Siitä lähtien, kun työläisten neuvostot ottivat vallan Venäjällä, suoranaisten valheiden runsaus on ollut valtava. Trotski kuvaili “valheiden virranneen valtoimeen kuin Niagara”.
Lenin tapasi sanoa, että “yksi hölmö osaa kysyä kymmenen kertaa enemmän kysymyksiä kuin viisas mies osaa vastata”. Ei ole mahdollista torjua kaikkia vallankumouksesta esitettyjä valeita yhden artikkelin puitteissa, mutta meitä avittaa ilmiö, jonka Trotski kuvaili teoksessaan Venäjän vallankumouksen historia. Trotskin mukaan kaikki poliittinen mustamaalaus on pohjimmiltaan “heikkolaatuista ja monotonista”. Näin ollen voimme identifioida kymmenen yleisintä, monotonisinta valetta bolsevikkien vallankumouksesta ja näin aseistaa lukijan totuudella, jolla voi leikata vääristelyjen ja pahantahtoisen valehtelun läpi. Tämä on epämiellyttävä, mutta välttämätön tehtävä, tämä sadan vuoden aikana kertyneen lian putsaaminen. Toivomme kuitenkin, että lukijalle tämä tieto on hyödyksi.
Jeremyn Corbynin kohtelusta hänen lyhyeksi jääneellä Labourin puheenjohtajakaudellaan sai käsityksen siitä, millä vihamielisyydellä ja halveksunnalla establishment suhtautuu niihin, jotka tulkitsee uhiksi itselleen. Myös mm. Hugo Chavez ja Venezuelan vallankumous ovat saaneet osakseen tällaista “erityiskohtelua” maailmanhistorian vaiheessa, jota elämme. Mutta mikään ei ole inspiroinut sellaista puhdasta vihaa hallitsevien luokkien taholta kuin bolsevikkien johtama Venäjän vallankumous vuonna 1917, koska silloin orjat onnistuivat syöksemään vanhan vallan tykkänään valtaistuimeltaan ja alkaa rakentaa kokonaan uudenlaista yhteiskuntaa vanhan tilalle, yhteiskuntaa ilman herroja ja isäntiä.
On itsestäänselvää, miksi bolsevikkeja mustamaalataan edelleen raivokkaasti. Venäjän vallankumous – enemmän kuin mikään muu tapahtuma maailmanhistoriassa – osoittaa, että on olemassa kokonaan toinen tapa järjestää yhteiskunta. Työläisten, nuorten tai sorrettujen ei ole pakko alistua “pukumiesten” diktaatteihin, suostua heidän kärsimyksistään hyötyvän hallitsevan luokan määräiltäväksi. Lukemattomia työtunteja sekä miljardeja dollareita, puntia ja euroja on käytetty ihmisten vakuuttamiseksi siitä, että Venäjän vallankumouksesta ei olisi seurannut mitään hyvää ja että me emme voisi saada siitä mitään oppeja nykypäivän kamppailuihin. Kokonainen niin kutsuttujen “eksperttien” armeija on mobilisoitu tätä erityistehtävää varten, status quon pönkittämiseksi.
Kun kapitalismi kriisiytyy jälleen kerran, sata vuotta Venäjän vallankumouksesta, tämä valheiden kampanja nousee taas uuteen huippuun.
Siitä lähtien, kun työläisten neuvostot ottivat vallan Venäjällä, suoranaisten valheiden runsaus on ollut valtava. Trotski kuvaili “valheiden virranneen valtoimeen kuin Niagara”. Länsimaiden lehdet olivat täynnä tarinoita murhasta ja silmittömistä julmuuksista ensimmäisestä vallankumouksen päivästä lähtien. Väitettiin esimerkiksi, että Petrogradin bolsevikeilla olisi käytössään “sähköllä käyvä giljotiini, joka katkoo viisisataa päätä tunnissa”, ja että Neuvosto-Venäjällä kaikkien yli 18-vuotiaiden naisten olisi rekisteröidyttävä “vapaan rakkauden virastoon”, jossa hienostuneita porvarisnaisia jaettaisiin proletaarimiehille, joiden kesken heitä sitten vaihdeltaisiin (nämä Philip S. Fonerin kirjasta “The Bolshevik Revolution”). Myös muunlaisista kauhuista raportoitiin, kuten että varakkaiden naisten edellytettiin siivoavan ja arvon liikemiehiä pakotettiin myymään sanomalehtiä kadunkulmissa hengen pitimikseen – mikä ihmiskunnan alennustila!
Lenin tapasi sanoa, että “yksi hölmö osaa kysyä kymmenen kertaa enemmän kysymyksiä kuin viisas mies osaa vastata”. Ei ole mahdollista torjua kaikkia vallankumouksesta esitettyjä valeita yhden artikkelin puitteissa, mutta meitä avittaa ilmiö, jonka Trotski kuvaili teoksessaan Venäjän vallankumouksen historia. Trotskin mukaan kaikki poliittinen mustamaalaus on pohjimmiltaan “heikkolaatuista ja monotonista”. Näin ollen voimme identifioida kymmenen yleisintä, monotonisinta valetta bolsevikkien vallankumouksesta ja näin aseistaa lukijan totuudella, jolla voi leikata vääristelyjen ja pahantahtoisen valehtelun läpi. Tämä on epämiellyttävä, mutta välttämätön tehtävä, tämä sadan vuoden aikana kertyneen lian putsaaminen. Toivomme kuitenkin, että lukijalle tämä tieto on hyödyksi.
VALE 1: Lenin oli saksalaisagentti!
