Marxismin puolesta on kokoelma Lev Trotskin kirjeitä Yhdysvaltojen American Workers Partyn johtaville tovereille, joissa Trotski argumentoi voimallisesti marxilaisen teorian puolesta puolueen sisäistä oppositiota vastaan, joka otti puolueen virallisesta linjasta poikkeavan kannan mm. Neuvostoliittoon ja kirjeiden kirjoittamisen aikaan käynnissä olleeseen talvisotaan. Esipuheessa kokoelman vuoden 2010 laitokseen Rob Sewell esittelee puolueen hajoamiseen johtaneen kiistan pääpiirteet ja samalla Trotskin kannat moniin tämänkin päivän kommunisteille oleellisiin kysymyksiin.
Tätä teosta perustellusti pidetään eräänä Trotskin eturivin klassikoista. Sen tausta on terävässä polemiikissa, joka käytiin Yhdysvaltain trotskilaisessa liikkeessä vuosina 1939-40. Kyseinen kiista liittyi aivan marxismin perusperiaatteisiin. Tästä syystä Trotski osallistui väittelyyn sarjalla artikkeleita ja kirjeitä, jotka on koottu tähän niteeseen. Käsiteltävät asiat koskettavat marxistisen teorian ydintä ja niihin lukeutuvat muun muassa kysymys Neuvostoliiton perusluonteesta, Neuvostoliiton puolustamisen tärkeys imperialistien hyökkäyksiä vastaan, bolshevismin organisatoriset periaatteet sekä dialektisen materialismin, marxismin perusfilosofian, selitys.
Lokakuun 1917 vallankumouksen jälkeen luokkatietoiset työläiset kaikkialla riensivät puolustamaan nuorta työläisvaltiota. Tämä oli itsestäänselvästi kaikkien maailman kommunistien velvollisuus, taistella imperialistien hyökkäystä vastaan. Trotskin vasen oppositio, joka perustettiin vuonna 1923, ei tehnyt tähän poikkeusta. Neuvostoliiton puolustaminen, huolimatta Stalinin hallinnon vääristelyistä ja rikoksista, oli kaikkein tärkein asia. Vielä 1930-luvun alkupuolella, jolloin Trotski hylkäsi kantansa neuvostovaltion uudistamisesta alkaen puhua poliittisen vallankumouksen puolesta, Neuvostoliiton puolustaminen imperialistien aggressiota vastaan oli edelleen ohjelman olennainen osa.
Tätä positiota ryhtyi myöhemmin haastamaan klikki amerikkalaisia trotskisteja Socialist Workers Partyn (suom. Sosialistinen työväenpuolue) johdossa Stalinin ja Hitlerin välisen sopimuksen elokuussa 1939 aiheuttaman neuvostovastaisen hysterian jälkimainingeissa.
Socialist Workers Party perustettiin vuonna 1938. Sen juuret olivat amerikkalaisen trotskismin synnyssä vuosikymmentä aiemmin, kun James P. Cannon oli erotettu samanmielisten jäsenten kanssa American Communist Partysta (suom. USA:n kommunistinen puolue). SWP:llä oli kannatusta työväenluokassa ja se johti historiallista kuljetuslakkoa Minneapolisissa vuonna 1934, mutta se oli houkutellut riveihinsä laajan kerroksen jäseniä, jotka eivät olleet kouliutuneet bolshevismin ajatusten parissa. Monet olivat tulleet Socialist Partyn (suom. Sosialistipuolue) piiristä ja heiltä puuttui marxistinen perinne. Monet heistä olivat hyviä jäseniä, mutta heille ei ollut kehittynyt proletaarista luokkakatsantokantaa ja he olivat taipuvaisia antamaan periksi “yleisen mielipiteen” paineen alla. Stalinin ja Hitlerin välisen sopimuksen aiheuttamassa mylläkässä monet puolueessa alkoivat kyseenalaistaa Neuvostoliiton luonnetta.
Tämä johti yritykseen korjata puolueen positiota Neuvostoliiton puolustamisesta. James Burnhamin, puolueen teoreettisen julkaisun päätoimittajan, ympärille kerääntynyt klikki järjestön johdossa julkaisi dokumentin otsikolla “On the Character of War” (suom. Sodan luonteesta) 5. syyskuuta 1939, pian sopimuksen solmimisen jälkeen. Dokumentissa todettiin:
On mahdotonta pitää Neuvostoliittoa enää minkäänlaisena työläisvaltiona… Neuvostoliiton väliintulo (sodassa) on täysin alisteinen konfliktin yleiselle imperialistiselle luonteelle; näin ollen kyse ei millään muotoa ole sosialistisen talouden rippeiden puolustamisesta.
