Amerikkalaiset ovat tottuneet kuulemaan jokaisten vaalien alla, että tulevat vaalit ovat “elämämme tärkeimmät”. Tänä vuonna kumpikin ehdokas on ottanut askeleen pidemmälle väittäen, että vaalit ovat koko Yhdysvaltojen historian tärkeimmät. “Trumpin puolesta vai Trumpia vastaan?” Tämä on kummankin pääpuolueen esittämä eksistentiaalinen kysymys. Mutta mitä trumpismi tarkalleen ottaen on? Tämä kysymys herättää paljon hämmennystä. Ilman tämän taudin oikeanlaista diagnosointia on mahdotonta ymmärtää, mihin Yhdysvaltain yhteiskunta on menossa.
Epävakauden aikakausi
Yli vuosisadan Yhdysvaltain hallitseva luokka nautti poikkeuksellisesta poliittisesta vakaudesta. Tämä alkoi muuttua vuonna 2016, kun presidentinvaalit toivat pintaan vuosikymmeniä kestäneen taloudellisen laskusuhdanteen ja luokkavihan. Trump nojautui taloudelliseen nationalismiin ja demagogiseen sovinismiin maahanmuuttajia, naisia sekä muita sorrettuja ihmisryhmiä vastaan ja vannoi palauttavansa taloudellisen vaurauden ja asettavansa “Amerikan etusijalle”. Esiintyen rohkeana “ulkopuolisena”, joka oli valmis haastamaan Washingtonin eliitin Yhdysvaltojen kansan hyväksi, Trump otti haltuun republikaanipuolueen ja sai aikaan sen muodonmuutoksen.
Liberaalit näkevät Trumpin nousun satunnaisena ja valitettavana sattumana ja huolestuttavana “liukumisena kohti autoritaarisuutta”. Vaikka jotkut myöntävät, että hän on osannut hyödyntää perusteltua tyytymättömyyden varantoa, he pääasiassa esittävät hänet pahaenteisenä hahmona, joka yksin kykenee tuhoamaan maan demokraattisen rakenteen. Mutta poliittiset suuntaukset eivät ilmesty tyhjästä. Jotta idea kehittyy ja ottaa yhteiskunnasta otteen, sen on annettava vaikutelma ratkaisusta johonkin ongelmaan.
Ymmärtääksemme Trumpin nousun meillä on oltava perusymmärrys siitä, kuinka ideat ylipäätään syntyvät ja toimivat yhteiskunnassa. Karl Marx käsitteli tätä teoksensa Poliittisen talouden kritiikki esipuheessa vuonna 1959:
Olemassaolonsa yhteiskunnallisessa tuotannossa ihmiset joutuvat väistämättä määrättyihin suhteisiin,
jotka ovat riippumattomia heidän tahdostaan, nimittäin tuotantosuhteisiin, jotka sopivat heidän
aineellisten tuotantovoimiensa tiettyyn kehitysvaiheeseen. Näiden tuotantosuhteiden kokonaisuus
muodostaa yhteiskunnan taloudellisen rakenteen, todellisen perustan, jolle syntyy oikeudellinen ja
poliittinen päällysrakenne ja jota vastaavat tietyt yhteiskuntatietoisuuden muodot. Aineellisen elämän
tuotantotapa määrää yhteiskunnallisen, poliittisen ja älyllisen elämän yleisen prosessin. Ei ihmisten
tietoisuus määrää heidän olemassaoloaan, vaan heidän sosiaalinen olemassaolonsa määrää heidän
tietoisuutensa. Tietyssä kehitysvaiheessa yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan
olemassa olevien tuotantosuhteiden tai – tämä vain ilmaisee oikeudellisesti samaa – niiden
omaisuussuhteiden kanssa, joiden puitteissa ne ovat toimineet tähän asti. Tuotantovoimien
kehitysmuodoista nämä suhteet muuttuvat kahleiksi. Sitten alkaa sosiaalisen vallankumouksen
aikakausi. Taloudellisen perustan muutokset johtavat ennemmin tai myöhemmin koko valtavan
päällysrakenteen muutokseen.