Tämä on ensimmäinen ja vanhin bolsevikkeja vastaan levitetty vale. Se oli “heinäkuun päivien” reaktionäärisen kauden aikana Venäjän vallankumouksessa käytetty päävale bolsevikkeja vastaan, kun bolsevikit oli julistettu laittomiksi, Lenin oli maanpaossa Suomessa ja Trotski vangittuna. Taantumuksen aalto, joka levisi tästä väitteestä johti bolsevikkien painokoneiden tuhoamiseen, jopa joidenkin lehtiä myyvien ja julisteita liimaavien rivijäsenten pahoinpitelyihin ja murhiin. Tultuaan muutaman viikon ajan huijatuiksi Venäjän työläiset ja maanviljelijät alkoivat nähdä valeiden läpi ja kääntyivät joukoittain niiden levittäjiä vastaan, jotka käyttivät niitä tekosyynä jatkaakseen veristä sotaa sekä rikkaiden ja maanomistajien valtaa. Bolsevikkien kannatus lähti jälleen nousuun elokuun 1917 keskivaiheilta lähtien.
Siltikään se, että venäläiset näkivät tämän valeen läpi sata vuotta sitten ei ole estänyt sen uudelleen lämmittelyä kerta toisensa jälkeen. 19.6.2017, käytännössä tarkalleen sata vuotta siitä, kun vale keksittiin, The New York Times julkaisi artikkelin, jossa se toistettiin sanatarkasti. Meidän on syytä itse asiassa kiittää The New York Timesia heidän sitoutumisestaan kierrätykseen!
Vale menee jotakuinkin näin. Helmikuun vallankumouksen jälkeen Lenin matkusti Venäjälle Saksan kautta “sinetöidyssä junassa”. Matkalla Venäjälle hän sai tukilahjoituksen keisarilta ja aktiivisesti sabotoi sitten liittoutuneiden sotapyrkimyksiä Saksan komennuksessa. Mutta mikä on totuus asiassa?
On totta, että Leninin täytyi matkustaa Suomeen Saksan kautta päästäkseen vallankumouksen kourissa olevalle Venäjälle. Lenin oli tietoinen ottamastaan poliittisesta riskistä, kun matkusti Saksan läpi, ja siksi hän ehdottomasti edellytti, että juna “sinetöitäisiin”, eli ketään ei päästetty sisään tai ulos junasta matkan aikana. Mutta mitkä olivat hänen vaihtoehtonsa? Liittoutuneet, eli Ranskan ja Ison-Britannian imperialismit, kieltäytyivät tarjoamaan hänelle turvallista kauttakulkua miehitettyjen alueiden läpi. Kun Trotski yritti päästä Venäjälle New Yorkin kautta höyrylaivalla, brittien salainen palvelu pidätytti hänet kuukauden ajaksi Kanadan Halifaxiin. Hänet saatiin vapautettua vain joukkomielenosoitusten avulla. On aivan varmaa, että imperialistit olisivat olleet varsin tyytyväisiä, mikäli Lenin olisi pysynyt eristettynä Sveitsissä, mutta tämä ei ollut todellinen vaihtoehto.
Nämä loanheittäjät unohtavat lisäksi kätevästi, että Martova ja monet muut mensevikit joutuivat Leninin tavoin palaamaan Venäjälle Saksan kautta. Silti ketään heistä ei syytetä saksalaisagenteiksi, koska tämä ei ole poliittisesti tarkoituksenmukaista.
Entäpä väitetty saksalainen kulta-aarre, jonka Lenin olisi vastaanottanut keisarilta? Tähän mennessä, laajoista etsinnöistä huolimatta, sen olemassaolosta ei ole löytynyt pienintäkään viitettä ja kaikki halpamaiset vihjailut on osoitettu vääriksi. Jos Pravdaa todella sponsoroitiin ulkomailta, tästä ei ole säilynyt minkäänlaista todistusaineistoa. Pravda oli kooltaan pienempi ja sen levikki juoksuhaudoissa oli selvästi vaatimattomampi kuin liberaalien ja reformistien julkaisut (joita todistettavasti rikkaat pankkiirit tukivat).
The New York Times kertoo, että venäläisille työläisille maksettiin kymmenen ruplaa, jotta he pitäisivät esillä bolsevikkikylttejä. Vuonna 1921 kadettien johtaja Miljukov raportoi, että käypä korvaus tästä olisi ollut viisitoista ruplaa. The Times tarjoaa siis kelpo alennuksen! Siltikään minkäänlaista dokumenttiaineistoa ei ole löydetty näistä väitetyistä maksuista, joiden voimalla miljoonapäinen väkimassa olisi saatu kaduille uhmaamaan poliisien ja kasakoiden kiväärejä ja piiskoja. Kukaan ei ole löytänyt jakeluverkostoa, jolla nämä varat olisi levitetty tsaristisen Venäjän imperiumin kaikkiin eri kolkkiin, joissa bolsevikkiedustajia valittiin.
Väitteitä ulkomaisesta rahoituksesta esitetään aina massaliikkeiden noustessa. Näitä “fake news” -väitteitä esitettiin vielä peräti Donald Trumpin virkaanastujaisten yhteydessä järjestetyistä mielenosoituksistakin. Juutalaisen liberaalin miljardöörin George Sorosin väitettiin maksaneen mielenosoittajille 3 500 dollaria per pää tarkoitusta varten perustetusta rahastosta. Myös Trump liittyi väitteen levittäjiin ja twiittasi “ammattimielenosoittajista”. Tarina tuo mieleen Wagnerin oopperan Reininkulta, jossa kerrotaan taianomaisesta kullasta, joka tekee haltijastaan kaikkivoipan. Vallasta syösty hallitseva luokka ei kykene ymmärtämään, miten väestön valtaosa saattaa torjua heidät, ja siksi punoo satuja ylimaallisista rikkauksista. Todellisuus on arkipäiväisempi: Lenin ja bolsevikit toivat julki ajatuksia, joita väestö kannatti. Tämä oli heidän “maagisen” voimansa salaisuus.