Kyseessä oli pyrkimys hylätä Neuvostoliiton puolustaminen juuri toisen maailmansodan alkaessa, juuri kun tämä olisi kaikkein tarpeellisinta.
Viikon sisällä Trotski kirjoitti kirjeen, jossa hän tiivisti James Burnhamin position perusväitteet:
Että maailman työväenluokan kaikki vallankumoukselliset potentiaalit on tyhjennetty, että sosialistinen liike on konkurssissa ja että vanha kapitalismi on muutoksessa kohti ‘byrokraattista kollektivismia’, jossa on uusi hyväksikäyttävä luokka.
SWP:n johdon keskiluokkaiset elementit olivat joutuneet ulkoisten paineiden alaisiksi. Tämä johti heidät kyseenalaistamaan marxistisen liikeen perusperiaatteet ja syvimmät traditiot. Johdon klikki, James Burnhamin, Max Schachtmanin ja Martin Abernin vetämänä, aloitti seitsemän kuukautta kestäneen kamppailun. Tämä haaste puolueen linjalle oli Trotskin mukaan “yritys torjua, diskvalifioida ja hylätä liikkeemme teoreettiset perusteet, poliittiset periaatteet ja organisatoriset menetelmät” (kts. tämän teoksen [paikka määrittelemättä]). Riita johtaisi lopulta jakoon trotskistisessa liikkeessä ja 40 % jäsenistöstä muodostaisi uuden Workers’ Partyn (suom. Työväenpuolue).
Trotski, maanpaostaan Mexico Cityssä, liittyi James P. Cannonin johtaman enemmistön riveihin puolustamaan puolueen perinteisiä kantoja. Heille Neuvostoliiton puolustaminen oli tärkein asia. Tämä kulki kuitenkin käsi kädessä sen kanssa, että Neuvostoliitossa vaadittaisiin poliittinen vallankumous, jolla korvattaisiin stalinistinen johto sellaisella hallinnolla, joka pohjautuisi aitoon työväenluokan demokratiaan, kuten oli ollut Leninin ja Trotskin ollessa johdossa.
25. Syyskuuta 1939 Trotski kirjoitti artikkelin otsikolla “Neuvostoliitto sodassa”, joka meni suoraan asian ytimeen.
Aloittakaamme esittämällä kysymys neuvostovaltion luonteesta, ei abstraktin sosiologian tasolla, vaan konkreettisten poliittisten tehtävien suhteen. Olettakaamme hetkeksi, että byrokratia olisi uusi ‘luokka’ ja että Neuvostoliiton nykyinen hallinto olisi erityinen luokkasorron järjestelmä. Mitkä poliittiset johtopäätökset seuraisivat näistä määritelmistä? Neljäs internationaali tunnisti jo aikoja sitten, että olisi välttämätöntä syöstä byrokratian vallasta työväen vallankumouksellisen kansannousun kautta. Ne, jotka väittävät byrokratian olevan toista luokkaa hyväksikäyttävä ‘luokka’ eivät muuta vaadi, eivätkä voisi mitenkään vaatia. Byrokratian syrjäyttämisellä halutaan palauttaa neuvostojen valta, puhdistettuna nykyisestä byrokratiasta. Mitään muuta nykyiset vasemmistolaiset kriitikkomme eivät ehdota eivätkä voisikaan ehdottaa. Uudelleen muodostettujen neuvostojen tehtävänä olisi tehdä yhteistyötä maailmanvallankumouksen kanssa sosialistisen yhteiskunnan rakentamiseksi. Byrokratian syrjäyttäminen näin ollen sisältää oletuksen valtion omaisuuden ja suunnitelmatalouden säilyttämisestä. Tässä on koko ongelma tiivistettynä.
Trotski pyrki poistamaan yhtälöstä terminologiset ja toissijaiset erimielisyydet keskittyen ongelman olennaisimpiin puoliin. Miten tahansa Neuvostoliiton luokkaluonnetta kuvaillaankin, mitä merkitystä tällä olisi siihen, minkälaista politiikkaa Neuvostoliiton sisällä harjoitettaisiin? Oppositio ei kyennyt vastaamaan tähän kysymykseen, vaan sen sijaan nosti esiin kokonaisen sarjan “konkreettisia kysymyksiä” pyrkien siten laajentamaan kiistaa.
