Kirjoittanut Ben Gliniecki huhtikuussa 2015
Kapitalismi on paraikaa yhdessä suurimmista kriiseistään koskaan. Samalla kun 99% kansalaisista maksavat kriisin seurauksista, rikkain 1% kasvattaa vaurauttaan yhä kiihtyvämpään tahtiin. Vallanpitäjien skandaalit ja korruptio vieroittavat miljoonia perinteisestä politiikasta. Tämä kaikki kyseenalaistaa kapitalistisen yhteiskuntajärjestelmän. Monet etsivät vaihtoehtoja nykyisen järjestelmän tilalle, ja yhä kasvava joukko löytää vastauksen vallankumouksellisesta sosialismista.
Monelle on itsestäänselvää, että me taistelemme korruptiota, kriisiä ja säästöpolitiikkaa vastaan. Mutta voi olla vielä vaikeampaakin muotoilla tai edes kuvata tarkalleen minkä puolesta taistelemme. Kuinka uusi yhteiskunta toimisi, ja millä tavalla meidän elämämme siinä muuttuisi? Miltä sosialismi näyttää?
Marxistit eivät ole kristallipalloon tuijottajia. Me emme pysty näkemään tulevaisuuteen täydellä varmuudella, joten emme pysty myöskään sanomaan miltä sosialismi tulisi näyttämään. Esimerkiksi Engels sanoi perheistä puhuessaan, että “[perhesuhteet sosialismissa] selkenevät vasta uuden sukupolven varttuessa…tämä uusi varttunut sukupolvi ei tule välittämään pätkääkään siitä, mitä heidän meidän mielestämme tulisi tehdä. He tulevat muodostamaan omat käytäntönsä ja näkemyksensä, ja se siitä”. Yhteiskunta ei muokkaannu edellisten sukupolvien spekuloinnilla, vaan nykyisten toiminnalla.
Tästä huolimatta on mahdollista tehdä joitain oletuksia siitä, miltä sosialismi tulee näyttämään. Tämä on mahdollista, sillä marxistit ovat tieteellisiä sosialisteja, ja soveltavat materialistista analyysia ymmärtääkseen historian ja yhteiskunnan kehitystä. Toisin sanoen voimme tehdä hypoteeseja tulevaisuudesta nykyisen ja menneen todistusaineiston avulla. Mutta tämä ei ole tarkkaa tiedettä, samoin kuin lääkärit eivät pysty tarkalleen sanomaan milloin potilas kuolee tai geologit antamaan tarkkaa päivämäärää seuraavalle maanjäristykselle tai tulivuoren purkaukselle. Täten marxistitkaan eivät pysty tarkalleen ennakoimaan milloin vallankumous tapahtuu tai millainen se tulee olemaan. Mutta samoin kuin lapsista voi suurin piirtein nähdä millaisia aikuisia heistä tulee, kapitalistista järjestelmää tarkkaillessamme voimme havaita tulevaisuuden sosialistisen yhteiskunnan piirteitä.
Voimme nyt jo nähdä sosialismin alkupiirteitä kapitalismissa. Ennenkaikkea tutkimalla kapitalismin ristiriitoja ja rajoitteita — yksityisomistukseen ja voitontekoon perustuvaa tuotantoa — pystymme näkemään tulevaisuuden sosialistisen yhteiskunnan potentiaalin: yhteiskunta jossa kapitalismin rajoitteet on poistettu ja tuotanto perustuu ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen.
Talousjärjestelmä ilman voiton tavoittelua
Talouden kehitys on kaiken muun yhteiskunnallisen kehityksen perusta. Ilman tuotantovoimien riittävää kehittymistä (teollisuus ja maatalous, teknologia ja tekniikka) yhteiskunnalla ei ole niitä materiaalisia olosuhteita ja keinoja, joita tarvitaan tieteen, taiteen, kulttuurin, filosofian jne. kehittymiseen. Tämä on marxistisen, materialistisen historian näkemyksen perusta.
Kapitalismi ei enää kykene kehittämään tätä yhteiskunnan tärkeintä puolta johtuen sen sisäisistä ristiriidoista sekä näiden aiheuttamista anarkiasta ja tehottomuudesta. Yhteiskunnat menettivät miljardeja euroja vuoden 2008 romahduksessa, joka johtui kapitalismin sisäisistä piirteistä eikä yksityisestä ahneudesta tai ideologiasta. Tämä romahdus johti taloudellisten tuotantovoimien maailmanlaajuiseen stagnaatioon. Monet maat menettivät vuosia tai jopa vuosikymmeniä taloudellisesta kehityksestään. Esimerkiksi Britanniassa taloudelliset investoinnit ovat yhä 25% ja rakentaminen 10% jäljessa kriisiä edeltäviltä tasoiltaan.
Kapitalismi on kykenemätön kehittämään taloudellisia tuotantovoimia niiden täyteen potentiaaliin. Tuotantovoimien kapasiteetin käyttöaste kehittyneissä maissa on tällä hetkellä 70-80%, vaikka valtavat määrät tuotantoa ja miljoonia työpaikkoja on jo menetetty. Kaikkialla maailmassa keskimääräinen tuotantokapasiteetin käyttöaste on 70%. Tästä johtuen maailmantalouden tuotantoa on mahdollista lisätä lähes 50% pelkästään talouden jo olemassaolevaa kapasiteettia hyödyntämällä. Vaikka ihmiset ympäri maailmaa tarvitsevat epätoivoisesti ruokaa, suojaa, terveydenhoitoa ja muita perustarpeita, tätä ylimääräistä kapasiteettia ei oteta käyttöön. Päinvastoin, monet porvarilliset taloustieteilijät puhuvat nykyään ylimääräisestä kapasiteetista, eli että talouden tuotantokapasiteetti on jo liian suurta markkinoiden näkökulmasta ja sitä pitäisi leikata lisää. Tämä taas johtaa tuotannon ja työpaikkojen yhä suurempiin menetyksiin.
Tämä ristiriita johtuu voiton tavoittelusta. Kapitalismissa yhteiskunnan taloudelliset tuotantovoimat on valjastettu tuottamaan vain sellaisia tavaroite, joita voidaan myydä voitolla; mitään ei tuoteta jos tuotannosta ei kerry voittoa. Tuotantovälineiden omistajat antavat mieluummin liiketoimintansa olla joutilaana kuin tuottaa tappiolla, vaikka heidän tuottamille tuotteille olisi epätoivoistakin tarvetta. Koska kapitalistinen talousjärjestelmä perustuu voittoon eikä tarpeisiin, se on tehoton tyydyttämään yhteiskunnallisia tarpeita vaikka kapitalismin puolustajat muuta väittävätkin. Meille usein väitetään että kapitalismi on kaikkein tehokkain talousjärjestelmä. Mutta jos tämä on totta, niin miksi niin monet tehtaat ja toimistot ovat toimettomina ja tyhjinä vaikka ne kykenisivät tuottamaan runsaasti tuotteita ja palveluja joita yhteiskunta tarvitsee?
Jos taas voiton tavoittelu ei enää olisi tuotannon ehto, niin mikään ei estäisi käyttämästä tuotantovoimia täysin voimin. Tämä idea taloudesta joka ei pyöri voiton ehdoin antaa meille ensivilkaisun siitä, miltä sosialismi tulee näyttämään.
Kapitalismi = köyhyyttä monille
Maailmanlaajuinen työttömyys on virallisesti 200 miljoonaa, mutta todellisuudesssa työttömiä ja alityöllistettyjä on lähes miljardi. Nämä ihmiset eivät ole työttömiä oman työkyvyttömyytensä tai töiden tarpeettomuuden vuoksi, vaan yksinkertaisesti koska heidän työllistämisensä ei tuota voittoa.
Vuoden 2012 tilastojen mukaan Britanniassa 24%:lla kansalaisista on kaksi työpaikkaa, ja näistä 90% tarvitsivat toisen työpaikkansa koska ensimmäisen palkka ei ollut riittävä elämiseen. Lisäksi vuonna 2012 37,4% enemmän ihmisiä liittyi työnhakusivuille netissä etsiäkseen toista työpaikkaa. Inflaation, palkkamaltin ja alhaisten palkkojen myötä tämä trendi tulee jatkumaan tulevaisuudessakin. On kapitalismin räikeä ristiriita, että jotkut ihmiset joutuvat työskentelemään kahdella työpaikalla samalla kun miljoonat muut ovat työttominä. Tämä absurdi tilanne juontaa juurensa voiton tavoittelusta.
Ilman voiton tavoittelun asettamia rajoitteita nämä miljardi työtöntä ja alityöllistettyä voisivat saada tuottavaa työtä. Kaikki voisivat työskennellä yhden työn varassa korkeammalla tasolla, ja jäljelle jäisi vielä monia muitakin täyttämään tulevaisuuden työpaikkoja. Näin tuotantovoimat saisivat valtavan investoinnin ihmisten työvoimaan, ja maailmantalouden tuottavuus lisääntyisi dramaattisesti.