Totta kai saksalaisimperialisteilla oli omat suunnitelmansa, joiden vuoksi he sallivat junan täynnä radikaaleja ja “pasifisteja” kulkea alueidensa läpi. He luottivat siihen, että toisinajattelijat sekoittaisivat Venäjän sotasuunnitelmia ja heikentäisivät heidän sotapyrkimyksiään, mutta he eivät villeimmissä unelmissaankaan pystyneet kuvittelemaan, että bolsevikit onnistuisivat ottamaan vallan. Tämän tyyppiset manööverit eivät olleet poikkeuksellisia saksalaiselle imperialismille muutenkaan. Tämä uhkapeli kuitenkin osui Saksan yleisesikunnan omaan nilkkaan, kuten tapahtumat lopulta osoittivat.
Yöllä 29. lokakuuta 1918 Saksan laivastossa puhkesi kapina. Suurin osa rannikkokaupungeista oli Venäjän vallankumouksesta inspiroituneiden työläisneuvostojen hallussa 7. marraskuuta mennessä. Kaiser Wilhelm II pakotettiin eroamaan 9. marraskuuta 1918. Saksan työläiset, venäläisten veljiensä ja siskojensa esimerkkiä seuraten, kukistivat 11. marraskuuta mennessä saksalaisen imperialismin ja saattoivat ensimmäisen maailmansodan päätökseen vallankumouksellisin keinoin. Tässä mielessä voi sanoa, että paitsi ettei Lenin ollut saksalainen agentti, oli hän keisarin vallasta suistamisen alullepanija.
Sen sijaan voi perustellusti sanoa, että Venäjän väliaikainen hallitus ja yleisesikunta olivat ne todelliset saksalaisagentit. Jopa tsaari ja tsaaritar vehkeilivät erillisrauhaa Saksan kanssa ennen helmikuun vallankumousta. Elokuussa Venäjän kenraalit sallivat saksalaisten vallata Riikan, jotta saisivat tekosyyn Kornilovin sotilasvallankaappaukselle ja voisivat antaa opetuksen Riikan neuvostolle preussilaisten pistinten muodossa. Vallan valuessa hänen sormiensa läpi Kerenski suunnitteli siirtävänsä Petrogradin kasarmin rintamalle ja luovuttavansa Venäjän pääkaupungin viholliselle, jotta saksalaiset pystyisivät teurastamaan vallankumoukselliset työläiset.
Tämä viimeksi mainittu vihdoin sai sotilaiden massat ymmärtämään, ettei väliaikainen hallitus ollut heidän tukensa väärti. Petrogradin kasarmi kieltäytyi tottelemasta laitonta käskyä Petrogradin hylkäämisestä ja vaihtoi uskollisuutensa sen sijaan Petrogradin neuvostolle.
Tässä näemme, että porvaristolle luokka menee lopulta aina kansakunnan edelle. Venäjän hallitseva luokka olisi mieluummin luovuttanut pääkaupunkinsa vieraalle vallalle sen sijaan, että olisi nähnyt sen joutuvat venäläisen työväenluokan haltuun. Lenin myös piti luokkaa tärkeämpänä kuin kansakuntaa. Mutta pomojen, pankkiirien, maanomistajien ja kenraalien klubin sijaan Lenin puolusti kaikkien työläisten vallankumouksellista vastarintaa heidän omaa hallitsevaa luokkaansa vastaan. Leninin positio oli se, jonka pohjalta sekä Saksan että Venäjän militaristit syöstiin vallasta ja verinen, imperialistinen veljessota saatiin päätökseen.
VALE 2: Lokakuun vallankumous oli väkivaltainen vallankaappaus
Vallitsee edelleen myytti, että Venäjällä oli 1917 rauhanomainen helmikuun vallankumous, jonka avulla tsaari Nikolai II syöstiin vallasta ja liberaali demokratia saatiin pystytettyä. Valitettavasti pahuutta tihkuvat megalomaanikot Lenin ja Trotski organisoivat väkivaltaisen, laittoman vallankaappauksen, jonka myötä demokratia syrjäytettiin ja perustettiin sen tilalle totalitaristinen diktatuuri. Kaikki tämä on täyttä puppua.
Ensinnäkin, liberaaleille historioitsijoille “rauhanomainen” on käsite, jota he tulkitsevat hyvin liberaalisti. Kaikki paitsi fanaattisimmat oikeistolaiset historioitsijat myöntävät, että tsaarinvalta oli monin tavoin vastenmielinen. Se oli itsevaltainen perinnöllinen monarkia, jossa ei ollut demokraattisia vaaleja, ei sananvapautta, ei kokoontumisoikeutta tai järjestäytymisen vapautta. Toisinajattelijat lähetettiin Siperiaan ja juutalaiset sekä sorretut kansallisuudet kohtasivat hallinnon tukemia, jatkuvia murhanhimoisia vainoja. Liberaalin historioisijan on näistä syistä vaikea argumentoida helmikuun vallankumousta vastaan, suhtautui tämä muuten vallankumoukseen ilmiönä miten vastentahtoisesti tahansa.