Toisin sanoen ideat eivät putoa taivaalta. Ne syntyvät yhteiskunnallisen olemassaolon aikana, jolla on aineellinen, taloudellinen perusta. Jotta hänen viestinsä saisi kaikua, Trumpin on täytynyt puhua jostakin syvään juurtuneesta Yhdysvaltain sosiaalisista ja taloudellisista suhteista. Marxilaisina meidän on tunnistettava ne “muutokset taloudellisessa perustassa”, jotka ovat johtaneet niin jyrkkään muutokseen Amerikan poliittisessa ylärakenteessa.
Trumpismi: puoli vuosisataa tekeillä
Amerikkalainen kapitalismi nousi toisen maailmansodan jälkeen maailman hallitsevaksi imperialistiseksi voimaksi. Eurooppa ja Japani oli tuhottu täysin. Sodan seurauksena kuoli 36,5 miljoonaa eurooppalaista, amerikkalaisia 405 000. Saksa, joka oli ollut Euroopan taloudellinen voimatekijä, heitettiin takaisin 1890-luvun teollisuustuotannon tasolle. Samaan aikaan amerikkalainen teollisuus kävi ylikierroksilla.
Sodan jälkeisinä vuosina Yhdysvallat tuotti 43% kaikista maailman teollisista tuotteista, 57% maailman teräksestä ja 80% maailman autoista. Tämä yhdistettynä uusiin teknologioihin ja sota-ajan tuotannon tarpeiden synnyttämiin tuottavuuden kasvuun loi pohjan kapitalismin historian merkittävimmälle noususuhdanteelle, jota seurasi elintason oleellinen parantuminen. Teollisuus kukoisti, mahdollisuudet kannattaville investoinneille olivat kauaskantoisia, ja kapitalismi eli yleistä laajenemiskautta. Massiivinen lakkoaalto vuosina 1945–1946 auttoi varmistamaan paremmat palkat ja olosuhteet sekä edut kuten eläkkeet ja sairausvakuutukset yhdelle amerikkalaisten työntekijöiden sukupolvelle.
Tänä aikana Yhdysvaltojen osuus teollisuustuotteiden maailmankaupasta kasvoi 10 prosentista vuonna 1933 29 prosenttiin vuonna 1953. Työttömyys oli matalaa, palkat nousivat, ja työntekijät saattoivat helposti saada työpaikkoja tuotannossa, joiden ansiosta he saivat ostaa asuntoja ja kasvattaa perheitä. Vuosina 1946–1973 kotitalouksien todelliset tulot kasvoivat 74%, ja amerikkalaiset kokivat merkittäviä parannuksia asumisen, koulutuksen, terveydenhuollon, vapaa-ajan laadussa ja hinnassa.
Nämä vuodet tekivät syvän vaikutuksen amerikkalaisen työväenluokan tietoisuuteen. Useat sukupolvet uskoivat, että nuo olosuhteet olivat normaalia amerikkalaiselle kapitalismille. On edelleen yleistä kuulla vanhempien sukupolvien muistelevan “vanhoja hyviä aikoja”, “kun teimme asioita Amerikassa”, herättäen mielikuvia ravintoloista, lukion jalkapallopeleistä, Coca-Cola-mainoksista ja juuri rakennetuista lähiöistä. Jatkuvilla lupauksillaan “Make America Great Again” Trump tavoittelee tarkoituksella nostalgiaa tälle ajanjaksolle.
Todellisuudessa nämä eivät olleet normaaliolosuhteet, vaan poikkeama, poliittisten ja taloudellisten tekijöiden yhteensattuma tulos sodan jälkeen. Maailmanlaajuisen taantuman ja vakavampien imperialististen kilpailijoiden ilmaantuessa uudelleen esiin 1970-luvun puolivälistä lähtien Yhdysvaltain hallitseva luokka lähti hyökkäykseen työväenliikettä vastaan, ja kapitalismi palasi kohti historiallista normiaan.