Kapitalismissa on monia muitakin vastaavia absurdeja ristiriitoja. 6500 ihmistä nukkuu kaduilla pelkästään Lontoossa, mikä tarkoittaa 77%:n lisäystä vuoteen 2010 verrattuna. Muutkin asunnottomuuden muodot ovat kasvussa. Kotitalouksien lakisääteisen asunnottomuuden hakemukset kasvoivat Englannissa 26%, mikä tarkoittaa yhteensä 111,960 henkilöä. Lisäksi 38,500 hostellipaikkaa on asunnottomien käytössä. Samaan aikaan Englannissa on hallituksen mukaan 610,000 tyhjää asuintaloa. Mistä johtuu alati paheneva asunnottomuustilanne samalla kun yhä useampi asuintalo on tyhjänä? Siitä että kiinteistöjä myydään tai vuokrataan vain ihmisille joilla on varaa maksaa, riippumatta siitä tarvitsevatko he paikkaa jossa asua. Kapitalisteille kyse on voitosta, ei tarpeista.
Tämän hirvittävän ihmisten laiminlyömisen lisäksi kalliilla alueilla, kuten Englannin toiseksi kalleimmalla kadulla, Lontoon Bishop’s Avenuella, joka kolmas kartano seisoo tyhjillään ja osa niistä on taantunut korjaamattomaan kuntoon oltuaan käyttämättömänä jopa 25 vuotta. Näitä kiinteistöjä pidetään voittoa tuottavina investointeina, eikä koteina joissa ihmiset voisivat asua. 350 miljoonaa puntaa joutomaata, joka johtuu voittoon perustuvasta talousjärjestelmästä.
Tällainen talousjärjestelmä on myös teknologisen kehityksen ja koneiden käytön tukkeena. Koneet eivät osta tuotteita, joten porvariston on työllistettävä ihmisiä ylläpitääkseen kysyntää. Kapitalismissa koneiden ja teknologian käyttö johtaa ihmistyön syrjäyttämiseen, ja johtaa massiiviseen (teknologiseen) työttömyyteen samalla kun toiset tekevät kuormittavaa ylitöitä. Ilman voitontavoittelua koneet voisivat tehdä vaarallisimmat ja likaisimmat työt joita kukaan ei haluaisi tehdä. Samalla automaatio antaisi ihmisille enemmän aikaa muihin taloudellisesti tuottaviin aktiviteetteihin, lyhentäisi työviikkoa ja täten tuottaisi todellista vapaa-aikaa. Kapitalismin aiheuttama työttömyyden (ja alityöttömyyden) pakollinen vapaa-aika korvaantuisi vapaaehtoisella vapaa-ajalla.
Kapitalismissa voitontavoittelu on sekä jakelun että tuotannon esteenä. Vuonna 2007 EU:ssa tuotettiin suoranaisia ylimääräisen ruoan vuoria ja järviä, esimerkkinä 13,476,812 tonnia vilja-, riisi-, sokeri- ja maitotuotteita sekä 3,529,002 hektolitraa alkoholia/viiniä. Samalla kun tämä ylijäämäruoka vain kertyy ja EU:n yhteinen maatalouspolitiikka maksaa maanviljelijöille jotta he eivät tuottaisi ruokaa, kuusi miljoonaa lasta menehtyy vuosittain vajaaravitsemuksen vuoksi. Ei ole loogista syytä sille, miksi joidenkin maiden hedelmällisiä maita ei voisi käyttää ruoan tuottamiseen ja jakamiseen ihmisille, jotka elävät rankemmissa olosuhteissa. Ainoa syy tälle on, että se ei tuottaisi voittoa ja kansallisvaltioiden rajat estävät todellisia kansainvälisiä ratkaisuja. Kapitalismissa ruoan tuhlaaminen on mielekkäämpää kuin nälkäisten ruokkiminen.
Suunnitelmatalous
Meille usein kerrotaan että kilpailu on kapitalistisen tehokkuuden salaisuus. Mutta todellisuudessa kilpailu johtaa suureen tuhlaukseen. Esimerkiksi samanlaisia aktiviteetteja harjoittavat yritykset jäljentävät toisiaan, jolloin sekä aikaa että rahaa tuhlaantuu samanlaisiin toimintoihin. Esimerkiksi supermarkettien tapauksessa jos ruoanjakelu tapahtuisi yhden organisaation toimesta, tekisivät mittakaavaedut prosessista halvempaa ja keskitetty suunnittelu tehokkaampaa.
Lisäksi kilpailu pakottaa yritykset luomaan kysyntää tuotteilleen mainonnan kautta, ja mainonnan kulut siirtyvät kuluttajille. Liikesalaisuudet ja teollis- ja tekijänoikeudet varmistavat että parhaita ideoita ja innovaatioita ei käytetä täysin, sillä tämä voisi johtaa kalliisiin oikeusjuttuihin, kuten esimerkiksi matkapuhelimien surullisenkuuluisa Apple vastaan Samsung tapaus. Tämä jälleen kasvattaa hintoja tavallisille kansalaisille. Tiedemiehet ja -naiset, insinöörit ja suunnittelijat ovat jakautuneet useampaan yritykseen, ja kilpailevat keskenään sen sijaan, että maailman parhaat ja terävimmät mielet valjastettaisiin tuottamaan mitä yhteiskunta tarvitsee. Tämä johtaa tarpeettomaan ponnistusten ja resurssien päällekkäisyyteen.
Joka tapauksessa todellinen kilpailu imperialismin eli kapitalismin korkeimman tason aikana on pelkkä myytti. Vuonna 2012 pankit Barclays, UBS, Citibank, RBS, DB ja JP Morgan jäivät kiinni korkotasojen sopimisesta voittojen maksimoimiseksi. Lisäksi viime vuosina lentoyhtiöt British Airways ja Virgin Atlantic, panimot Bavaria ja Heineken, sekä muunmuassa supermarketit Sainsbury’s ja Asda jäivät kiinni hintojen sopimisesta suurempien voittojen takaamiseksi. Nämä skandaalit osoittavat, että kyseiset yritykset ymmärtävät suunnittelun olevan vapaiden markkinoiden anarkiaa tehokkaampi tapa ohjata taloutta.
Tällaisten valtavien monikansallisten monopolien silkka olemassaolo ja pienten yritysryhmien markkinahallinta jokaisella sektorilla todistaa kuinka vapaa kilpailu johtaa itsensä vastakohtaan, ja nimenomaan siksi koska tuotanto suurella mittakaalla on tehokkaampaa ja tuottavampaa. Jokaisessa yrityksessä on suunnittelua, koordinointia ja yhteistyötä tehokkuuden ja suurempien voittojen takaamiseksi. Mutta yritysten välillä kilpailun anarkia ja näkymätön käsi vallitsevat, ja johtavat valtavaan tehottomuuteen ja tuhlaukseen yhteiskunnallisella tasolla.
Kirjassaan Monikansallinen yritysstrategia: maailmanmarkkinoille suunnittelu James C. Leontiades antaa esimerkin monikansallisesta elektroniikkayrityksestä Texas Instrumentsista, joka suunnittelee kaiken toimintansa Dallasin pääkonttoristaan käsin. Tämän yrityksen keskussuunnittelun mittakaava tulee ilmeiseksi niistä alueista, joista pääkonttori keskitetysti päättää. Näihin lukeutuu:
- Alueellisen ja maailmanlaajuisen kilpailun analyysi
- Tuotesuunnittelun ydinosiot, jotka on standardisoitu ympäri maailmaa
- Keskitetty ja koordinoitu tutkimus- ja kehitystyö kalliiden päällekkäisyyksien välttämiseksi
- Globaalisti rationalisoitu tuotanto, jotta mittakaavaedut saadaan valjastettua kansainvälisesti
Globaali hinnoittelupolitiikka
Tässä näemme uuden yhteiskunnan siemenen vanhassa. Sosialistinen yhteiskunta valjastaisi suunnitelmatalouden mahdollisuudet täysin, mutta enemmistön tarpeiden eikä vähemmistön voittojen mukaisesti. Tämä olisi pohja runsauden yhteiskunnalle, jossa kaikki taloudellisen tuotannon voimat ja investoinnit olisi rationaalisesti ja demokraattisesti suunniteltu enemmistön etujen täyttämiseen. Ensimmäinen askel tähän on talouden avainosien pakkolunastus (tarkoittaen pankkeja, maita, julkisia palveluja, infrastruktuureja ja suurimpia yrityksiä) sekä niiden asettaminen työläisten demokraattiseen valvontaan osana suunnitelmataloutta.