SWP:n oppositio oli hyvin heterogeeninen ja se koostui kolmesta virtauksesta. Yhtä näistä johti James Burnham, New Yorkin yliopiston filosofian professori, joka oli opposition johtava teoreetikko ja räikeästi artikuloi sen marxismin vastaisen perusluonteen. Myöhemmin hän tulisi kuuluisaksi kirjastaan The Managerial Revolution (Liikkeenjohdollinen vallankumous, kirjaa ei käännetty suomeksi -suom. huom.) ja pahamaineiseksi kannatettuaan ydinaseiden käyttämistä Neuvostoliittoa vastaan. The Managerial Revolution pohjautui samankaltaisiin taantumuksellisiin teorioihin, joita Bruno Rizzi käsitteli kirjassaan La Bureaucratisation du Monde (Maailman byrokratisaatio, ei suomennettu -suom. huom.), johon Trotski tässä teoksessaan viittaa. Martin Abern, joka oli amerikkalaisen trotskismin perustajia, johti ryhmittymää, joka oli eri mieltä Burnhamin näkemyksistä, mutta halusi pakkomielteisesti poistaa järjestön johdosta Cannonin ‘regiimin’. Max Shachtman, joka oli lahjakas kynäilijä ja liikkeen perustajia hänkin, otti itsenäisen aseman Burnhamin ja trotskismin ortodoksisten kantojen välillä.
Kaksi viimeksi mainittua virtausta eivät olleet toistaiseksi valmiita asettumaan lujasti Burnhamin poliittisten näkemysten taakse. Tämä johti nämä kolme virtausta muodostamaan periaatteettoman blokin, joka väisti käsittelemästä perusperiaatteita ja halusi kaikin keinoin rajoittaa keskustelun välittömiin, päiväkohtaisiin kysymyksiin. Tämän seurauksena Burnham kyynisesti veti pois 5. syyskuuta 1939 julkaisemansa dokumentin auttaakseen sementoimaan blokin kolmen toisistaan poikkeavan virtauksen kesken. Tästä hetkestä lähtien oppositio ryhtyi kevytmielisesti asiaa lähestyen haastamaan lukuisia marxistisen teorian kohtia.
Artikkelissaan otsikolla “Raapaisusta kuolion vaaraan” Trotski selitti, että nämä revisionistiset näkemykset olivat itäneet amerikkalaisessa trotskismissa jo vuosien ajan. Toisen maailmansodan aiheuttama hysteria vain kärjisti kehittyneen tilanteen äärimmilleen. Stalinin liitto Hitlerin kanssa salli Neuvostoliiton hyökätä Puolaan ja Suomeen. Tämä johti Neuvostoliiton vastaisen propagandan hyökyaaltoon, joka loi paniikkia joka puolella edistyksellistä keskiluokkaa, joka oli se sosiaalinen miljöö, jossa SWP:n intellektuellijäsenet eniten viihtyivät. Neuvostoliiton puolustaminen näissä olosuhteissa tuli tällaisille ihmisille mahdottomaksi. Pian Burnham ja Shachtman puhuivat “kolmannesta leiristä” Washingtonin ja Moskovan välissä. Trotski kuvaili tätä “villiintyneen pikkuporvariston leiriksi”.
Valitettavasti amerikkalaisen trotskismin eräs pääasiallisista heikkouksista, kuten oli myös brittiläisen trotskismin alkuvuosina, oli sen alhainen poliittinen ja teoreettinen taso. Tämän päälle tuli piirre, jota Trotski selitti:
Oli kasvanut kokonainen vallankumouksellinen sukupolvi, joka – johtuen historiallisten olosuhteiden erityislaatuisesta asetelmasta – oli kasvanut työväenliikkeen ulkopuolella. Enemmän kuin kerran kuluneina vuosina olen joutunut puhumaan ja kirjoittamaan vaarasta, että nämä arvokkaat elementit rappeutuvat huolimatta heidän vallankumouksellisesta vakaumuksestaan. Se, mikä on aikuiseksi kasvamisen väistämätön piirre, on muuttunut heikkoudeksi. Heikkous kutsuu puoleensa sairauksia. Jos ollaan varomattomia, sairaus voi kehittyä kuolettavaksi… On välttämätöntä aseistautua uudelleen.
Opposition teoriaa – erityisesti dialektista materialismia, joka muodostaa koko marxistisen katsannon perustan – kohtaan osoittama halveksunta osoittautui tuhoisaksi. Opposition kyvyttömyys ymmärtää marxistista menetelmää johti lopulta porvarilliseen pragmatismiin ja empirismiin. Tämä oli Trotskin suurimpia huolia ja ilmeni laajasti hänen kontribuutioissaan SWP:ssä käytyyn debattiin. “Käyty keskustelu on paljastanut, että laajoilta piireiltä puolueessa puuttuu luja teoreettinen koulutus”, hän totesi. “Meidän täytyy hyödyntää tätä keskustelua niin, että nostamme puolueen teoreettista tasoa.