Automatisointi ja ulkoistaminen, voitontavoitteluvetoisen markkinatalouden väistämättömiä piirteitä, heikensivät miljoonien työntekijöiden aiemmin vakaan olemassaolon. Teollisuuden työpaikat, joiden osuus amerikkalaisista työpaikoista oli 39% vuonna 1943, putosivat vain noin 8% 2010-luvulla. Bureau of Labor Statistics raportoi vuonna 2020, että vuodesta 1979 lähtien teollisuuden työllisyys “laski jokaisen viiden taantuman aikana, ja kussakin tapauksessa työllisyys ei koskaan palautunut täysin lamaa edeltävälle tasolle”. Reformistit ja vasemmistoliberaalit selittävät tämän ikään kuin se olisi yksinkertaista huonoa politiikkaa. Todellisuudessa nämä suuntaukset olivat vain osa kapitalismin taloudellista logiikkaa. Selittäessään automatisoinnin ristiriitaista vaikutusta kapitalismissa esseessään Palkkatyö ja voitto Marx kuvailee:
…koneet siellä, missä ne ensi kerran otetaan käytäntöön, heittävät käsityöläisiä joukoittain kadulle ja siellä, missä koneita kehitetään, parannetaan ja korvataan tuottoisammilla koneilla, ne syrjäyttävät työstä erillisiä työläisryhmiä. … Otaksukaamme kuitenkin, että ne, jotka koneet suoranaisesti tunkivat pois työstä, ja koko se osa uutta sukupolvea, joka jo odotti tätä työtä, saa uutta työtä. Onko varmuutta, että siitä maksetaan yhtä hyvin kuin menetetystä? Se sotisi kaikkia taloudellisia lakeja vastaan.
Juuri näin tapahtui merkittäville väestönosille tänä aikana, kun matalapalkkaiset palvelualan työpaikat, joista monet tarjosivat vain osa-aikatyötä, korvasivat yhä enemmän paremmin palkattuja teollisuustyöpaikkoja. Tuotantotyönsä säilyttäneidenkin työläisten reaalipalkat laskivat. Hallitsevaa luokkaa auttoi tässä työväenjohtajien passiivinen, luokkayhteistyöhön pyrkivä politiikka. Koko tämän ajanjakson ajan ammattiliittojen jäsenmäärä putosi 1950-luvun korkeimmasta kolmanneksesta työvoimasta vain 11 prosenttiin vuoteen 2016 mennessä.
Kirjassa Capitalism in America: An Economic History of the United States, Alan Greenspan ja Adrian Wooldridge selittävät:
Vuodesta 1900 vuoteen 1973 reaalipalkat olivat Yhdysvalloissa kasvoivat noin 2% vuodessa. Vuosien
mittaan laskettuna se tarkoitti, että keskipalkka (ja siten keskimääräinen elintaso) kaksinkertaistui 35
vuoden välein. Vuonna 1973 tämä suuntaus päättyi ja tuotantotyötä tekevien työläisten (US Bureau of Labor Statistics käyttää termiä ”production and nonsupervisory”) keskimääräiset reaalipalkat alkoivat laskea. 1990-luvun puoliväliin mennessä tuotantotyöntekijän keskimääräinen reaalituntipalkka oli alle 85 % vuoden 1973 tasosta.
Ajatushautomo Pew Research Centerin vuoden 2018 raportti vahvistaa tämän: “Useimpien yhdysvaltalaisten työntekijöiden reaalipalkat ovat tuskin liikahtaneet vuosikymmeniin.” Epätasa-arvo kasvoi valtavasti tänä aikana, ja kuten valtiovarainministeriön vuoden 2023 raportissa selitetään, tulot muuttuivat epävakaammiksi, lomalla käytetty aika väheni ja amerikkalaiset olivat vähemmän valmistautuneita eläkkeelle siirtymiseen. “Sukupolvien välinen taloudellinen liikkuvuus on myös vähentynyt – 90% 1940-luvulla syntyneistä lapsista ansaitsi enemmän kuin heidän vanhempansa 30-vuotiaana, kun taas vain puolet 1980-luvun puolivälissä syntyneistä lapsista ylsi samaan.”
Kaikella tällä oli valtava, joskin alun perin piilotettu, vaikutus massatietoisuuteen jo ennen vuoden 2008 globaalia kapitalistista kriisiä. Vuoden 2008 suurta taantumaa seurasi sitten Yhdysvaltain historian pisin ja heikoin talouden elpyminen.