Suunnitelmatalouden tulokset on nähtävissä muunmuassa Venäjän muutoksissa viidenkymmenen vuoden (1913-1963) ajalta, vuoden 1917 Venäjän vallankumouksen jälkeen ja huolimatta stalinistisen byrokratian aiheuttamista esteistä. Tuona aikana Venäjä kehittyi tilanteesta, jossa se oli nykyajan Bangladeshia jälkeenjääneemmässä asemassa nykytilanteeseen, missä se on maailman toiseksi mahtavin maa. Sen teollinen tuotanto kasvoi 52-kertaiseksi, kun samalla Yhdysvalloissa se kasvoi kuusinkertaiseksi ja Britanniassa kaksinkertaiseksi. Työn tuottavuus kasvoi 1310%, kun Yhdysvalloissa samaan aikaan se kasvoi 332% ja Britanniassa 73%. Venäjän elinajanodote kaksinkertaistui ja lapsikuolleisuus putosi yhdeksänkertaisesti. Venäjällä oli enemmän lääkäreitä 100,000 asukasta kohden kuin Italialla, Itävallalla, Länsi-Saksalla, Yhdysvalloilla, Britannialla, Ranskalla, Hollannilla tai Ruotsilla. Kaikki tämä tapahtui 1900-luvun Venäjällä, joka oli tuolloin jälkeenjäänyt, melkein keskiaikainen yhteiskunta, kahden maailmansodan ja sisällissodan riivaama, ja stalinistisesta byrokratiasta kärsivä maa. Kuvitella siis mitä demokraattisesti suunniteltu talous voisi saavuttaa Britanniassa tai muissa taloudellisesti edistyneissä yhteiskunnissa 2000-luvulla.
Kuuba on toinen hyvä esimerkki suunnitelmatalouden menestyksestä, rajoittuneesta työläisten demokratiasta huolimatta. Tänä päivänä elinajanodote syntymähetkellä on (vuoden 2005 YK:n Human Development Reportin mukaan) 77.7 vuotta (62 vuotta vuonna 1959, Kuuban vallankumouksen aikoihin), melkein sama kuin Yhdysvalloissa (77.9 vuotta) ja huomattavasti korkeampi kuin sen naapurimaassa Haitilla, missä se on vain 59.9 vuotta sekä selvästi enemmän kuin tuon alueen johtavassa kapitalistisessa maassa Brasiliassa (71.7). Aikuisten lukutaito Kuubassa on 99,8%, kun Brasiliassa vastaava on hädin tuskin 88,6%. Kuuban lukutaito on myös Chileä (95,7%) ja Costa Ricaa (94,9%) korkeampi. Samaisen YK raportin mukaan Kuuballa on Latinalaisen Amerikan neljänneksi korkein inhimillisen kehityksen indeksi. Lapsikuolleisuus (kuolemia 1000 hengissä syntynyttä lasta kohden) oli vuoden 2008 CIA World Factbookin mukaan Kuubassa 5,93 (78,8 vuonna 1959), mikä on huomattavasti parempi kuin Yhdysvalloissa (6,3), Chilessä (7,9), Costa Ricassa (9,01) ja Brasiliassa (26,67), puhumattakaan Haitista, missä vastaava luku on 62,33. Näiden lukujen ei pitäisi tulla yllätyksenä, sillä Maailmanpankin mukaan Kuubassa on maailmassa toiseksi eniten lääkäreitä 1000 asukasta kohden (5,91), kun Yhdysvalloissa vastaava luku on 2,3, Brasiliassa 2,06, Chilessä 1,09, Costa Ricassa 1,32 ja Haitissa hädin tuskin 0,25.
Kuten Venäjän kohdalla, Kuubakin oli taloudellisesti jälkeenjäänyt maa vuonna 1959 Castron vallankumouksen aikoihin. Koko sen historian ajan Kuubaa dominoi ulkoiset vallat, se oli amerikkalaisten kapitalistien leikkikenttä ja monokulttuurinen sokerin tuottaja. Sen näistä lähtökohdista saavuttama edistys oli mahdollista vain imperialistisesta ylivallasta itsenäisen suunnitelmatalouden myötä.
Työ, palkat ja raha
Tällainen talouden suunnittelu sekä työn järkevä jakaminen (sen sijaan että jotkut tekevät kahta tai kolmea työtä samalla kun monet muut ovat työttöminä) johtaisi työpäivien lyhenemiseen ilman palkkojen pienenemistä. Tästä hyvä esimerkki on vuonna 2003 työläisten haltuun ottama Flasko-tehdas Brasiliassa, jossa työnteko on suunniteltu demokraattisesti. Vuodesta 2003 työtunnit putosivat 40 tunnista 30 tuntiin viikossa ilman palkkaleikkauksia tai tuottavuuden laskua.
Työtä korvaavien teknologioiden edelleen kehittyessä työtunteja voitaisiin leikata vieläkin enemmän. Esimerkiksi vuonna 1870 70-80% yhdysvaltalaisista työskenteli maanviljelyksen parissa, kun tänä päivänä vastaava luku on vain 2%. Tästä huolimatta maataloussektorin tuotanto on kasvanut huomattavasti, ja vuosien 1950 ja 2000 välillä maatalouden tuottavuus voimistui merkittävästi. Esimerkiksi keskimääräinen vuosittainen maidon tuotanto lehmää kohden kasvoi 242%, keskimääräinen maissisato nousi 292%, ja viljelijät tuotti vuonna 2000 keskimäärin 12 kertaa niin paljon tunnissa kuin viljelijät vuonna 1950. Tämä tuottavuuden kasvu johtui suurelta osin mekanisaatiosta, uusien lannoitteiden kehityksestä ja muista teknologisista edistyksistä. Vastaavat kehitykset muilla aloilla voisivat johtaa samanlaisiin tuloksiin ja työpäivien lyhentymisiin. Täten jokaisen henkilön työmäärät voitaisiin asettaa koko elinajan pohjalta sen sijaan, että laskettaisiin päivittäisia, viikottaisia tai kuukausittaisia työmääriä.
Marxisteilta usein kysytään mitä kannustimia työntekoon sosialismi tarjoaisi. Kapitalismissa työnteon kannustimena toimii palkka jota tarvitaan elämiseen. Tästä johtuen ihmiset vaativat vapautta työskentelemiseen, eli elääkseen, kun taas sosialismi tarkoittaisi vapautta työstä. Sosialismissa kannustin työntekoon on yhteisen vapaan yhteiskunnan rakentaminen, jossa olemme vapautuneet työn tarpeellisuudesta. Tämä vapaus voidaan saavuttaa yhteiskunnan kollektiivisten ponnistusten kautta, kohti talouden ja tuotantovoimien kehitystä sellaiseen pisteeseen, missä vain vähän ihmistyötä on tarpeen niiden pitämiseen toiminnassa. Tämä antaisi meille enemmän vapaa-aikaa elää sellaista elämää kuin haluamme.
Kapitalisteilla on rajoittunut ja väärä kuva ihmisten kannustimista. Heille kyse on pelkästään rahasta, vaikka kaikki tekevät asioita (kuten harrastuksia) vain koska pitävät niistä; asioita jotka kehittävät meitä ihmisinä, antavat meille tarkoitusta ja auttavat meitä luomaan siteitä toisten kanssa.
Itse asiassa jotkut kapitalistit myöntävät tämän. Kirjassaan Edistyksen periaate Harvard Business Schoolin professori Teresa Amabile esittää, että ihmisten työmotivaation takana on ennen kaikkea tunne kehityksestä ja eteenpäin siirtymisestä, sekä ammatillisella että henkilökohtaisella tasolla. Harvard Business Reviewn yhteiskuntatieteilijä Alfie Kohn puolestaan uskoo, että kapitalistisessa ammattikielessä viitataan jopa neljään tekijään jotka kannustavat ihmisiä työskentelemään ahkerasti: henkilökohtainen kasvu, tunnustus, vastuu ja haasteet. On mielenkiintoista, että rahallista korvausta ei mainita tässä kannustinten listassa. Sosialismi painottaisi nimenomaan ei-rahallisia kannustimia.
Yhteisomistuksen myötä sosialismi antaisi meille todellisen osuuden taloudesta ja yhteiskunnasta, sen sijaan että se vieraannuttaisi meitä työstämme. Työllä itsellään olisi täten suorempi merkitys kuin siitä saatava palkka. Se olisi meidän ja kanssakansalaistemme eduksi, ei rikkaiden omistajien. Erään venezuelalaisen vallatun tehtaan johtaja todisti tämän puolesta sanoessaan, että tehtaan työläiset etsivät aktiivisesti tapoja parantaa tuotantoa, koska tiesivät heidän ideoidensa kykenevän parantamaan ihmisten elämiä.
Jos siis sosialismissa rahalla olisi vain hyvin pieni kannustinrooli, tulisiko palkoistakin luopa? Ei ainakaan heti, mutta palkat saattaisivat hävitä vähitellen talouden kehittyessä. Työläisille maksettaisiin aluksi rahalla (jonka arvo olisi sidoksissa reaalitalouteen), tästä ei voida luopua välittömästi. Palkkaerojakin todennäköisesti tulee olemaan sosialistisessa siirtymävaiheessa, tietoisuuden ja tuotantovoimien muuttuessa ja kehittyessä. Näin oli Venäjälläkin välittömästi vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, kun bolsevikit sallivat palkkaeroja tarpeen mukaan, mutta rajoittaen nämä 1:4 suhteeseen.