Näin ollen liberaalien oli pakko hyväksyä helmikuun 1917 vallankumous, joka syrjäytti tsaarin, ja he julistivat sen “rauhanomaiseksi”. Tosiasiassa n. 1 500 ihmistä kuoli helmikuun 1917 tapahtumissa. Suurin osa näistä oli aseistamattomia työläisiä, jotka tsaarin santarmit ampuivat. Kuten kohtuullisesti voi odottaa, nämä työläiset sitten aseistivat itsensä yleislakon ja vallankumouksen edetessä ja rinta rinnan kapinoivien sotilaiden kanssa taistellen sitten aiheuttivat vastaavia tappioita hallinnon puolelle. Tsaarinvallan viimeisinä päivinä joitain sen raakalaismaisimpia kiduttajia hirtettiin. Liberaalien historioitsijoidemme mielestä kaikki tapahtui kuitenkin rauhanomaisesti.
Jos “rauhanomaisen” helmikuun vallankumouksen yhteydessä kuoli 1 500 ihmistä, täytyy siis olla, että “väkivaltaisen” lokakuun vallankumouksen aikana kuoli paljon enemmän ihmisiä? Todellisuudessa Talvipalatsin valtaamisen yhteydessä, joka lakaisi väliaikaisen hallituksen jäämät historian lehdiltä, kuolonuhreja hädin tuskin oli.
Monet ovat nähneet Sergei Eisensteinin klassikkoelokuvan Lokakuu, joka kertoo Venäjän vallankumouksessa. Talvipalatsin valtaamista kuvaava kohtaus elokuvassa on hyvin jännittävä; ihmiset juoksentelevat ympäriinsä, ammuskelevat, heittävät pommeja, kaatuilevat ja niin edespäin. Tällä kohtauksella ei kuitenkaan ole mitään tekemistä itse tapahtuman kanssa, joka oli enemmänkin poliisioperaatio. Valitettavasti Lokakuu-elokuvan kuvauksissa sattui onnettomuus valaistusta säädettäessä, ja joitain kuvausryhmäläisiä kuoli. Enemmän ihmisiä kuoli kuvattaessa elokuvaa Talvipalatsin valtaamisesta kuin itse Talvipalatsin valtaamisessa!
Tämä tapahtuma sai Venäjän irtoamaan ensimmäisestä maailmansodasta ja käynnisti koko sodan lopettamisen. Näin pelastui tuhansia, jopa miljoonia ihmishenkiä. Ironista tässä kaikessa on, että samat ihmiset, jotka kammoksuvat vallankumouksen “väkivaltaisuutta” kannattavat useimmiten sodan väkivaltaisuutta oikeutettuna ja välttämättömänä. Venäjän työläiset olivat kurkkuaan myöten täynnä tällaisten ihmisten tekopyhyyttä, ihmisten, jotka kannattavat sotaa vain kapitalistien voittojen puolustamiseksi. Työläiset olivat valmiita tekemään uhrauksia saavuttaakseen oikeudenmukaisen rauhan ilman alueliitoksia. Tämä on varsin riittävä oikeutus helmikuun ja lokakuun vallankumouksille, vallankumouksille ylipäänsä. Kun enemmistö päättää tehdä muutoksen ja vähemmistö vastustaa tätä väkivalloin, enemmistöllä on oikeus itsepuolustukseen.
Toisekseen, samaan aikaan kun helmikuu julistetaan kunniakkaaksi vallankumoukseksi, jolla oli enemmistön tuki, lokakuun vallankumous kuvataan laittomaksi vallankaappaukseksi, jonka takana oli pieni vähemmistö. Tarkastelkaamme tätä väitettä. Vallankaappaukselle on sanakirjassa kaksi määritelmää. Ensimmäisen mukaan vallankaappaus on vallan anastaminen vähemmistön toimesta, yleensä armeijan, ja tämän vallan vakauttaminen ilman enemmistön suostumusta. Toinen määritelmä on, että kyse on “laittomasta” vallan siirtämisestä, jossa rikotaan tietyn valtion perustuslakia.
Olivatko bolsevikit vähemmistö? Tämä ei ole väite, jolla olisi minkään vakavasti otettavan primäärilähteen tuki syyskuun jälkeen vuonna 1917. On täysin yleisesti hyväksyttyä, että valtaosa kaupunkiväestöstä tuki bolsevikkeja lokakuussa. Maaseudulla ne, jotka eivät kannattaneet bolsevikkeja kannattivat vasemmistolaisia sosiaalivallankumouksellisia, jotka kannattivat periaatetta “Kaikki valta neuvostoille”. Yhteisvenäläinen neuvostojen kongressi, joka oli ainoa aidosti demokraattisesti valittu elin Venäjällä, äänesti ylivoimaisella ääntenenemmistöllä neuvostojen vallan oton puolesta ja bolsevikki-sosiaalivallankumoukselliset-koalitiohallituksen muodostamiseksi. Tämän hallituksen ohjelmana olisi maan jako maanviljelijöille, sodan lopettaminen ja itsemääräämisoikeuden myöntäminen sorretuille kansoille.
Lopullinen todiste neuvostojen enemmistötuesta oli voitto Venäjän sisällissodassa. Tsaristinen armeija murskattiin ja nuori työläisvaltio joutui rakentamaan armeijan tyhjästä. Valkoisilla oli suurimman osan vanhoista kenraaleista tuki. 21 kapitalististen valtioiden armeijaa hyökkäsi valkoisten puolella maahan. Trotski sai lähes mahdottoman tehtävän rakentaa Puna-armeija. Miten tahansa vakuuttava Trotski olikaan, edes hän ei olisi pystynyt loihtimaan tyhjästä massojen taistelutahtoa eikä varustamaan saati ruokkimaan armeijaa, jos se olisi ollut epäsuosittu poliittisesti.