Amerikkalaisen trotskismin kehittäminen 1930-luvulla oli vaikea tehtävä, kun huomioidaan aikakauden objektiiviset esteet. Vallankumouksellisen liikkeen kehittäminen kohtasi useita tällaisia esteitä: työväenluokan tappiot kansainvälisesti, Moskovan näytösoikeudenkäyntien painajainen, horisontissa häämöttävä maailmansota. Vallankumoukselliselle liikkeelle oli näissä oloissa hyvin vaikea lähestyä työväenluokkaa ja sen järjestöjä. Trotskistinen liike ui vastavirtaa, ja Trotski toki tämän tosiasian tunnusti:
Me olemme pieni pursi valtavassa virrassa. On viidestä kymmeneen purtta, ja yksi niistä uppoaa. Sanomme, että kyse oli heikosta merimiestaidosta. Mutta syy ei ollut tämä – syy oli, että virta oli liian voimakas. Tämä on kaikkein perustavin selitys eikä meidän koskaan pitäisi unohtaa tätä selitystä, jotta meistä ei tulisi pessimistejä – meistä, etujoukon etujoukosta… On sellaisia urheita elementtejä, jotka eivät pidä uimisesta myötävirtaan – se on heidän luontonsa. On myös älykkäitä elementtejä, joilla on heikko luonne ja jotka eivät ole koskaan oppineet kurinalaisiksi, jotka etsivät aina raadikaalimpaa ja itsenäisempää tendenssiä ja löysivät meidät. Mutta he kaikki ovat enemmän tai vähemmän työväenliikkeen yleisen virtauksen ulkopuolella. Heidän vahvuuksillaan on väistämättä myös negatiivinen puolensa. Se, joka ui vastavirtaan, ei ole yhteydessä massoihin. On myös huomioitava, että jokaisen vallankumouksellisen liikkeen sosiaalinen rakenne alussa koostuu muista kuin työläisistä. Intellektuellit, semi-intellektuellit ja näihin liitoksissa olevat työläiset ovat niitä, jotka ovat tyytymättömiä olemassa olevaan järjestöön… Suhtaudumme kaikki hyvin kriittisesti järjestömme sosiaaliseen koostumukseen ja meidän täytyy muuttua, mutta meidän tulee ymmärtää, että tämä sosiaalinen rakenne ei tippunut taivaasta vaan sen määrittelevät objektiivinen tilanne ja meidän historiallinen tehtävämme nykyisellä kaudella. (Kirjoitus Fighting Against the Stream kokoelmasta Writings 1938-1939.)
Näissä olosuhteissa oli entistäkin tärkeämpää pitää yllä marxistisen liikkeen periaatteita ja voittoja revisionistisia pyrkimyksiä ja teoreettista taantumista vastaan. Oli ensiarvoisen tärkeää kääntyä työväenluokkaa kohti ammattiliitoissa, tehtaissa ja työpaikoilla. Ennen kaikkea oli olennaista käydä päättäväistä taistelua liikkeen porvarillisia vaikutteita vastaan, jotka heijastivat kapitalismin painetta vallankumouksellista järjestöä kohtaan. Nämä vaikeat objektiiviset olosuhteet, jotka vallitsivat kaikissa kehittyneissä kapitalistimaissa, olivat erityisen vaikeat maissa kuten Yhdysvallat (ja Iso-Britannia), joissa hallitsevana olivat pitkään olleet teorian vastaiset perinteet, ennen kaikkea pragmatismi ja empirismi.
Heti Trotskin astuttua Amerikan mantereelle hän ilmaisi huolensa näistä asioista. George Novack ja Shachtman tapasivat Trotskin tämän saavuttua Meksikoon. Novack, josta tuli Trotskin sihteeri, muisteli myöhemmin keskusteluja Trotskin kanssa:
10. tammikuuta 1937 – päivä sen jälkeen kun Trotski ja hänen vaimonsa Natalia olivat laskeutuneet Meksikoon. Hänen seurueensa oli armeijan suojelemassa yksityisjunassa, jonka viestintäministeriö oli lähettänyt turvatakseen matkan Tampicosta Mexico Cityyn. Sinä aurinkoisena aamuna minä ja Shachtman istuimme Trotskin kanssa eräässä vaunuosastossa ja päivitimme maanpakolaiselle tapahtumia hänen pakon alla tekemänsä merimatkan aikana Norjasta.