Mutta ajan kuluessa palkat voitaisiin korvata kupongeilla, joita ei vuorostaan tarvitsisi korvata enää millään, sillä siinä vaiheessa kansalaiset voisivat ottaa mitä tarvitsevat. Mitä lähemmäksi yltäkylläisyyttä yhteiskunta tulee, sitä vähemmän palkkoja tarvitaan kulutuksen säännöstelyyn, sillä kaikkea olisi tarpeeksi kaikille.
Ja samoin kävisi rahalle yleensäkin. Trotski painotti sääntelemättömän valuutan tarvetta, jotta rahan tuotanto olisi sidoksissa reaalitalouden tuotantoon myös sosialismissa. Monet rahan toiminnot kapitalistisessa yhteiskunnassa joko muuttuisivat tai häviäisivät kokonaan, kuten esimerkiksi rahapalkat. Mutta rahalla voisi silti olla rooli esimerkiksi suunnitelmatalouden yleistilan indikaattorina.
Kapitalismissa rahavirrat ja hintasignaalit osoittavat, missä talouden osissa on niukkuutta ja missä yltäkylläisyyttä. Kun esimerkiksi kysyntä ylittää tarjonnan, tuotteiden hinnat nousevat niiden todellisen arvon yläpuolelle, johtaen kyseisen sektorin kapitalistien valtaviin voittoihin. Tämä taas kannustaa muita kapitalisteja investoimaan rahansa tälle sektorille, täten kasvattaen tarjontaa niin että se on taas tasapainossa kysynnän kanssa. Sosialismin alkuvaiheissa tämä rahan rooli ja hintasignaalit tulevat vielä olemaan tarpeellisia. Mutta kapitalistien sijaan talouden suuria rattaita (pankkeja ja suuryrityksia) hallitsisi työläisten valtio, joka voisi ohjata investointeja samaan tapaan niukkuuksien tuhoamiseksi. Hintasignaalit siis kuvastaisivat kysynnän ja tarjonnan tilaa eri alueilla ja sektoreilla, ja inflaatio osoittaisi mahdollisia taloudellisia ongelmia. Rahavirta tulisi olemaan kaupankäynnin tason mittari suunnitelmataloudessa.
Asteittain yhä suurempi osa taloudesta olisi yhteisen, demokraattisesti suunnitellun tuotannon puitteissa. Tällöin hyödykkeiden tuotanto ja vaihto vähenevät ja raha kokonaisuutena häviää, koska nämä perinteiset talouden terveyden mittarit korvaantuisivat hallinnollisella valvonnalla, varainhoidon sijaan.
Valtio ja demokratia
Samoin kuin raha sosialismissa ajan mittaa katoaa, tulee valtiokin kokemaan saman kohtalon. Todellinen työväenvaltio aloittaa heti alkuun itsensä tuhoamisen prosessin. Tämä johtuu siitä, että tuotantovälineiden pakkolunastus ja niiden ottaminen työläisten demokraattiseen valvontaan osana suunnitelmataloutta aloittaa luokkaerojen katoamisen. Luokkaerot määritellään niiden välillä, joilla on omaisuutta ja niillä joilla ei ole. Yhteiskunnassa, jossa kaikki omistavat ja työskentelevät tuotantovälineiden parissa ei ole sosiaaliluokkia. Tällainen yhteiskunta ei enää tarvitse valtion koneistoa, joka koostuu aseistetuista joukoista joita riistävä luokka käyttää riistettyjen hallitsemiseen.
Luokkayhteiskunta muodostui noin 10,000 ekr, neoliittisen vallankumouksen aikoihin. Ennen tätä yhteiskunta oli organisoitunut niinsanotun primitiivisen kommunismin mukaisesti. Tällöin luokkia ei ollut, sillä tuotantovoimat eivät olleet kehittyneet tarpeeksi voidakseen tuottaa enemmän kuin selviämiseen tarvittiin. Täten luokkajako omistajien ja muiden välillä ei ollut taloudellisesti mahdollista. Engels oli perehtynyt antropologi Lewis Henry Morganin työhön, ja kuvaili primitiivisen kommunismin yhteisöjä. Näin Engels kuvaili irokeesiyhteisöjä:
”Sachemin [johtajan] auktoriteetti yhteisössä oli paternalistinen ja puhtaasti moraalinen; hänellä ei ollut minkäänlaisia pakkokeinoja käytössään… Yhteisö pystyi erottamaan sachemin ja sotapäällikön näin halutessaan … Yhteisön jäsenet olivat toisilleen velkaa apua, suojaa ja etenkin tukea muukalaisten loukkausten torjumisessa … Yhteisöllä oli neuvosto, joka koostui kaikista yhteisön aikuisista miehistä ja naisista, ja kaikilla oli yhtäläinen äänioikeus. ”
Tämä on kuvaus yhteiskunnasta ilman valtion rakenteita kuten poliisia, armeijaa, tuomioistuimia, vankiloita tai poliittista järjestelmää erillisenä osana yhteiskuntaa tai yhteiskunnan yläpuolella. Kaikkien yhteisön jäsenten taloudelliset intressit olivat sopusoinnussa, sillä tuotantovoimat olivat koko yhteisön yhteisessä omistuksessa ja käytössä (selviytymisen takaamiseksi). Täten valtion pakkovaltaa ei tarvittu varmistamaan yhden yhteiskuntaluokan hallintaa toisesta.
Saman periaatteen mukaisesti talouden ylimpien alojen pakkolunastus, niiden asettaminen työläisten demokratian valvontaan ja niiden johtaminen ja käyttäminen osana suunnitelmataloutta poistaisi ihmisten taloudellisen jaon yhteiskuntaluokkiin. Tämä poistaisi materiaalisen pohjan valtiolta.
Tämä kuvaus sosialistisesta valtiosta on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä tapahtui Neuvostoliitossa Stalinin hallinnan alla. Tämä hirviömäinen byrokraattinen valtio tukahdutti suunnitelmatalouden eikä se ollut terve työläisten valtio, sillä siinä ei ollut tippaakaan työläisten demokratiaa. Työläisten demokratia on välttämätöntä terveen sosialistisen talouden toiminnalle. Kapitalismi yrittää (mutta usein epäonnistuu, kuten aiemmin on mainittu) käyttää kilpailua tehottoman tuotannon minimoimiseksi. Sosialismissa, missä ei ole keskenään kilpailevia yrityksiä, tarvitaan tehokkaampia mekanismeja tehokkuuden varmistamiseksi ja korruption välttämiseksi. Tämä mekanismi on tavallisten kansalaisten demokraattinen talouden hallinta. Kuten Trotski aikoinaan sanoi, suunnitelmatalous tarvitsee työläisten demokratiaa kuten keho tarvitsee happea.
Konkreettisesti tämä tarkoittaa oikeutta erottaa kaikki vaaleilla valitut edustajat, sekä näiden edustajien tienestien rajoittaminen keskimääräisen työläisen palkkatasoon, jotta heillä olisi samat materiaaliset intressit kuin kansalaisilla joita he edustavat. Meidän ei pitäisi joutua odottamaan viittä vuotta pystyäksemme poistamaan edustajat, jotka ovat tehneet enemmistön intressien vastaisia päätöksiä; työläisten demokratiassa kansalaisilla olisi paljon enemmän valvontaoikeuksia. Lenin myös painotti, että kaikkien on otettava osaa uuden yhteiskunnan hallinnolliseen työhön. Tällöin ei myöskään pääsisi muodostumaan työläisistä erillistä byrokraattien luokkaa. Jos kaikki ovat byrokraatteja, kukaan ei ole byrokraatti.
Ammattiliittojen muodostuminen oli suuri voitto työväenluokalle, sillä ne ovat työläisten itsensä perustamia demokraattisia järjestöjä, työläisiä varten. Täten niissä kytee sosialistisen demokratian siemeniä. Kirjassaan Britannian ammattiliittojen historia (Cause of Labour: History of British Trade Unionism) marxilainen kirjailija Rob Sewell kirjoittaa: ”Ammattiliitot ovat työläisten perusjärjestöjä. Mutta tätäkin enemmän ne ovat tulevaisuuden yhteiskunnan kehtoja vanhassa yhteiskunnassa.” Hän jatkaa, että ne ovat täten hyvin varustettuja työläisten etujen ajamiseen: ”Kerta toisensa jälkeen ovat työläiset muuttaneet järjestönsä solidaarisuuden, taistelun ja sosialismin elimiksi ja kouluiksi, Engelsiä lainatakseni”.