Maanviljelijät suostuivat luovuttamaan viljaansa Puna-armeijan ruokkimiseksi, koska tämä armeija oli ainoa taho, joka esti maanomistajien paluun ottamaan takaisin heidän maansa. Työläiset suostuivat vapaaehtoisesti taistelemaan ja kuolemaan sekä valmistamaan aseita Puna-armeijalle estääkseen pomojen ja imperialistien paluun. Sota on politiikan jatkamista toisin keinoin, ja tällä mittapuulla neuvostot onnistuivat mobilisoimaan enemmistön ja saavuttamaan lopullisen voiton.
Ehkä bolsevikeilla oli enemmistön tuki, mutta tällä ei kuitenkaan ole merkitystä, sillä he toimivat laittomasti ja perustuslain vastaisesti? Jopa tällä kapealla, farisealaisella juridisella kriteeristöllä arvioiden bolsevikit toimivat silti oikeutetusti. Kuten yllä todettiin, ei ollut “perustuslaillista” keinoa syrjäyttää monarkia ja vaihtaa se demokraattiseen järjestelmään. Ainoa vaihtoehto oli vallankumous. Mutta mikä oli helmikuussa perustetun hallinnon luonne?
Ne, jotka taistelivat ja kuolivat suistaakseen Romanoffit vallasta olivat valtaosin työläisiä suurimmista kaupungeista, jotka suostuttelivat sotilaat liittymään puolelleen tai pysymään sivussa tapahtumista. Nämä työläiset ja sotilaat organisoituivat neuvostoiksi. Neuvosto, “sovjet” venäjäksi, tarkoittaa tosiaan kirjaimellisesti neuvostoa, ja jokaisella työpaikalla valittiin edustaja tähän elimeen tiettyjen suhteellisuussääntöjen mukaan. Sotilasyksiköt, jotka koostuivat pääosin sotilaspukuisista maanviljelijöistä, valitsivat myös delegaattinsa neuvostoihin. Näiden delegaattien edustusoikeus oli mahdollista peruuttaa ilman varoitusaikaa. Neuvostot olivat demokraattisesti muodostettuja elimiä, joilla oli työläisten ja maanviljelijöiden massojen luottamus. Nämä työläiset ja maanviljelijät olivat niitä, jotka konkreettisesti tuhosivat vanhan vallan helmikuussa.
Tätä ruohonjuuritasolta ylös suuntautuvaa liikettä seurasivat kauhulla liberaalit ja konservatiivit tsaristisessa duumassa eli Venäjän parlamentissa. Tämä elin oli tuolloin pöyristyttävän epädemokraattisesti muodostettu ja sillä oli vain neuvoa-antava rooli suhteessa tsaariin. Äänestäjät osallistuivat erillisten yhteiskunnallisten kastien muodostamiin “kuurioihin”, joten maanomistajilla, kapitalisteilla ja aatelistolla on järjestelmään sisään leivottu enemmistö. Yhden maanomistajan ääni käytännössä vastasi kymmenien tai jopa satojen työläisten ja maanviljelijöiden ääniä maassa, jossa oli 160 milj. Asukasta. Duuman johtajat tekivät kaikkensa, jotta onnistuisivat pelastamaan tsaarinvallan massojen kansannousulta, jotka ottivat ohjeensa neuvostoilta.
Monarkian viimeisinä päivinä nämä epäedustukselliset yksilöt, lähinnä vauraat aristokraatit, liikemiehet ja professorit, julistivat itsensä “väliaikaiseksi hallitukseksi” ilman minkäänlaista demokraattista mandaattia – tai perustuslaillista pohjaa. Massat, jotka suorittivat varsinaisen vallankumouksen, suhtautuivat hallitukseen skeptisesti, mutta valitettavasti neuvostoihin oli valittu reformistisia johtajia, jotka tukivat porvarillisia liberaaleja. Ainoa demokraattinen mandaatti, joka väliaikaisella hallituksella oli, tuli neuvostojen mensevikki- ja sosiaalivallankumoukselliselta johdolta. Massat eivät kannattaneet väliaikaista hallitusta, mutta vuoden 1917 alussa niillä oli luottamus neuvostojen johtoon. Näin käynnistyi ns. kaksoisvallan kausi, jonka aikana väliaikainen hallitus jakoi vallan neuvostojen toimeenpanevan elimen kanssa. Tämä oli se “laillinen” hallintomalli, joka pystytettiin helmikuun vallankumouksen seurauksena.
7.-9. Marraskuuta 1917 yleisvenäläinen neuvostojen kongressi järjesti kokouksen Pietarissa. 649 delegaattia oli valittu kongressiin, joka edusti 318 alueellista neuvostoa Venäjän joka kolkasta. Bolsevikit olivat saaneet valittua 390 delegaattia ja sosiaalivallankumoukselliset 100, joten heillä oli hallussaan murskaava enemmistö sille, että väliaikaisen hallituksen mandaatti peruttaisiin ja kaiken vallan julistettaisiin kuuluvan neuvostoille, jotka olivat ainoita demokraattisesti valittuja, edustuksellisia elimiä maassa. Näin ollen, jopa laillisuuden ja perustuslaillisuuden kapein kriteerein lokakuun vallankumous läpäisee kokeen. Minkään määritelmän mukaisesti lokakuun vallankumous ei ollut vallankaappaus.
VALE 3: Ilman Leniniä Venäjästä olisi tullut liberaali demokratia
Ilman Leniniä helmikuun vallankumouksen jälkeen Venäjästä olisi kehittynyt kiva, rauhallinen, demokraattinen, liberaali demokratia Ranskan ja Ison-Britannian mallin mukaisesti. Jälleen yksi räikeästi tosiasioiden vastainen, itseriittoinen myytti, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.