Keskustelumme liukui filosofiaan, josta hän sanoi olevansa erityisen kiinnostunut. Puhuimme parhaista keinoista opiskella dialektista materialismia, Leninin teoksesta Materialismi ja empiriokritisismi sekä amerikkalaisen radikalismin takaperoisuudesta. Trotski mainitsi nimen Max Eastman, joka useissa teoksissaan oli kritisoinut dialektiikkaa kuvaillen sitä turhaksi idealistiseksi jäänteeksi marxismin hegeliläisestä perinnöstä.
Hän muuttui kireäksi, kiihtyneeksi. “Kun palaatte Yhdysvaltoihin”, hän kehotti, “teidän tovereiden tulee välittömästi ryhtyä taisteluun Eastmanin vääristelyjä ja dialektiikan hylkäämistä vastaan. Ei ole mitään tätä tärkeämpää. Pragmatismi, empirismi, on amerikkalaisen ajattelun suurin kirous. Teidän täytyy rokottaa nuorempi sukupolvi sen tartuntaa vastaan. (W. F. Warde: Trotsky’s views on Dialectical Materialism, julkaisusta International Socialist Review, 1960)
Max Eastman ja muut radikaalit intellektuellit olivat tunteneet vetoa trotskistiseen liikkeeseen 1920-luvun lopulla. Trotskismi oli itse asiassa ollut hyvin muodikasta tietyissä intelligentsian piireissä tuolloin. Heillä kuitenkin oli eräs yhdistävä piirre: he kaikki torjuivat dialektisen materialismin. Heidän koko maailmankuvansa oli ‘arkijärkisen’ pragmatismin kyllästämä. Nämä radikaalit piirit, jotka saattoivat olla myötämielisiä Neuvostoliitolle sen flirttaillessa ‘demokraattisten’ liittoutuneiden kanssa, syöksyivät paniikkiin Stalinin ja Hitlerin solmiman liiton seurauksena. Sodan lähestyessä he asettuivat uskollisesti riviin patrioottisen hallitsevan luokkansa taakse. Tällä reaktiolla oli vastineensa SWP:n sisällä Burnham-Shachtman-Abern-opposition muodossa.
Vaikka hän yritti neuvoa muita, jäi lopulta kuitenkin Trotskille itselleen vastata opposition revisionistisiin hyökkäyksiin. Samalla kun Burnham & Co. yrittivät siirtää kiistan pois Neuvostoliiton luokkaluonteesta ‘konkreettisiin kysymyksiin’, Trotski pyrki tuomaan debatin takaisin marxistisen menetelmän ensisijaisuuteen. Ilman korrektia menetelmää olisi mahdotonta ymmärtää yhtään mitään, vähiten juuri tuolloin kiistanalaisia kysymyksiä. Seuraavassa merkittävässä panoksessaan väittelyyn otsikolla ‘Socialist Workers Partyn pikkuporvarillinen oppositio’ Trotski muun muassa tiivisti opposition perusluonteen:
Kuten mitä tahansa pikkuporvarillista ryhmittymää sosialistisessa liikkeessä, sitä luonnehtivat seuraavat piirteet: halveksuva asenne teoriaa kohtaan ja taipumus eklektismiin; epäkunnioittava asenne oman järjestönsä perinnettä kohtaan; kiinnostus henkilökohtaiseen ‘itsenäisyyteen’ kiinnostuksen objektiivista totuutta kohtaan kustannuksella; hermostuneisuus johdonmukaisuuden asemesta; valmius hyppiä positiosta toiseen; kyvyttömyys ymmärtää vallankumouksellista sentralismia sekä vihamielisyys sitä kohtaan; ja lopuksi, taipumus korvata puoluekuri klikin sisäisillä siteillä ja henkilökohtaisilla suhteilla.