Brasiliassa haltuun otettu tehdas Flasko on jälleen hyvä konkreettinen esimerkki työläisten demokratiasta. Tehtaan vaaleilla valittu neuvosto voidaan vetää takaisin välittömästi. Tämä neuvosto kokoontuu viikottain puimaan tehtaan suunnitelmia, ja näiden tapaamisten muistiinpanot julkaistaan kaikkien työläisten nähtäväksi. Lisäksi jokainen työläinen voi äänestää tehtaan budjetista kuukausittain. Kuten neuvostot varhaisen 1900-luvun Venäjällä, tämä järjestelmä asettaa taloudellisen päätöksenteon suoraan kansalaisten käsiin.
Neuvostot olivat työläisten vaaleilla valitsemia elimiä, joihin työläiset osallistuivat ja joissa heidät äänestettiin johtamaan työpaikkojaan, paikkakuntiaan ja alueitaan. Tällainen demokraattinen järjestelmä on lähempänä työväenluokkaa kuin porvarillinen demokratia, sillä se antaa kansalle läheisemmän kontrollin elämistään kuin parlamentaarinen demokratia koskaan voi. Eesimerkiksi Britannian vaaleissa tulee mikä tahansa puolue, joka pääsee valtaan, ajamaan leikkauspolitiikkaa. Meillä ei ole todellista vaihtoehtoa, sillä talous on yksityisomistuksessa. Pitääkseen kapitalistisen talouden toiminnassa hallituksen on toteltava niitä, jotka omistavat talouden rattaat – eli kapitalisteja. Todellinen demokraattinen järjestelmä on mahdollista vain, jos työväenluokka hallitsee taloutta.
Pariisin kommuuni
Venäjän neuvostojen lisäksi myös niitä aikaisempi vuoden 1871 Pariisin kommuuni on esimerkki työväenvaltiosta, joka eroaa monilta osin kapitalistisesta valtiosta. Marx kuvailee kommuunia näin:
Kommuunin ensimmäinen asetus määräsikin vakinaisen sotaväen lakkautettavaksi ja korvattavaksi kansan aseistamisella.
Kommuunin muodostivat kaupunginvaltuutetut, jotka valittiin Pariisin eri piireistä yleisen äänioikeuden perusteella. He olivat vastuussa valitsijoilleen ja näiden erotettavissa. Suurimmalta osaltaan he olivat tietysti työläisiä tai tunnettuja työväenluokan edustajia. Kommuunin piti olla toimiva eikä parlamentaarinen laitos, samalla sekä toimeenpaneva että lakiasäätävä.
Poliisilta, joka tähän asti oli ollut valtion hallituksen aseena, otettiin heti pois kaikki sen valtiolliset funktiot ja muutettiin vastuuvelvolliseksi ja milloin tahansa erotettavissa olevaksi Kommuunin elimeksi. Samoin oli kaikkien muidenkin hallinnonhaarojen virkamiesten laita. Ylimmistä alimpiin saakka, Kommuunin jäsenistä alkaen, kaikkien täytyi suorittaa virantoimitus työläisen palkasta. Korkeiden valtion virkamiesten erioikeudet ja edustusrahat hävisivät itse virkojen myötä. Julkiset virat lakkasivat olemasta keskushallituksen käskyläisten yksityisomaisuutta. Kommuunille siirtyi kaupunginhallinnon lisäksi myös koko se aloiteoikeus, joka siihen asti oli kuulunut valtiolle.
Lakkautettuaan vakinaisen sotaväen ja poliisin, nämä entisen hallituksen aineellisen mahdin välikappaleet, Kommuuni ryhtyi heti murskaamaan henkisen sorron välikappaletta, pappisvaltaa; se määräsi kaikki kirkkokunnat erotettaviksi valtiosta ja niiden omaisuuden takavarikoitavaksi, mikäli ne olivat omistavia yhtymiä. Pappien tuli palata yksityiselämän hiljaisuuteen elämään edeltäjiensä, apostolien, esikuvan mukaan uskovaisten almuista.
Kaikki oppilaitokset tehtiin kansalle maksuttomiksi ja vapautettiin samalla kaikesta valtion ja kirkon vaikutuksesta. Siten annettiin kaikille mahdollisuus koulusivistykseen, minkä lisäksi myös tiede vapautettiin niistä kahleista, joihin luokkaennakkoluulot ja hallitusvalta sen olivat kytkeneet.
Oikeusvirkamiehet menettivät kaiken näennäisen riippumattomuutensa, joka olikin ollut vain verhona heidän nöyristelylleen toinen toistansa seuraavien hallitusten edessä, joille he kullekin vuorollaan olivat vannoneet uskollisuudenvalan ja sitten rikkoneet sen. Heidän, kuten kaikkien muidenkin julkisten toimihenkilöiden, tuli tästä lähtien olla valinnallisia, vastuuvelvollisia ja erotettavissa olevia.
Toki tavalliset kansalaiset tarvitsevat aikaa voidakseen osallistua yhteiskunnan demokraattiseen hallintaan, Marxin kuvauksen mukaisesti. Kapitalismissa työviikon pituus ja jokapäiväisen elämän paineet estävät suurta enemmistöä osallistumasta poliittiseen toimintaan. Joku joka tekee pitkiä päiviä tai kahta työtä, ei pysty saati jaksa opiskella taloudellista suunnittelua tai hallintoa iltaisin tai viikonloppuisin. Tämän lisäksi, vaikka joku kykenisikin paneutumaan tällaisiin asioihin, sillä ei olisi mitään väliä koska tavallisilla työläisillä ei ole sananvaltaa talouden tai yhteiskunnan hallitsemisessa.
Mutta sosialistisessa yhteiskunnassa teknologia, automaatio ja suunnitelmatalouden tehokkuus lyhentäisivät työpäiviä, ja tavallisilla kansalaisilla olisi vihdoinkin tarpeeksi vapaa-aikaa osallistuakseen yhteiskunnan hallintaan. Lisäksi jos talous on työläisten demokraattisessa hallinnassa, kansalaisilla on motivaatiota osallistua tietäen, että heidän ajatuksillaan ja teoillaan on väliä.
Kuten Marxin kuvaus Pariisin kommuunista osoittaa, työväen demokratiassa parlamentaariset elimet korvataan toimeenpanoelimillä, höpinät antavat tilaa todelliselle toiminnalle. Esimerkiksi vuoden 1926 Britannian yleislakon aikoihin koillisen Englannin lakkokomitea kieltäytyi hallituksen tarjouksesta jakaa välttämättömiä tarvikkeita alueella, sillä komitea oli jo pannut toimeen järjestelmän nimenomaan tätä varten. Tämä lakkokomitea ei keskittynyt pelkästään puhumiseen, päätöslauselmiin ja vastuun siirtämiseen muille. Sen sijaan sen edustajat tekivät päätöksiä, ottivat vastuun niiden täytäntöönpanosta ja kokivat niiden seuraukset siinä missä kaikki muutkin. Tämä on todellista työläisten demokratiaa ja eroaa täysin Britannian höpisevästä parlamentista.
Täten siis sosialistisen demokratian ytimessä on yhteiskunnan kyky panna itse toimeen ne päätökset, joita se tekee. Juuri tämä on este demokratialle kapitalismissa. Vaikka yhteiskunta äänestäisi täystyöllisyyden tai tiettyjen sektorien investointien puolesta, näitä päätöksiä ei voida panna täytäntöön niin kauan kuin todelliset päätökset työpaikkojen luomisesta ja investoinneista tehdään vaaleilla valitsemattomien pankkiirien ja johtajien toimesta. Loppujen lopuksi todellinen demokratia vaatii talouden hallinnan kuulumista 99%:lle, eikä rikkaimmalle 1%:lle.
Poliisi, armeija ja laki
Marxisteille valtio koostuu aseistetuista elimistä kuten poliisista ja armeijasta, jotka suojelevat yhteiskunnan yläpuolella olevia. Kapitalismissa valtio on porvariston ase, joka käyttää poliisia ja armeijaa valtana ylläpitämiseksi. Mutta työväenvaltiossa valtio olisi työläisten ase heitä hyödyntäviä kapitalisteja vastaan, jotka haluaisivat jatkaa heidän riistämistään. Tätä juuri marxistit tarkoittavat, kun vaadimme työläisten aseistamista. Tämä merkitsisi poliisin ja armeijan täydellistä jälleenrakennusta proletaaristen piirteiden mukaisesti. Tämä tarkoittaa näiden organisaatioiden asettamista työläisten hallintaan upseerien demokraattisen valinnan ja kontrollin kautta.
Punaiset Prikaatit vuoden 1920 Turinissa, Italiassa, ovat hyvä esimerkki tällaisita toimenpiteistä. Punaiset Prikaatit koostuivat vapaaehtoisista työläisistä ja toimivat tehdaskomiteoiden alaisina. FIOM-liitto otti haltuun tehtaita ja asetti järjestyksenvalvojia tehtaiden porteille. He eivät olleet riippuvaisia porvarillisesta valtiosta, vaan laittoivat pystyyn vaihtoehtoisia rakenteita proletariaatin hallinnan alaisuudessa.