Ensimmäinen väliaikainen hallitus nosti valtaan kadetit. Jos kansa olisi halunnut liberalismia, tämä hallitus olisi vakiintunut. Mutta liberaalit eivät halunneet antaa ihmisille sitä, mitä he halusivat: loppua sodalle, maata maanviljelijöille, vapautta sorretuille kansoille saati ruokaa kaupungeille. Kaikki nämä vaatimukset tiivistyivät bolsevikkien iskulauseeseen “Rauhaa, maata ja leipää”.
Koska väliaikainen hallitus ei kyennyt ratkaisemaan yhteiskunnassa vallitsevaa kriisiä, se kaatui ja sen korvasi koalitiohallitus, jossa oli reformistisia sosialisteja ja liberaaleja. Sitten vuorollaan porvarilliset liberaalit menettivät uskottavuutensa ja tilalle tuli hallitus, joka koostui lähes kokonaan neuvostojen reformistisista sosialisteista, jota johti Kerenski. Reformistit tekivät kaikkensa säilyttääkseen kapitalistisen järjestyksen, mutta lopulta hekään eivät pystyneet tuomaan kansalle rauhaa, maata tai leipää.
Vaikka Kerenski oli sosiaalivallankumouksellisen puolueen jäsen, joka pohjasi kannatuksensa perinteisesti maanviljelijöihin, hänen hallituksensa ei pannut toimeen yhtäkään sosiaalivallankumouksellisten ohjelmakohtaa liittyen maareformiin. He eivät pystyneet edes kokoamaan perustuslaillista kokousta, joka olisi kirjoittanut demokraattisen perustuslain, koska pelkäsivät menettävänsä tällaisen elimen kontrollin. Askel kerrallaan massojen kannatus siirtyi bolsevikeille, jotka vaativat kapitalismin kumoamista ja kaikkea valtaa neuvostoille.
Hallitseva luokka, maanomistajat ja kapitalistit, eivät enää voineet nojata parlamentaarisiin manöövereihin valtansa ylläpitämiseksi. Kaikki heidän puolueensa olivat menettäneet kansan luottamuksen. Sen sijaan hallitseva luokka otti käyttöön fasistisen vallankaappauksen menetelmät kenraali Kornilovin johdolla elokuussa 1917. Kornilovin suunnitelmana ei ollut ainoastaan teurastaa neuvostojen työläiset, vaan hän olisi hajottanut myös väliaikaisen hallituksen. Kerenski, oikeutetusti oman henkensä puolesta peläten, vapautti bolsevikkivangit, jotka puolestaan nujersivat Kornilovin sotilasvallankaappauksen mobilisoimalla Petrogradin työläiset ja agitoimalla sotilaiden keskuudessa.
Tästä pisteestä eteenpäin “liberaali, reformistinen” väliaikainen hallitus roikkui voimattomana ilmassa. Työläisten ja maanviljelijöiden massat katsoivat neuvostojen suuntaan ongelmiensa ratkaisemiseksi. Pomot, maanomistajat ja rojalistit katsoivat kornilovilaisen taantumuksen suuntaan, joka voisi antaa kansalle kurinpalautuksen röyhkeydestään. “Keskitie” oli kokeiltu ja todettu kummallakin puolella riittämättömäksi. Ainoat vaihtoehdot olivat sosialismi tai fasismi.
Mutta eivätkö bolsevikit sitten hävinneet äänestyksen perustuslaillisesta kokouksesta? On totta, että liberaalien ja reformistien jarruteltua lähes vuoden, bolsevikkijohtoiset neuvostot itse asiassa järjestivät kyseisen äänestyksen. Niiden tulos oli, että 41 % tuki sosiaalivallankumouksellisia, 24 % bolsevikkeja, alle 5 % kadetteja ja 3 % mensevikkejä. Huomionarvoista on kannatuksen ero bolshevikkien ja kadettien välillä, kun jälkimmäiset tukivat Kornilovin vallankaappausta ja valkoisia kenraaleja. Bolsevikit saavuttivat lisäksi merkittäviä enemmistöjä urbaaneissa keskuksissa ja kaksi kolmasosaa länsirintaman sotilaiden äänistä.
Valitettavasti vasemmistososiaalivallankumouksellisten, jotka tukivat neuvostojen valtaa, ja oikeistososiaalivallankumouksellisten ero ei ollut muodollinen äänestyksen aikaan. Näin ollen oikeistososiaalivallankumoukselliset olivat merkittävästi yliedustettuina puolueen listoilla eikä maanviljelijöillä ollut todellista vaihtoehtoa. Maaseutu äänesti sosiaalivallankumouksellisia samalla, kun kaikki aktiiviset yhteiskunnan kerrokset olivat siirtyneet jo eteenpäin imperialistisissa maissa vallitsevasta parlamentarismista. Neuvostojärjestelmä, jossa vaalit ovat suoria, delegaattien mandaatti välittömästi peruutettavissa ja jossa ei ole jakoa lakia säätävän ja toimeenpanevan vallan välillä (eli jokaisella delegaatilla on valtuus tehdä työnsä), on selvästi demokraattisempi kuin parlamentaarinen järjestelmä, jossa ilman suoraa vastuuta äänestäjilleen toimivat kansanedustajat hylkäävät nämä vuosiksi kerrallaan nauttien samalla sikamaista palkkaa.