Pikkuporvarillinen vähemmistö vaati täyttä vapautta kritisoida mitä tahansa milloin tahansa paljastaakseen ‘johdon byrokraattisen rappeutumisen’. He protestoivat ‘liiallista sentralisaatiota’ johdossa aina kun saivat mahdollisuuden. Trotski vastasi tähän:
Ette näe, että amerikkalainen osastomme ei ole sairastunut liiasta sentralismista – on naurettavaa edes sanoa näin – vaan pöyristyttävästä demokratian väärinkäytöstä ja vääristelystä, joihin syyllisiä ovat pikkuporvarilliset elementit. Tämä on nykyisen kriisin juurisyy…
Pikkuporvarilliset ja erityisesti luokastaan irralleen joutuneet elementit, jotka ovat erossa proletariaatista, vellovat keinotekoisessa, suljetussa ympäristössä. Heillä on varsin riittävästi aikaa puuhastella politiikan tai sen vastineen parissa. He erittelevät vikojamme, märehtivät kaikenlaisia tiedon palasia ja juoruja liittyen puolueen ‘pomojen’ toimintaan. He paikallistavat aina johtajan, joka vihkii heidät kaikkiin heidän ‘salaisuuksiinsa’. Keskustelu on heidän luontainen elinympäristönsä. Mikään määrä demokratiaa ei ole heille riittävä. Jatkaakseen sanasotaansa he hakevat neljättä ulottuvuutta. He tulevat hermostuneiksi, pyörivät ikuista kehää ja yrittävät tyydyttää janonsa suolavedellä. Haluatteko tietää opposition poliittisen ohjelman? Se on vain mielipuolinen puoluedemokratian neljännen ulottuvuuden jahtaaminen. Käytännössä tämä tarkoittaa politiikan hautaamista keskustelun alle; sentralismin hautaamista intelletuellipiirien anarkian alle. Kun puolueeseen liittyy muutama tuhat työläistä, he kyllä pistävät pikkuporvarilliset anarkistit jyrkästi ruotuun. Mitä nopeammin, sitä parempi.
Trotski paljasti opposition poliittisen heikkouden kommentoimalla Burnhamin ja Shachtmanin kirjoittamaa artikkelia Intellectuals in Retreat in the New International (suom. Uuden internationaalin intellektuellit perääntymiskannalla), jonka tarkoitus oli olla Eastmanin ja Hookin kritiikki. Burnham ja Shachtman kirjoittivat siinä seuraavasti:
Tämän artikkelin kirjoittajat ovat perustavalla tavalla erimielisiä dialektisen materialismin yleisestä teoriasta, toisen hyväksyessä sen ja toisen torjuessa sen… Tällaisessa tilanteessa ei ole mitään poikkeuksellista.
Burnhamille ja Shachtmanille heidän erimielisyytensä marxistisesta teoriasta ei ollut relevantti mitä tulee konkreettisiin poliittisiin kysymyksiin. Tämä selvä pikkuporvarillisen pragmatismin ilmaus havainnollisti heidän halveksuntaansa marxistista teoriaa kohtaan ja näitä näkemyksiä esiintyi nyt myös puolueen julkaisuissa.
Trotskin mukaan:
Hänellä [Burnhamilla] on menetelmä – pragmatismi. Shachtmanilla ei ole menetelmää. Hän mukautuu Burnhamiin. Ottamatta täysin vastuuta Burnhamin marxismin vastaisista käsityksistä hän puolustaa Burnhamin kanssa muodostamaansa marxismin käsitteille vihamielistä blokkia filosofian sekä sosiologian alueilla. Kummassakin tapauksessa Burnham näyttäytyy pragmatistina ja Shachtman eklektikkona… Ei kulunut montaakaan kuukautta, kun Burnham ja Shachtman itse havainnollistivat, että heidän asenteensa moista ‘abstraktiota’, dialektista materialismia, kohtaan sai tarkan ilmenemismuodon heidän asenteessaan Neuvostoliittoa kohtaan.
Tästä positiosta Trotski sitten kontrastoi dialektisen materialismin menetelmän muodollista logiikkaa vastaan, mistä tuli keskeinen piirre hänen panoksessaan väittelyyn. Sekä Burnham että Shachtman esittivät vastaväitteen, että Trotskin puheenvuoro dialektiikasta oli harhautus ja vaativat keskustelun palauttamista konkreettisiin kysymyksiin. Heillä ei ollut tuhlattavaksi aikaa marxistisen menetelmän käsittelyyn, jota he pitivät asiaan liittymättömänä. On kuitenkin niin, että mitään kysymystä ei voi ymmärtää ottamatta huomioon sen materiaalista kontekstia, sen ristiriitaisuuksia, luokkasisältöä ja kehitystä. Tämä edellyttää korrektia menetelmää. Marxistisen teorian puuttuessa on pakko – tietoisesti tai tiedostamatta – omaksua hallitseva porvarillinen menetelmä.