Samoin vuoden 1917 jälkeen Trotskia pyydettiin jälleenrakentamaan Venäjän Puna-armeija tyhjästä ja erittäin vaikeissa olosuhteissa. Hän asetutti armeijaan bolsevikkipuoluetta edustavan komissaarijärjestelmän, jonka tehtävä oli ylläpitää poliittista järjestystä rykmenteissä ja niitä komentavien kenraalien keskuudessa (joista monet olivat palvelleet tsaarin ja Kerenskin taantumuksellisten hallintojen alla mutta kelpuutettiin Puna-armeijaan sotilaallisen asiantuntemuksen puutteen vuoksi). Täten armeijasta rakennettiin proletariaatin eikä vastavallankumouksellisen porvariston ase.
Kun luokat ovat kadonneet yhteiskunnallisen tuotannon myötä, nämä elimet kuihtuvat pois sillä niitä ei enää tarvita luokkasortoon. Hallinnolliset tehtävät eivät katoa mihinkään mutta koska kaikki toimivat byrokraatteina, nämä eivät johda yhden ryhmän eristymiseen muista. Sosiaalisten normien, käytäntöjen jne. täytäntöönpano hoituisi yhteiskunnan sosiaalisen paineen johdosta, ei pakkokeinojen kautta. Samoin sivistynyt käyttäytyminen muodostuu ystäväryhmissä tai kuin aikoinaan primitiivikommunistisissa yhteiskunnissa.
Engels kuvaili primitiivisen kommunismin yhteisöjä näin, pohjautuen Morganin irokeesiyhteisöjen tutkimukseen:
Ei sotilaita, santarmeja tai poliisia, aatelisia, hallitsijoita, prefektejä tai tuomareita, ei vankiloita, ei oikeusjuttuja, ja silti järjestys säilyy. Kaikki riidat ja kiistat puidaan koko yhteisön toimesta, yhteisön jäsenten tai heimon kesken. Vain äärimmäisissä ja poikkeuksellisissa tapauksissa on verikoston uhka. Ja mitä muuta ovat meidän kuolemanrangaistuksemme, kuin verikosto sivistyneessä muodossa, kaikkine sivistyksen etuineen ja haittoineen. Verrattuna tähän päivään silloin oli paljon enemmän asioita jotka hoidettiin yhteisesti; kotitaloukset koostuivat useista perheistä, olivat kommunistisesti järjestettyjä, kaikki maa kuului yhteisölle, ja vain pienet pihat oli varattu väliaikaisesti kotitalouksille. Ja silti silloin ei ollut tarvetta monimutkaisille hallinnollisille elimille ja kaikille niiden seurauksille. Päätökset tehtiin niiden kesken joita ne koskivat, ja useimmiten kaikki oli jo hoidettu vuosisatoja vanhojen tapojen mukaisesti. Köyhiä ja puutteessa eläviä ei ollut, sillä yhteisölliset kotitaloudet ja yhteisön jäsenet tiesivät vastuunsa vanhoja, sairaita ja sodissa haavoittuneita kohtaan. Kaikki ovat tasa-arvoisia ja vapaita, myös naiset.
Suurimman osan noin kahden miljoonan vuoden olemassaolostaan ihmiskunta on elänyt tämän kaltaisissa yhteiskunnissa, ja käyttäytymisemme juontui yhteisöstä eikä siitä erillisistä tai sen yläpuolella olevista elimistä. Sosialismi merkitsisi paluuta tällaiseen luontaiseen yhteiskunnalliseen järjestykseen, yhteistyön eikä vastakkainasettelun kautta.
Lakia toimeenpanevien elinten lisäksi on myös itse laki, joka Marxin mukaan ei voi olla taloudellisen perustan yläpuolella. Täten laki tulee pysymään niin kauan kuin valtiokin, mutta kuten valtio sekin tulee lopulta kuihtumaan pois.
Kirjassaan Lain ja marxismin yleisteoria neuvostoliittolainen juristi Evegyn Pashukanis kirjoittaa:
Porvarillisten lakikategorioiden kuihtuminen merkitsee näissä olosuhteissa koko lain kuihtumista pois, toisin sanoen koko juridisen tekijän poistumista yhteisöstä.
Sosialismissa laki on jo kuihtumassa pois, ja eräs sosialistisen lain ominaisuuksista onkin että se ei enää ole samalla tapaa abstrakti kuin kapitalismissa. Porvarillinen laki pyrkii olemaan sokea, eli kohtelemaan epätasa-arvoisia asioita tasa-arvoisesti. Täten vaikkapa sopimuslaki olettaa, että kaikki sopimuksen osapuolet ovat keskenään täysin tasa-arvoisia, vaikka näin ei taloudellisten ja yhteiskunnallisten realiteettien puolesta ole. Tämä porvarillisen lain asenne pelkästään voimistaa epätasa-arvoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Sosialismissa taas laki ei olisi sokea. Sen silmät olisivat apposen auki ja se pyrkisi edistämään työläisten intressejä.
Sosialismissa tuotantovälineet tulevat olemaan kollektiivista eikä yksityistä omaisuutta, ja samoin laki tulee koskemaan yhteiskunnan kollektiivisia oikeuksia yksilön oikeuksien sijaan. Sosialismissa olisi näiden oikeuksien vastaista, että käyttäytymistä pidettäisiin rikollisena tai muuna.
Sanonnan mukaan yksityisomaisuus 90% laista käsittelee yksityisomaisuutta, joten tuotantovoimien yksityisomaisuuden lakkauttaminen johtaisi laillisten kiistojen ja rikosten vähenemiseen. Kaupasta varastamien ei olisi mahdollista, sillä runsauden myötä jokainen saisi ottaa niistä vapaasti mitä tahansa he tarvitsevat. Olisi yhtä absurdia syyttää jotakuta kaupasta varastamisesta kuin jonkun syyttäminen siitä, että hengittämällä varastaa happea.
Kapitalismissa suuri osa lakityöstä koostuu sopimusten työstämisestä ja omistusoikeuksien selkeyttämisestä. Koska sosialismissa yksityisomistus on korvattu yhteisomistuksella, tämä valtava määrä lakityötä olisi turhaa ja voitaisiin kohdentaa yhteiskunnallisesti tärkeämpiin tehtäviin.
Lisäksi vielä rikollisuudesta. Mitä lähempänä olemme runsauden yhteiskuntaa, missä kaikilla on työpaikka ja suora demokraattinen osuus taloudesta ja elämistään, sitä vähemmän on motiiveja rikollisuuteen yleensä. Ja silloinkin niitä jotka tekevät rikoksia voidaan kohdella pikemminkin yhteiskunnan epäkohtien uhreina, eikä lukkojen taakse pantavina eläiminä. Pashukanis selittää asian näin:
Kuvitelkaapa jos tuomioistuimet paneutuisivat siihen, kuinka syytetyn elinoloja voitaisiin muuttaa niin että hän joko parantuisi tai yhteiskunta olisi suojattu häneltä. Ja näin koko rangaistus-termin mielekkyys haihtuisi välittömästi.
Ja lakikysymys nostaa pöydälle kysymyksen lainsäätäjistä itsestään, eli poliittisista puolueista. Sosialismi ei merkitse yhden puolueen järjestelmää. Mutta se kyllä tarkoittaa muutosta verrattuna niihin luokkaintressejä ajaviin puolueisiin joita meillä tänä päivänä on, sillä luokkaerot olisivat nopeasti häviämässä. Britanniassa konservatiivit ovat tavallisesti edustaneet porvariston intressejä, ja Labour-puolueen taas perustivat ammattiliitot työläisten edustamiseen. Yhdysvalloissa taas demokraatit ja republikaanit edustavat porvariston eri suuntauksia, joilla on hieman erilaisia näkemyksiä parhaista keinoista ylläpitää pääoman valtaa. Sosialismissa poliittiset puolueet ei enää perustu luokkaintresseihin, vaan erilaisiin ideoihin talouden suunnittelusta, investointien ja tutkimuksen kohdentamisesta, yhteiskunnallisista prioriteeteista jne. Puolueet täten perustuisivat ideoihin ja haluihin, ei luokkiin.
Loppu nationalismille, seksismille ja rasismille
Kansallisvaltio nykykäsityksen mukaisesti perustettiin feodalismin jäljiltä kapitalismin kehittymisen yhteydessä, usein mielivaltaisesti (imperialistit yksinkertaisesti piirsivät monen Afrikan maan rajat kartalle). Tänä päivänä kansallisvaltio on este tuotantovoimien kehittymiselle, sillä siitä juontuu protektionismi, valtioiden välinen kilpailu ja maahanmuuton rajoitukset. Lisäksi se rajoittaa ihmiskulttuurin kehitystä edistäessään myrkyllistä nationalismia, joka hylkää ulkomaisten kulttuurien ideat, ja rajoittaa vapaata liikkumista sekä kulttuurien sulautumista.
