta taustalla oleva strategia on aina ollut sama. Israelin hallitus käyttää Hamasin uhkaa tulevan palestiinalaisvaltion mustamaalaamiseen, ja antamalla Hamasin hallinnolle laillisen oikeutuksen Gazassa se toivoo lyövänsä kiilan Gazan ja Länsirannan palestiinalaisten välille. Netanjahu on yhtäältä tukenut Hamasia ja toisaalta kääntänyt miekan sitä vastaan.
”Bibi Netanjahu on ensimmäisestä pääministerikaudestaan lähtien ollut yksi tärkeimmistä Hamasin vahvistumiseen myötävaikuttaneista henkilöistä”, sanoo Israelin turvallisuuspalvelun Shin Betin entinen johtaja Yuval Diskin. Netanjahun taktiikkana on käyttää Hamasia häikäilemättä hyväkseen jakaakseen ja hallitakseen palestiinalaisalueita. Hamas on lyömäase PLO:ta vastaan Länsirannalla, jota kahden valtion kiihkoilijat pitävät tulevan palestiinalaisvaltion luonnollisena perustana, ja jolla on siksi suurempi kansainvälinen legitimiteetti.
Yksi Netanjahun läheisistä avustajista, Gershon Hacohen, tunnusti tämän vahingossa vuoden 2019 haastattelussa. ”Meidän on kerrottava totuus. Netanjahun strategiana on estää kahden valtion vaihtoehto, joten hän tekee Hamasista lähimmän kumppaninsa. Avoimesti Hamas on vihollinen. Kulissien takana se on liittolainen.” Näin, selitti Israelin presidentti Ehud Barak vuonna 2019, ”Hamasin avulla Israelin on helpompi selittää israelilaisille, ettei ole ketään, jonka kanssa istua eikä kenenkään kanssa keskustella”.
Hamasin poliittisen tukemisen lisäksi Israel on jatkanut sen taloudellista tukemista viime vuosina. Vuosina 2012-2018 Netanjahu antoi luvan miljardin dollarin suuruisiin rahansiirtoihin Hamasin kotipaikan Qatarin kuningasperheen ja Gazan Hamasin välillä. Hiljattain israelilainen sanomalehti Haaretz paljasti, että Netanjahu sanoi vuonna 2019 Likud-puolueensa Knessetin jäsenten kanssa pitämässään kokouksessa, että ”jokaisen, joka haluaa estää Palestiinan valtion perustamisen, on kannatettava Hamasin tukemista ja rahansiirtoja Hamasille […] Tämä on osa strategiaamme — eristää Gazan palestiinalaiset Länsirannan palestiinalaisista.”
Vuonna 2020 Israelissa puhkesi poliittinen skandaali, kun puolustusministeri Avigdor Liberman paljasti, että Netanjahu oli lähettänyt Mossadin turvallisuusyksikön päällikön Yossi Cohenin yhdessä IDF:n Gazan upseerin Herzi Halevin kanssa Dohaan pyytämään Qataria jatkamaan Hamasin tukemista. ”Sekä Egypti että Qatar olivat tyytymättömiä Hamasia kohtaan ja aikoivat katkaista suhteet heihin. Mutta yhtäkkiä Netanjahu nousi esiin Hamasin puolustajana”, Libermann sanoi. Kun seuraavana vuonna julkaistiin kuvia salkuista, joissa oli rahaa Hamasille, sekä Libermann että opetusministeri Naftali Bennet saivat potkut.
Oikea uhka
Parhaiten tarinan kiteytti ehkä Larry Johnson, Yhdysvaltain ulkoministeriön entinen terrorisminvastainen virkamies. Haastattelussa hän kertoi sanoneensa seuraavaa: ”Israelilaiset ovat kuin sellainen henkilö, joka sytyttää hiuksensa tuleen ja yrittää sitten sammuttaa ne hakkaamalla niitä vasaralla […] He tekevät enemmän terrorismin lietsomiseksi ja ylläpitämiseksi kuin sen hillitsemiseksi.”
Hamasin uhkaa koskevalla propagandalla, jota nyt levitetään, on selkeä tarkoitus: jakaa ja mustamaalata Palestiinan kansan taistelua. Netanjahu ja Israel ovat jo pitkään pitäneet Hamasia voimavarana, eivät uhkana. He ovat ratkaisevina aikoina pikemminkin vahvistaneet kuin heikentäneet sen vaikutusvaltaa. Suhde on käynyt läpi eri vaiheita vuosien varrella, mutta Israelin tavoite on ollut sama: käyttää Hamasia lyömäaseena Palestiinan vapaustaistelun demokraattisia, sekulaarisia, sosialistisia ja kommunistisia elementtejä vastaan.
Israel on tehnyt selväksi, että intifada on todellinen uhka miehitykselle. Huolimatta kaikista Israelin yrityksistä hajottaa ja tuhota palestiinalaisten vastarintaliike, palestiinalaisjoukot ovat nousseet yhä ja aina uudelleen. Mikään armeija, mikään turvallisuuspalvelu, mikään ”Rautakupoli” ei voi pysäyttää joukkotaistelun, yleislakon ja kansainvälisen työläissolidaarisuuden valtavaa voimaa. Siksi me sanomme: Intifada voittoon asti!