Välttämättömyys ilmenee sattuman kautta
Poliittinen reaktio kaikelle tälle oli väistämätön. Vuoden 2016 vaalisykli alkoi “normaalin” kilpailun odotuksilla Jeb Bushin ja Hillary Clintonin välillä. Mutta pian kävi ilmi, että miljoonat amerikkalaiset työntekijät olivat saaneet tarpeeksensa vakiintuneista poliitikoista.
Nuorten ja työväenluokan edistykselliset voimat kokoontuivat Bernie Sandersin ympärille, joka tarjosi “sosialistisen” ohjelman, joka sisälsi ilmaisen korkeakouluopetuksen, julkisen terveydenhuollon ja julkisia töitä. Samaan aikaan Trump vetosi oikealle suuntautuneiden piilevään luokkavihaan. Monet Trumpin kannattajista suhtautuivat myötämielisesti Sandersin kampanjaan ja Sanders olisi voinut voittaa heidät puolelleen. Toisin kuin Sanders, joka alistui puoluejohdon tahtoon, Trump oli valmis taistelemaan loppuun asti. Kun Sanders vannoi uskollisuuttaan puolue-eliitin ehdokkaalle, Trump voitti kaiken vastarinnan ja puolueensa ehdokkuuden.
Vaalipäivän lähestyessä Clinton puhui ehdokkuudestaan jatkumona status quolle ja totesi: “Presidenttinä aion viedä eteenpäin demokraattien saavutuksia. Puolustan presidentti Obaman saavutuksia ja rakennan niiden varaan.” Mutta hän ei ymmärtänyt, että miljoonille ihmisille, mukaan lukien monet elinikäiset demokraatit, Obaman perintö merkitsi jatkoa yhä kurjemmalle olemassaololle. Se merkitsi suljettuja tehtaita, rappeutuvia “ruostevyöhykkeen” kaupunkeja, opioidiriippuvuutta sekä pitkiä työvuoroja matalapalkkaisissa palvelualan työpaikoissa.
Trump sen sijaan esiintyi ulkopuolisena tarkoituksenaan kuivata Washingtonin suo. Hän välitti hyvin erilaisen viestin: “Liikkeemme on epäonnistuneen ja korruptoituneen poliittisen vallan korvaaminen uudella hallituksella, jota hallitsette te, amerikkalaiset… Poliittinen eliitti on aiheuttanut tehtaidemme ja työpaikkojemme tuhoutumisen ja katoamisen Meksikoon, Kiinaan ja muihin maihin ympäri maailmaa. Maailmanlaajuinen valtarakenne on vastuussa taloudellisista päätöksistä, jotka ovat ryöstäneet työväenluokkamme, riisuneet maamme vaurauden ja laittaneet rahat muutamien suurten yritysten ja poliittisten toimijoiden taskuihin.”
Kun näitä viestejä ja niiden kontekstia verrataan, ei ole vaikea ymmärtää, miksi Trump voitti vuoden 2016 vaalit.
Trumpin retoriikka tietysti oli vain kyynistä performanssia ja äänestäjien manipulointia. Itse asiassa vuonna 2015 Trump kertoi yksityisesti Yalen kauppakorkeakoulun professori Jeffrey Sonnenfeldille, että hän kopioi tarkoituksella yritysvastaisia viestejä, jotka Bernie Sandersin kampanja oli osoittanut tehokkaaksi. Mutta koska muita elitiin vastaisia voimia ei ollut, Trump ratsasti tyytymättömyyden aallolla Valkoiseen taloon, apunaan antidemokraattinen valitsijamieskokous, jonka Yhdysvaltain perustajat olivat synnyttäneet nimenomaan suojautuakseen tällaisilta “kansan intohimoilta”.
Hallitsevan luokan näkökulmasta Trump oli hallitsematon tekijä, joka oli onnistunut valtaamaan republikaanipuolueen ja presidenttiyden. Hallitsevan luokan enemmistö järkyttyi nähdessään jonkun niin kapeakatseisen, itsekeskeisen ja arvaamattoman järjestelmänsä ruorissa. “Modernin valtion toimeenpanoelin on vain komitea, joka hoitaa koko porvariston yhteisiä asioita”, Marx selitti, eivätkä vakavimmat kapitalistit luottaneet Trumpiin tässä roolissa.