Vapaakauppa-alueiden kuten Euroopan Unionin luominen on porvariston myöntymistä siihen, että taloudellinen kehittyminen vaatii kansallisten rajojen hävittämistä. Ja nykyinen eurokriisi osoittaa että kansallisten rajojen hävittäminen on mahdotonta kapitalismissa. Sosialismi puolestaan yhdistää työväenluokan yli rajojen ja repii alas kansalliset rajat sekä kansainvälisen kilpailun. Tämä ei merkitse alueellisten erojen ja kulttuurien tuhoutumista. Erilaisten alueiden yhdistyminen yhteen sosialistiseen valtioon ei tuhoaisi yksilöllisyyttä. Sen sijaan se tuhoaisi keinotekoisia verotukseen, liikkumiseen ja muuhun liittyviä rajoja ihmisten välillä.
Tämä ajatus ilmestyi Ranskan työväenpuolueen artikkelissa yli 120 vuotta sitten otsikolla Isänmaallisuus ja sosialismi. Artikkeli kirjoittaa internationalismin meriiteistä näin:
Internationalismi ei tarkoita ettemmekö olisi isänmaallisia. Mutta se edesauttaa ihmiskunnan kukkimista. Kuten näimme viime vuosisadan lopulla, kun meistä tuli ranskalaisia, mutta me edelleen tulimme Provencesta, Bourbonista, Belgiasta tai Bretagnesta.
Toisin sanoen vaikka porvarilliset vallankumoukset esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa onnistuivat ylittämään paikalliset jakolinjat ja lujittamaan kansallisvaltion, ei tämä aiheuttanut paikallisten identiteettien ja perinteiden katoamista. Samoin internationalismi merkitsee eri maalaisten ihmisten välisen yhteistyön rajojen poistamista, mutta ei saman yhden identiteetin asettamista koko maailmalle.
Toisenlaiset ihmisten väliset erot, kuten vaikka naisiin kohdistuvat ennakkoluulot, kyllä katoaisivat. Engelsin mukaan naisten sorron pohja on yksityisessä omaisuudessa. Poistamalla yksityisomistuksen sosialismi hävittäisi tuon sorron materiaalisen pohjan. Samoin kävisi perinteiselle perheelle, joka kapitalismissa on yksinkertaisin taloudellisen riiston muoto. Sosialismissa perhe olisi vapaa porvarillisista rajoitteista ja kotitaloustyöt olisivat sosialisoituja. Tämä ottaisi maksamattoman työn taakan pois naisilta (enimmäkseen), tehden siitä koko yhteiskunnan vastuun. Ruoanlaitto, siivous, pesu ja lasten hoito voisivat kaikki olla julkisia palveluja, täten vapauttaen naiset perinteisen perhe-elämän rajoitteista. Tämä poistaisi perinteisen perhe-elämän tarpeellisuuden, mutta ei poistaisi mahdollisuutta elää sellaista jos jotkut näin haluavat. Näissä olosuhteissa avioliittoa, avioeroa ja aborttia hallitsevat lait olisivat absurdeja.
Bolsevikit ottivat askelia tähän suuntaan 1917 lokakuun vallankumouksen jälkeen. Heinäkuun 1923 Pravdan artikkelissaan Vanhasta perheestä uuteen Trotski selittää sosialistisen valtion tavoitteita näin:
Fyysisiä valmisteluja uuden elämän ja uuden perheen olosuhteisiin ei voida erottaa yleisestä sosialismin rakentamisesta. Työväenvaltion pitää vaurastua voidakseen järjestää lasten julkisen koulutuksen, ja vapauttaakseen perheen keittiötyön ja pyykin taakoista. Perheen taloudenhoidon ja lasten julkisen koulutuksen sosialisointia ei voida saavuttaa ilman yleisen taloustilanteen paranemista. Tarvitsemme lisää sosialistisia talousuudistuksia. Vain tällaisissa olosuhteissa pystymme vapauttamaan perheet niistä tehtävistä ja huolenpidosta, jotka tällä hetkellä sortavat ja murentavat niitä. Julkisen pesulan on hoidettava pyykinpesu, julkinen ravintola hoitaa muonituksen ja julkinen työpaja ompelun. Lasten koulutuksen on tapahduttava hyvien julkisten opettajien toimesta, joilla on todellinen kutsumus ammattiinsa. Täten aviomiehen ja -vaimon välinen suhde olisi vapaa kaikesta ulkopuolisesta ja satunnaisesta, ja näin yksi ei enää tukahduttaisi toisen elämää. Tämä merkitsisi todellista tasa-arvoa. Side riippuisi yhtenäisestä kiintymyksestä. Ja etenkin täten se saavuttaisi sisäisen vakauden, ei tietenkään samanlaista kaikille mutta ei pakollista kenellekään.
Kuten Trotski selittää, tällaiset muutokset auttaisivat myös pitkälti tuhoamaan ennakkoluuloja kuten homofobiaa, joita hallitseva luokka kapitalismissa käyttää työväenluokan jakamiseen. Vuoden 1917 jälkeen bolsevikit Leninin ja Trotskin johdolla alkoivat panna täytäntöön monia näistä uudistuksista – esimerkiksi juuri homoseksuaalisuus laillistettiin.
Myös rasistiset ennakkoluulot katoaisivat sosialismin myötä. Rasismikin on yksi hallitsevan luokan välineistä työväen luokan jakamiseen, tehden työläisten riistosta helpompaa. Ei ole sattumaa että maahanmuuton vastainen ja rasistinen retoriikka nousee pintaan kapitalististen kriisien aikoina, kun porvaristo näkee tarpeelliseksi niukentaa työläisten elintasoa yhä enemmän.
Sosialismissa rasismilta katoaa materiaalinen pohja, sillä luokkajakoja ei enää ole. Neuvostoliitto antaa meille esimerkin, vaikkakin vääristyneen, siitä edistyksestä, jota sosialismi pystyy saavuttamaan tällä alalla. Neuvostoliittolaisessa propagandataiteessa oli paljon kuvia etnisesti monimuotoisista ihmisjoukoista taistelemassa sosialismin puolesta. Tämän tarkoitus oli painottaa, että työläisten taistelu sosialismista on maailmanlaajuinen. Lisäksi Neuvostoliitto tarjosi ilmaista koulutusta Afrikan maiden kansalaisille ja perusti Patrice Lumumba Friendship yliopiston, joka oli nimetty kongolaisen vasemmistolaisen vallankumousjohtajan mukaan. Samaan aikaan arkkikapitalistisessa Yhdysvalloissa rotuerottelu jatkui 1950-luvun puoleen väliin saakka.
Sen lisäksi, että vallankumouksellinen prosessi ja sosialismin rakentaminen poistavat materiaalisen perustan eri tyyppisiltä sorron ja ennakkoluulojen ilmenemismuodoilta, ne myös itsessään murentavat nämä ennakkoluulot. Sosialistisessa vallankumouksessa luokkakysymykset nousevat etualalle, jättäen etniset, sukupuoleen liittyvät ja muut jakolinjat taka-alalle.
Kaivostyöläisten lakko Britanniassa vuosina 1984-1985 antaa esimerkin vallankumouksellisen toiminnan vaikutuksesta sukupuolisuhteisiin. Naisista kaivostyöläisten lakon aikana kertovassa kirjassaan Loretta Loach selittää, kuinka miesten ja naisten väliset suhteet muuttuivat radikaalisti työläisyhteisöissä. Tämä johtui heidän yhteisestä taistelustaan arkkikapitalistista Thatcherin hallitusta vastaan:
”Mitä vaikeammaksi olosuhteet muuttuivat, sitä voimakkaampi oli naisten määrätietoisuus. He alkoivat marssia miestensä kanssa, osallistua kokoontumisiin ja tapaamisiin, oppien lisää koko ajan. Naisista, jotka olivat aikaisemmin olleet epäpoliittisia ja varautuneita, kehkeytyi lahjakkaita aktivisteja, jotka puhuivat tapaamisissa kerääkseen rahaa lakkotaistelun jatkamista varten.”
Taistelussa sosialismin puolesta sitoutuminen sosialistiseen vallankumoukseen ratkaisee, eikä tämä riipu sukupuolesta tai etnisestä alkuperästä. Kaikki muut jakolinjat katoavat yhteisen taistelun myötä.
Tieteen ja kulttuurin kukoistus
Neuvostoliitto pani täytäntöön valtavia lukutaito-ohjelmia, ja kansallisti julkiset kirjastot. Mitä useampi osaa lukea ja kirjoittaa, sitä enemmän ihmisten kirjallisuus-, teatteri- ja runouskulttuuri kukoistaa.