Tekstissään “Avoin kirje toveri Burnhamille” Trotski selitti:
Asian ydin on siinä, että keskustelulla on oma objektiivinen logiikkansa, joka ei lainkaan osu yhteen yksilöiden ja ryhmittymien subjektiivisen logiikan kanssa. Keskustelun dialektinen luonne määrittyy niin, että sen objektiivisen kulun määrää vastakkaisten tendenssien elävä konflikti, ei mikään ennalta suunniteltu looginen kaava. Keskustelun materialistinen pohja on, että se heijastaa eri luokkien paineita. Näin ollen SWP:n nykyinen keskustelu, kuten yleinen historiallinen prosessi, kehittyy – sinun luvallasi, toveri Burnham, tai ilman – dialektisen materialismin lakien mukaisesti. Näitä lakeja emme pääse pakoon. (kts. [viittaus tekstiin]
Tämä lopulta pakotti Burnhamin julkaisemaan pahamaineisen dokumenttinsa Tieteestä ja tyylistä, joka paljasti kirkkaasti ja avoimesti hänen ja muun opposition pesäeron marxismiin, lähtien dialektisesta materialismista:
Toveri Trotski, olet omaksunut liikaa Hegeliä, tämän monoliittista, totalitääristä visiota blokkimaisesta universumista, jossa jokainen osa on suhteessa toiseen osaan, jossa mikä tahansa on relevanttia kaiken muun suhteen, missä yhden pölyhiukkasen tuhoutuminen merkitsee koko muun Kokonaisuuden tuhoa. Vastustan totalitarismia yhtä paljon filosofiassa kuin valtiossa ja puolueessakin. (kts. [viittaus tekstiin])
Trotski totesi Burnhamin päätöksestä julkaista Tieteestä ja tyylistä seuraavaa:
Paise on puhkaistu. Abern ja Shachtman eivät enää voi toistella, että he haluaisivat keskustella pikkuisen vain Suomesta ja Cannonista. He eivät enää voi bluffata marxismia ja Neljättä internationaalia. Tulisiko Socialist Workers Partyn pysyä Marxin, Engelsin, Franz Mehringin, Leninin ja Rosa Luxemburgin perinteessä – jonka Burnham julistaa ‘taantumukselliseksi’ – vai tulisiko puolueen hyväksyä Burnhamin käsitteistö, joka ei ole muuta kuin jälkijättöinen toisinto marxismia edeltäneestä pikkuporvarillisesta sosialismista?
Tiedämme liiankin hyvin menneisyydestä, mitä tällainen revisionismi merkitsee poliittisesti. Nyt, porvarillisen yhteiskunnan kuolinkouristusten aikakaudella, burnhamismin poliittiset seuraukset olisivat vielä verrattomasti enemmän välittömät ja vallankumouksellisuuden vastaiset. Toverit Abern ja Shachtman, lava on teidän!
Sivuuttaen Trotskin haasteen he jättivät vastaamatta.
He olivat saaneet tarpeekseen. He pysyivät poliittisesti solidaarisina Burnhamille, joka oli tehnyt täydellisen pesäeron marxismiin. Kuuden kuukauden keskustelun päätteeksi Cannon ja tämän kannattajat saavuttivat enemmistön puoluekokouksessa. Vähemmistö, joka koostui peräti neljästäkymmenestä prosentista jäsenistöä, ei hyväksynyt demokraattisia päätöksiä, vaan erosi puolueesta ja perusti kilpailevan järjestön, Workers Partyn.
Kuukausi Workers Partyn perustamisesta Burnham erosi uudestakin puolueesta ja siirtyi amerikkalaisen imperialismin leiriin. Kuten hän kirjoitti erokirjeessään:
Socialist Workers Partyn sisäinen kamppailu, sen lopputulema ja hiljattain tapahtunut Workers Partyn perustaminen ovat minun tapauksessani johtaneet väistämättömään teoreettisten ja poliittisten näkemysteni tarkistamiseen. Tämä tarkistus on osoittanut minulle, etten voi mitenkään terminologiaa venyttämälläkään enää kutsua itseäni, tai sallia muiden itseäni kutsuvan, marxistiksi…
Kuten tiedätte, torjun ‘marxismin filosofian’, dialektisen materialismin. On totta, etten koskaan ole hyväksynyt tätä filosofiaa. Menneisyydessä elin tämän eroavaisuuden kanssa ja sopeuduin siihen ajattelemalla, ettei filosofia ollut ‘tärkeää’, ettei ‘sillä ollut väliä’ mitä tuli käytäntöön ja politiikkaan. Kokemus, opiskelun ja reflektion lisäksi, on osoittanut käsitykseni vääräksi ja Trotskin – monien muiden tavoin – olevan oikeassa tässä asiassa; että dialektinen materialismi, vaikkakin ollen tieteellisesti katsoen merkityksetöntä, on psykologisesti ja historiallisesti kiinteä osa marxismia ja siten sillä on lukuisia haitallisia vaikutuksia käytäntöön ja politiikkaan.