Räjähdyksen ja skandaalin alla hänen presidenttikauttaan leimasi pääasiassa perinteinen republikaanipuolueen politiikka, kuten hänen allekirjoittamansa yhtiöveron alennus. Globaalin protektionismin suuntauksen mukaisesti hän otti käyttöön joukon tulleja, joista suurimman osan Bidenin hallinto jätti voimaan. Hänelle sattui onnekas sarja suhteellisen taloudellisen vakauden vuosia ja hän jatkoi massiivista alijäämäistä menonkäyttöä kuten Obama ja Bush ennen häntä. Vuonna 2019 horisontissa oli jo merkkejä taantumasta, mutta hän sai Covid-pandemiasta sopivan syntipukin talouden romahtaessa. Jatkuva kaaos johti kuitenkin “kuka tahansa paitsi Trump” -tunnelmaan, joka kevyesti töytäisi Bidenin Valkoiseen taloon. Väitettyään vaalit varastetuksi ja Bidenin kaudella rehottaneen inflaation hyödyttämänä Trumpin ote republikaanipuolueesta on vain vahvistunut.
Luokkien välinen vaaliliitto
Porvarilliset tiedotusvälineet tavallisesti hahmottavat Yhdysvaltain politiikan kahtena blokkina, ja liberaali media kuvaa kaikkia Trumpin kannattajia karkeasti taantumukselliseksi väkijoukoksi. On varmaa, että Trumpilla on kova ydin taantumuksellisia tukijoita, mukaan lukien joitain pieniä fasistisia ryhmittymiä. Hänellä on myös taantumuksellisten pienyrittäjien kerroksen tuki. Mutta todellisuus on, että merkittävä kerros Trumpin kannattajakunnasta koostuu työväenluokkaisista ihmisistä, joiden toimeentulon rappeutuva kapitalismi on vaarantanut.
Monille hän on vain “pienempi paha” demokraatteihin verrattuna. He tukevat Trumpia hänen avoimesta sovinismistaan huolimatta, eivät sen takia. Itse asiassa vuoden 2024 Pew Researchin kyselyssä todettiin, että vaikka 91 prosenttia republikaanien äänestäjistä on “erittäin tai jossain määrin luottavaisia” siihen, että Trump pystyy tekemään hyviä päätöksiä talouspolitiikasta, vain 26 prosenttia “pitää tavasta, jolla hän käyttäytyy henkilökohtaisesti”.
Wall Street Journal haastatteli Fordin työntekijää, United Auto Workers -ammattiliiton jäsentä, joka oli epäpoliittinen vuoden 2016 Trump-kampanjaan asti. Kysyttäessä hänen tuestaan Trumpille, hän sanoi: “Tiesin, että demokraatit hylkäsi työväenluokan jo 90-luvulla. Trump ei ole nero. Hän vain tajusi, mitä maassa tapahtui, ja hänellä oli rohkeutta vastustaa näitä ihmisiä. Massamaahanmuutto, Green New Deal – kaikki on paskaa. Ei auta ketään työväenluokan ihmisiä.”
Tämä on se hämmentynyt ja vääristynyt näkemys, johon työväen johtajien ja reformistisen vasemmiston luokkayhteistyö johtaa. Vetoamalla ns. sinikaulus-Amerikkaan Trump saa tukea monilta, jotka tunnustavat olevansa työväenluokkaisia. Tästä syystä 2024 republikaanit lupaavat “suojella amerikkalaisia työntekijöitä ja maanviljelijöitä epäreilulta kaupalta”, “tuoda takaisin amerikkalaisen unelman ja tehdä siitä jälleen edullisen” ja “rakentamaan historian suurimman talouden”. Älä välitä siitä, että tämä on mahdotonta kapitalismin kriisissä.