Venezuela Hugo Chavezin johdolla otti käyttöön monia sosialistisia käytäntöjä osana bolivaarista vallankumousta. Valtavat koulutus- ja lukutaito-ohjelmat opettivat 1.5 miljoonaa ihmistä lukemaan ja kirjoittamaan, ja tämän vaikutukset näkyvät Venezuelan kasvavassa fiktiokirjallisuudessa. Toimittaja Boris Munozin mukaan venezuelalainen fiktio on ”avautunut suuremmalle yleisölle noir ja historiallisen kirjallisuuden kautta, silti hylkäämättä venezuelalaisia piirteitä”. Antonio Lopez Ortega, toinen kirjallisuuskriitikko, kuvailee venezuelalaista fiktiota ”Karibian parhaiten piiloitetuksi salaisuudeksi”. Vuonna 2006 venezuelalainen kirjailija voitti ensimmäistä kertaa koskaan arvostetun Herralde kirjallisuuspalkinnon, ja selviytyi loppulistalle Independent-sanomalehden parhaan ulkomaisen fiktion palkintokategoriassa. Lisäksi vuoden 2006 La Pazin kansainvälisillä kirjamessuilla Venezuela jakoi ilmaiseksi 25,000 kirjaa La Pazin ja naapurikaupunki El Alton asukkaille kulttuurin levittämiseksi, sen sijaan että olisivat myyneet niitä rikkaille kansainvälisille vierailijoille.
Tällainen kehitys ja asenteet ovat mahdollisia vain sellaisessa maassa, joka käyttää luonnonvarojensa vaurautta monien eduksi eikä muutamien voitoille. Kuvitelkaapa tältä pohjalta mitä voitaisiin saavuttaa kulttuurin saralla täysin kehittyneessä ja terveessä sosialistisessa yhteiskunnassa!
Ja tämä pätee muuhunkin kuin pelkästään lukutaito-ohjelmiin. Sosialismi antaa nuorille valoisamman tulevaisuuden täynnä mahdollisuuksia, verrattuna kapitalismin tarjoamiin synkkiin näkymiin. Tämä on omiaan inspiroimaan suurta kehitystä taiteessa ja filosofiassa. Ei ole sattumaa että suurimmat porvarilliset filosofit vaikuttivat kapitalismin alkuvaiheilla, kun yhteiskunta oli vasta nousemassa raihnaisesta feodalismista kohti kapitalismin tarjoamaa valoisampaa tulevaisuutta. Samoin suurimmat taiteilijat kuten Da Vinci, Beethoven, Shakespeare jne. tuottivat mestariteoksiaan feodalismin vastaisen porvarillisen vallankumouksellisuuden inspiroimina. Vastaavia kulttuurisia saavutuksia tulee tapahtumaan myös sosialismin saapuessa, mutta tukenaan monta vuosisataa ihmiskunnan kehitystä. Nämä sosialistiset mestariteokset tulevat ilmaisemaan ideoita paljon korkeammalla tasolla kuin mikään mitä olemme aiemmin nähneet.
Suunnitelmatalous mahdollistaa rationaalisen investoinnin tieteelliseen tutkimukseen, tuottaen paljon tehokkaampia tuloksia kuin kapitalismissa. Kuuban maailmankuulu terveydenhoitojärjestelmä on tulosta suunitellusta investoinnista tieteelliseen kehitykseen, ja sen tehokkuus on tullut osoitettua useaan otteeseen. Viimeisin esimerkki tästä on suurin määrä apua jota Kuuba antoi ebolasta kärsiville maille sekä lääkärien määrä asukasta kohti, kuten yllä on mainittu.
Mitä tulee tieteellisiin kysymyksiin ilmastonmuutoksen suhteen, näyttää siltä että sosialismi on ainoa keino pelastaa planeettamme. Tarvitsemme kansainvälisesti koordinoidun suunnitelman ilmastonmuutoksen torjumiseksi, jossa voitot tai kansalliset rajat eivät ole esteinä. Tämä on suora antiteesi kapitalismille, mutta kuvaa täsmälleen sosialismia. Kansainvälisesti suunnitellut tieteelliset ponnistukset päästöjen ja ilmastonmuutoksen vähentämiseksi poistaisivat kaikkein suurimman ongelman joka tällä hetkellä koettelee maapalloamme.
Teknologia energian keräämiseksi tuulesta, aalloista ja auringosta on jo olemassa ja voisivat tuottaa energiaa koko maailman tarpeisiin. Vuonna 1986 saksalainen fyysikko Gerhard Knies havaitsi, että kuudessa tunnissa maan aavikot saavat yhtä paljon energiaa auringosta kuin ihmiskunta kuluttaa vuodessa. Tämä tarkoittaa että Walesin kokoinen alue Saharasta voisi tuottaa energiaa koko Euroopan tarpeisiin. Tämän mahdollisuuden hyödyntämiseksi meidän pitäisi luopua riippuvuudestamme fossiilisista polttoaineista, ja täten leikata dramaattisesti hiilidioksidipäästöjä, eli juuri mitä planeettamme epätoivoisesti tarvitsee. Mutta näin ei tehdä koska se olisi kannattamatonta niille kapitalisteille jotka ovat rakentaneet ja investoineet suuriin fossiilisten polttoaineiden yrityksiin. Kapitalismi ei kykene suunnittelemaan tulevaisuteen, sillä se on kiinnostunut vain lyhytaikaisista voitoista. Kapitalistin näkökulmasta planeetan tuhoaminen on hyväksyttävä hinta suuremmista voitoista, eikä vähiten koska maailman köyhimmät maksavat korkeimman hinnan äärimmäisestä ilmastonmuutoksesta. Vain rationaalinen, pitkän tähtäimen demokraattinen suunnittelu mahdollistaa sellaisia toimenpiteitä, joita planeettamme pelastaminen edellyttää.
Avaruustutkimuksen tieteellinen kehitys olisi paljon tehokkaapaa suunnitelmataloudessa sen sijaan, että jokainen maa tuottaa, käynnistää ja ylläpitää omia satelliittejaan ja muuta kalustoa. Itse asiassa, myös tällä hetkellä Marsin lentoihin pyrkivät yksityiset yritykset ovat joutuneet kääntymään valtion rahoittamien projektien kuten NASA:n puoleen rahoituksen ja asiantuntemuksen turvaamiseksi. Rationaalisesti suunniteltu julkinen sektori on tehokkaampi tapa jatkaa avaruustutkimusta, kuten Neuvostoliitto osoitti olemalla ensimmäinen maa joka lähetti ihmisen avaruuteen, ja oli lähellä laukaista avaruusaseman joka olisi pystynyt saavuttamaan aurinkokuntamma ulkorajat. Samaan aikaan Yhdysvallat kykeni vain lähettämään ihmisen kuuhun.
Alku ja loppu
Tuleeko sosialismissa olemaan marxilaisia? Onko marxilaisella teorialla mitään roolia sosialistisen vallankumouksen voitettua? Marxismi on tällä hetkellä ensisijaisesti poliittinen työkalu, ja ne jotka tutkivat sen ideoita ja yrittävät toteuttaa niitä käytännössä ovat ennen kaikkea poliittisia aktivisteja.
Mutta dialektinen materialismi, marxismin filosofia, tulee edelleen olemaan tärkeä työkalu yhteiskunnallisten ilmiöiden analyysiin, myös sosialistisessa yhteiskunnassa. Ja lisäksi siitä tulee tietoinen osa tieteellistä tutkimusta ja kulttuurin luontia. Tällä hetkellä tämä marxistinen filosofia on epäsuorasti osana eri tieteen aloilla, kuten esimerkiksi kvanttiprosessien tutkimuksessa ja kaaosteoriassa. Mutta tekemällä siitä tietoisen osan yhteiskuntamme ymmärtämisessä, ihmisten tietoisuus kehittyy yhä pidemmälle ja nopeammin sosialismissa. Marxismilla olisi siis vastaava rooli sosialismissa kuin liberalismin ja rationalismin filosofioilla oli kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Sosialismi merkitsee sellaisen yhteiskunnan loppua, jossa ihmiset sortavat ja riistävät muita ihmisiä. Se merkitsee loppua yksityisomaisuudelle suuressa mittakaavassa, ja loppua yksityiselle voitolle sekä vapaiden markkinoiden anarkialle. Mutta sosialismi ei merkitse välitöntä loppua kaikille maailman ongelmille ja paratiisia, missä kaikki elävät onnellisesti elämänsä loppuun saakka. Eikä se tarkoita loppua historialle tai ihmisten yhteiskunnan kehitykselle.
Itse asiassa sosialismi on historian alkua. Se merkitsee yhteiskuntaa joka pystyy kehittämään tuotantovoimia siihen pisteeseen, että ihmiset voivat lopettaa sekä itsensä että planeettansa tuhoamisen, ja ottaa tietoisen vallan omista elämistään.
Filosofi Hegel sanoi että todellinen vapaus on maailman lakien ymmärtämistä, ei niiden ylittämistä. Kun nämä lait on ymmärretty, ne voidaan valjastaa meidän eduksemme. Marxistinen teoria auttaa meitä ymmärtämään maailman fyysisiä, sosiaalisia ja taloudellisia lakeja, ja sosialismin toteuttaminen antaa meille vapauden valjastaa ne meidän eduksemme. Mitä me tällä vapaudella sitten teemme, on kysymys joka tulee ohjaamaan kaikkea ihmiskunnan kehitystä tulevaisuudessa.