Kuten odotettua, Burnham oli avoimesti kiistänyt dialektisen materialismin, leninistisen puoluekäsityksen, siirtymäohjelman, bolshevismin ja muun vastaavan ideologisen taakan. Muutaman kuukauden sisällä erostaan hän julkaisi teoksensa The Managerial Revolution, joka julisti totalitaarisen valtion väistämätöntä tulemista.
Workers Party hajosi myöhemmin ja päätyi American Socialist Partyn piiriin, mutta myös SWP oli kykenemätön noudattamaan Trotskin ohjeita ja kääntymään työväenluokkaa kohti tai poliittisesti karaisemaan ja kouluttamaan jäsenistöään. Trotskin kuoleman jälkeen SWP Cannonin johdolla rappeutui poliittisesti ja organisatorisesti. Kykenemättöminä hallitsemaan marxismin menetelmää he päätyivät vain papukaijamaisesti toistelemaan Trotskin sanomisia. Sodanjälkeisessä, nopeasti muuttuvassa maailmassa tämä johti virheisiin virheiden perään. James Cannon, joka ei lähtöjäänkään ollut kummoinen teoreetikko, yritti paikkailla tekemiään virheitä käyttämällä organisatorisia menetelmiä poliittisten ongelmien ratkaisuun. Tämä osoittautui katastrofaaliseksi virheeksi ja 1980-luvun alkuun tultaessa nämä zinovjeviläiset menetelmät johtivat lopulta SWP:n hajoamiseen Jack Barnesin uuden johdon avoimesti luopuessa trotskismista. Se mikä puolueesta jäi jäljelle päätyi Kuuban Castroa ihailevaksi lahkoksi Yhdysvaltain radikaalin politiikan kaukaisille laitamille. Trotski oli profeetallisesti varoittanut aiemmin: “Neljännen internationaalin Amerikan osastosta tulee proletaarinen tai se lakkaa olemasta.” Tapahtumat todistivat prognoosin oikeaksi.
SWP:n rappeutuminen ja romahdus johtui johdon kyvyttömyydestä, Cannon kärjessä, omaksua Trotskin teoksen Marxismin puolesta opit. Shachtman siirtyi poliittisesti yhä oikeammalle, kunnes päätyi kannattamaan Yhdysvaltain imperialismin sotaa Vietnamissa.
Nykypäivän uusi sukupolvi, joka pyrkii ymmärtämään marxistisen virtauksen rakentamisen kohtaamat ongelmat Isossa-Britanniassa ja kansainvälisesti, löytää näitä sivuilta ajatusten aarreaitan. Teos on Trotskia parhaimmillaan: skalpellinterävä, syvällinen, tiivis ja hyvin kirjoitettu. Ennen kaikkea se antaa vastauksen revisionisteille ja leikkaa suoraan teoreettisen hämmennyksen läpi tarjoten mestariteoksen, jota voi hyvin perustein pitää marxismin klassikkona.
Maailman kapitalismin kriisin kautena ja keskellä edessämme avautuvia leikkauksia ja kurjuutta tapahtumat muokkaavat työväenluokan tietoisuutta. On kehittynyt väkevä vihan tunne pankkiireja ja suuryritysten loisia kohtaan. Tulevalla aikakaudella valtavat luokkataistelut ovat jälleen päiväjärjestyksessä kapitalistien pyrkiessä pistämään työläiset maksamaan talouskriisien viulut. Kun työväenluokka syöstään toimintaan, työväenluokan massajärjestöt, alkaen ammattiliitoista, myllätään perusteellisesti. Marxismin nuoret voimat pyrkivät tavoittamaan ja voittamaan puolelleen nämä radikalisoituneet työläiset ja nuoret. Mutta, kuten Trotski varoitti:
Juuri puolueen työntyminen ammattiliittoihin ja työläisten miljööseen yleisesti vaatii kaaderiemme teoreettisen tason nostamista. En tarkoitat kaadereilla “puoluekoneistoa” vaan puoluetta kokonaisuutena. Jokaisen puolueen jäsenen tulisi ja on pakko pitää itseään upseerina työväenluokan armeijassa.
Tämän kirjan uudelleen julkaiseminen auttaa tässä elintärkeässä koulutustyössä ja valmistelee maaperää aidon marxismin kehittymiselle Isossa-Britanniassa ja kansainvälisesti.
Rob Sewell
Lontoossa tammikuussa 2010