Kommunistinen massapuolue voisi voittaa monia Trumpin työväenluokan kannattajia korostamalla luokkaohjelmaa, joka nostaisi kaikkien elintasoa. Ratkaisu ei ole tehdä maahanmuuttajista syntipukkia tai hyökätä ilmastonmuutosta koskevia toimia vastaan, vaan kansallistaa Fortune 500 -yritykset työntekijöiden hallintaan osana demokraattisesti suunniteltua taloutta. Työväenluokan johtajuuden kriisin vuoksi nämä työväenluokan kerrokset kuitenkin luovutetaan oikeistolle.
Aikooko Trump alkaa diktaattoriksi?
Koko Trumpin nousun ajan, varsinkin sen jälkeen, kun hänet valittiin ensimmäisen kerran sekä 6. tammikuuta 2021 Yhdysvaltain Capitolissa pidetyn mellakan jälkeen, liberaalit ovat pitäneet meteliä fasismista ja diktatuurista Yhdysvalloissa. Tämä on pinnallista pelottelutaktiikkaa, jonka tarkoituksena on saada tukea demokraateille.
Voidaan spekuloida, mitä Trump “haluaisi” tehdä, mutta se ei ole ratkaiseva kysymys. Kriittistä on, että nykyisten luokkavoimien tasapainon vuoksi Trump ei pysty toteuttamaan diktatuuria, olipa se fasistinen valtio tai epävakaa sotilasdiktatuuri. Kysymys ei ole Trumpin yksilöllisistä haluista, vaan luokkien välisistä suhteista. Porvarillisen valtion on Amerikassa otettava huomioon yli 120 miljoonan työläisen valtava potentiaalinen voima, työläisten, jotka pyörittävät Yhdysvaltain yhteiskuntaa ja jotka alkavat herätä vuosikymmeniä kestäneen unen jälkeen.
Kuten Engels selitti teoksessaan Ludwig Feuerbach ja klassisen saksalaisen filosofian loppu: kun analysoimme historiaa, “kysymys ei ole niinkään yksittäisten yksilöiden motiiveista, olivatpa ne kuinka merkittäviä tahansa, vaan niistä motiiveista, jotka panivat liikkeelle suuria massoja, kokonaisia kansoja ja jälleen kokonaisia luokkia kussakin kansassa.”
Fasismi on erityinen sotilaallisen diktatuurin muoto, joka nojaa raivostuneeseen pikkuporvarilliseen kerrokseen murskatakseen fyysisesti järjestäytyneen työvoiman. Se tuli valtaan Italiassa, Saksassa ja Espanjassa vain työväenluokan täydellisen uupumisen ja demoralisoitumisen vuoksi vuosien vallankumouksellisen taistelun jälkeen, joka päättyi tappioon.
Tämä ei selvästikään ole tilanne Yhdysvalloissa, jossa valtavan vahvaa työväenluokkaa ei ole voitettu millään toimenpiteellä. Bonapartistinen sotilasdiktatuuri ei myöskään ole Trumpin pelikorteissa lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä. Jotta se tapahtuisi, luokkataistelun olisi oltava umpikujassa, ja Trumpilla olisi oltava huomattavan asevoimien tuki – mikä häneltä puuttuu.
Hävittyään Bidenille vuonna 2020 Trump halusi pysyä vallassa ja kokeili eri vaihtoehtoja sen toteuttamiseksi. Yhdysvaltain hallitseva luokka, joka epätoivoisesti halusi vahvistaa otettaan, ei kuitenkaan voinut tukea tätä yritystä. Juuri ennen mellakkaa Washington Post julkaisi kymmenen entisen puolustusministerin allekirjoittaman mielipidekirjoituksen, jossa he vastustivat Trumpin vaalituloksen kieltämistä. Trumpia kannattava mellakka Capitolissa oli hajanainen ja melko pieni, ilman todellista suunnitelmaa, ilman hallitsevan luokan tukea ja ilman mahdollisuutta ottaa valtaa.
Trump ei todellakaan ole normaali poliitikko ja hän on taipuvainen autoritaariseen mesoamiseen. Mutta hänen tukijoukkonsa ei selvästikään ole fasistinen liike, eikä hänen nousunsa merkitse perustavanlaatuista siirtymistä oikealle Yhdysvaltain väestön keskuudessa. Pikemminkin se on oire epävakaudesta ja yhtenäisen työväenluokan vaihtoehdon puutteesta. Työväenluokan täytyisi olla uupunut useiden epäonnistuneiden vallankumouksellisten muutosyritysten jälkeen, jotta Trump olisi lähelläkään saada aikaan sotilaallista diktatuuria. Mutta tilanne on täysin päinvastainen: olemme tulevina vuosina historiallisen luokkataistelun nousun partaalla.