Kun perustuslaillinen kokous alkoi 18.1.1918, oli se sairaalloinen hybridi. Reformistit yrittävät järjestää mielenosoituksen sen puolesta, mutta harvat vaivautuivat paikalle. Delegaatit ottivat mukaansa kynttilöitä ja eväsleipiä sen varalta, että sähköt katkaistaisiin. Neljältä aamuyöllä kaartin johtaja, joka oli anarkisti, totesi: “Kaarti on väsynyt. Ehdotan, että pistätte kokouksen pakettiin ja annatte kaikkien mennä koteihinsa.” Ja se oli sen kokouksen loppu. Kukaan ei ollut valmis kamppailemaan sen puolesta. Se ei ollut riittävän demokraattinen työläisille, jotka katsoivat neuvostodemokratian suuntaan, ja toisaalta liian demokraattinen kapitalistikenraaleille, jotka valmistautuivat aloittamaan sisällissodan jonkun muotoisen itsevaltiuden palauttamiseksi.
VALE 4: Bolsevikit tekivät hirmutöitä sisällissodassa
Sota on helvettiä. Vihollispuolet pyrkivät voittamaan toisensa väkivalloin. Sisällissota on pahin kaikista. Voittaja saa kaiken, häviäjä menettää kaiken. Jos toisella puolella on väkivallan monopoli, vaikka sillä on vain väestön vähemmistön tuki, se voi terrorisoida enemmistön alistumaan tahtoonsa. Vähemmistön väkivaltaan on enemmistön vastattava puolustuksellisella väkivallalla hirmuvallan kukistamiseksi..
Kiistaton tosiasia on, että kuka tahansa, joka tarkastelee Venäjän sisällissotaa vilpittömästi ja objektiivisesti havaitsee valtaosan hirmuteoista menevän valkoisten ja 21 maahan hyökänneen kapitalistivaltojen armeijan piikkiin. Sisällissodan aikaisessa vaiheessa vallankumouksellisten voi itse asiassa sanoa olleen liian myötäsukaisia ja lempeitä, jopa naiiveja suhteessa viholliseen. Bolsevikit osoittivat kerta toisensa jälkeen myötämielisyyttä päästäen tunnettuja vastavallankumouksellisia menemään teilleen. Tämä on ymmärrettävää. Voittoisa vallankumous pyrkii yhtenäisyyteen ja haluaa edetä yhteiskunnan rakentamiseen rauhan oloissa. Sekä Lenin että Trotski ovat todenneet, että paljon ihmishenkiä olisi säästetty, jos vallankumoukselliset olisivat toimineet terävämmin ja päättäväisemmin alkupäivistä alkaen, ja tämä pitää epäilemättä paikkansa.
Vallankumoukselliset ottivat käyttöön ankarammat menetelmät vasta vastavallankumouksellisten valkoisten suorittamien hirveyksien jälkimainingeissa. Luokkataistelu oli murtautunut demokratian muodollisista pidäkkeistä. Valkoiset olivat jo aikapäiviä sitten luopuneet demokraattisten tai rauhanomaisten metodien teeskentelystäkin ja käyttivät kaikkia mahdollisia keinoja – kaltoinkohtelua, terroria, verilöylyjä, pogromeita, väkivallan orgioita – voittaakseen punaiset.
Puolustaakseen itseään tosissaan punaiset olivat pakotettuja luopumaan utooppisista ajatuksistaan nopeasta rauhasta ja käyttämään saman tyyppisiä metodeja. Trotski selvitti päätöksen kontekstia:
Ei olisi vaikeaa osoittaa, päivästä toiseen koko sisällissodan ajan, että kaikki ankarat toimet, joihin neuvostohallinto ryhtyi, olivat vallankumouksen itsepuolustusta. Emme mene yksityiskohtiin tässä. Mutta, vaikka tässä esitänkin vain osittaisen kriteeristön kamppailun olosuhteiden arvioimiseen, muistakaamme, että kun valkokaartit englantilais-ranskalaisten liittolaistensa tuella ampuvat kysymättä kaikki vastaantulevat kommunistit, puna-armeija säästää kaikkien vankien hengen poikkeuksetta, jopa korkea-arvoisten upseerien.
Trotski selvensi vielä myöhemmin:
Kysymys repression muodosta, tai sen asteesta, ei tietenkään ole “periaatekysymys”. On kyse tarkoituksenmukaisuudesta. Vallankumouksellisella aikakaudella osapuoli, joka on poistettu vallasta ja joka ei suostu hallitsevan luokan vakauttamiseen ja joka osoittaa tämän taistelemalla jälkimmäistä vastaan katkerasti, ei ole terrorisoitavissa vangitsemisella uhkaamisella, koska se ei usko, että vangitseminen olisi pysyvää. Vain tämä yksinkertainen, mutta ratkaiseva tosiasia selittää, miksi sisällissodissa turvaudutaan niin laajasti ampumiseen.
Eräässä sisällissodan aikaisen vaiheen hirmuteossa valkoiset täyttivät kolme junan rahtivaunua punakaartilaisten ruumiilla, asettelivat nämä “säädyttömiin asentoihin” ja palauttivat ne nääntyville vihollisilleen tekstillä “Tuoretta lihaa: päämäärä Petrograd”.
Valkoiset olivat pahamaineisia bolsevikkien ja puna-armeijan sotavankien kaltoinkohtelustaan. Saman kohtelun saivat osakseen myös kommunisteiksi tai neuvostosympatisoijiksi epäillyt. Eräs suosituimpia rangaistuksia vangituille vallankumouksellisille oli viillellä heidät, kaivaa heidän silmänsä ulos päästä ja poistaa heidän kielensä ennen heidän hautaamistaan elävältä.
Denikinin armeijat olivat kuuluisia pogromeistaan ja ryöstelyn, raiskaamisen ja tuhoamisen orgioistaan, joihin he ryhtyivät miehittämillään alueilla. On arvioitu, että näin kuoli satojatuhansia ihmisiä.