Amerikkalaista kapitalismia ei voida ”tehdä suureksi jälleen”
Vaalitilaisuudessa vuonna 2016 Barack Obamalta kysyttiin, mitä työntekijät saattavat odottaa, kun heidän työpaikkansa katoavat edelleen. Koska vaalinäkymiä ei enää murehdita, Obama ilmaisi totuuden automaatiosta ja ulkomaille siirtymisestä tavallista räikeämmin ja selitti, että jotkin työpaikat “ei vain tule takaisin”. Viitaten Trumpin lupauksiin “tuoda kaikki nämä työpaikat takaisin”, hän kysyi: “Kuinka aiot tehdä sen? Mitä aiot tehdä? Mikä taikasauva sinulla on?”
Tämä on epämiellyttävä totuus kapitalisteille ja heidän poliitikoilleen. Heillä ei ole taikasauvaa, jolla palauttaa talouskasvu ja vakaus. Yksikään kapitalistinen poliitikko ei voi hallita kapitalistisen talouden suuntaa. Kapitalismi on määritelmän mukaan tuotannon anarkiaa, ja porvarilliset vaalit vain määräävät, kenestä tulee kapteeni Yhdysvaltain kapitalismin uppoavaan laivaan.
Trumpin nousu on tulosta pitkän aikavälin trendeistä: vuosikymmeniä kestäneestä, amerikkalaisen kapitalismin orgaanisesta rappeutumisesta sekä vasemmiston ja työväenjohtajuuden ennennäkemättömästä poliittisesta rappeutumisesta. Hänen kukistamiseensa tarvitaan pitkän aikavälin katsonta historiaan. Demokraatit saattavat pystyä pysäyttämään Trumpin väliaikaisesti äänestysuurnilla, mutta he eivät pysty korjaamaan järjestelmän luontaisia ristiriitoja. Niin kauan kuin on ehdokkaita, jotka esittävät demagogisia vetoomuksia status quon kumoamiseksi ja poliittista korruptiota vastaan, niin kauan poliittinen eliitti kamppailee pysäyttääkseen heidän valta-aseman politiikan kentällä. Minkäänlainen “populismi” ei kuitenkaan riitä; vain sosialistinen vallankumous voi tarjota kaikille vakaat työpaikat ja nousevan elintason, mikä veisi myös pohjan kaikenlaiselta taantumukselliselta demagogialta.
Taistellakseen menestyksekkäästi tämän ohjelman puolesta kommunistien on vastustettava lujasti kapitalistipuolueita. Demokraatit ja republikaanit ovat yhtä paljon työväenluokan vihollisia, jotka eivät voi tehdä mitään hillitäkseen Yhdysvaltain kapitalismin orgaanista rappeutumista. Kokemus on osoittanut, että “pienemmän pahan” äänestäminen ei toimi, vaan se valmistaa maaperää “suuremman pahan” palaamiselle. Meidän on pidettävä poliittinen lippumme puhtaana ja varauduttava tulevaisuuteen ymmärtäen, että samat tekijät, jotka johtivat Trumpin nousuun, tulevat johtamaan myös avoimeen luokkakonfliktiin. Koska Trump itse ei voi lunastaa lupauksiaan, hänkin paljastuu lopulta kannattajiensa silmissä.
Yhdysvaltain kommunistien tehtävänä on kiireesti rakentaa työväenluokan itsenäisen kommunistinen puolue, joka voi voittaa puolelleen työväenluokkaisen enemmistön molemmista suurista puolueista. Ainoa tapa edetä on suunnata Yhdysvaltojen poliittinen polarisoituminen uudelleen luokkarajojen mukaisesti ja siten tähdätä työväenluokan oikeutettu viha todellista yhteiseen viholliseen: itse kapitalistista järjestelmää kohtaan.
Bryce Gordon
Kuva: Gage Skidmore, Wikimedia Commons