Lukijan ei tarvitse uskoa vain meidän sanaamme tässä. Yhdysvaltain suurlähettiläs, tuskin neuvostosympatisoija, totesi:
Ympäri (valkoisten miehittämän) Siperian… ilmenee sakeanaan pidätyksiä ilman laillisia perusteita, teloituksia ilman edes näytösoikeudenkäyntiä ja takavarikointeja ilman laillisuuden häivääkään. Paniikkipelko on iskenyt kaikkiin. Miehet epäilevät toisiaan ja elävät jatkuvassa pelossa, että joku vakooja tai vihollinen huutaa “Bolshevikki!” ja tuomitsee heidät siten välittömään kuolemaan.
Eräs atamaaneista, jotka olivat Koltshakin liittolaisia japanilaisten joukkojen tukemina, oli sotilaslääkärin kuvauksen perusteella mies, jolla oli “perverssin tautiset aivot ja joka oli suuruudenhullu, joka janosi ihmisverta”.
Yhdysvaltalainen kenraali Graves kuvasi valkoisten joukkojen toimintaa näin:
Semjonovin ja Kalmikovin sotilaat, japanilaisten joukkojen suojeluksessa, vaelsivat maaseudulla kuin villieläimet tappaen ja ryöstäen ihmisiä, ja nämä surmat olisi voitu estää milloin tahansa japanilaisten niin halutessa. Jos näistä raakalaismaisista murhista esitettiin kysymyksiä, vastauksena oli, että murhatut olivat bolsevikkeja ja tämä selitys, näemmä, oli muulle maailmalle riittävä. Olosuhteet Itä-Siperiassa kuvattiin kammottaviksi ja halvin asia niillä main kertoman mukaan oli ihmiselämä.
On sanottu, että Kalmikovin hirmuhallinto ajoi monet maltilliset bolshevikkien kannattajiksi.
Semjonov rakensi jopa primitiivisiä kuolemanleirejä. 19.8.1919 eversti Stefanov teurasti 52 junavaunullista vankeja ja seuraavana päivänä raportoi surmanneensa 1 600 ihmistä. Nämä ihmisteurastamot jatkoivat toimintaansa läpi suurimman osan sisällissodasta. Graves kirjoitti:
Epäilen, että historia osoittaisi, että missään muussa maassa maailmassa viimeisimmän 40 vuoden aikana murhaaminen olisi ollut niin helppoa ilman rangaistusta kuin Siperiassa amiraali Koltshakin hallinnon alla.
Koltshakin pääkaupungissa kymmenittäin ruumiita roikkui lennätinpylväistä ja junavaunullisia uhreja surmattiin kuoleman kentillä junaradan varrella.
Lopulta, kirjoittaessaan kokemuksistaan kenraali Gravesilla oli tämä sanottavanaan valkoisesta terrorista:
Kammottavia murhia toki suoritettiin, mutta niiden takana eivät olleet bolsevikit niin kuin maailma uskoo. Olen arviossani konservatiivinen, kun totean, että anti-bolsevikit tappoivat sata bolsevikkia jokaista bolsevikkien surmaamaa kohti.
Neuvostojen oli puolustauduttava näitä kauheuksia vastaan. Sisällissodan melskeessä yksikään hallitus ei suostuisi siihen, että vapauden viholliset järjestäytyvät, agitoivat ja julkaisevat armeijoidensa selustassa sanomalehtiä.
Yksikään hallitseva luokka historiassa ei ole luopunut vallastaan ja asemastaan yhteiskunnassa ilman taistelua. Vastavallankumouksen ankaraa ja raakalaismaista vastarintaa vastaan on vallankumousten kautta historian ollut pakko itsepuolustuksena käyttää ankaria ja repressiivisiäkin toimenpiteitä. Näin kävi Englannin vallankumouksessa, Amerikan vallankumouksessa, Ranskan vallankumouksessa, Yhdysvaltain sisällissodassa ja Venäjän sisällissodassa, kuten lukemattomina muinakin kertoina ja aikoina maailmanhistoriassa.
Mark Twain teoksessaan A Connecticut Yankee in King Arthur’s Court esitti erinomaisen historiallisen puolustuspuheenvuoron vallankumoukselliselle terrorille. Vaikka Twain viittaa Ranskan vallankumouksen terroriin, se soveltuu täydellisesti myös Venäjän vallankumouksen ja itse asiassa minkä tahansa vallankumouksen puolustamiseen:
Oli itse asiassa kaksi “terroria”, jos vain muistaisimme tämän ja punnitsisimme tätä; toinen johti murhaan väkevän intohimon kourissa, toinen murhaan sydämettömän kylmäverisesti; toinen kesti vain kuukausia, toinen tuhat vuotta; toinen johti kymmenen tuhannen ihmisen kuolemaan, toinen sadan miljoonan; mutta meidän pöyristyksemme on varattu vain tämän vähemmän, sanokaamme hetkellisen terrorin kauhuille; kun taas, mitä on kirveellä aiheutettu nopea kuolema verrattuna eliniän kestävään kuolemaan nälästä, kylmästä, nöyryytyksestä, julmuudesta ja sydämen särkymisestä? Mitä on välitön kuolema salamaniskusta verrattuna piinalliseen kuolemaan rovion liekeissä? Yhden kaupungin hautausmaa riittäisi tuon lyhyet terrorin uhreille, jota meidät on niin huolella koulutettu kammoksumaan ja suremaan; mutta tuskin koko Ranska riittäisi arkuille, jotka täytti tuo vanhempi ja todellinen Terrori – tuo sanoinkuvaamattoman karvas ja kamala Terrori, jota kukaan ei ole meitä opettanut näkemään sen määrättömyydessä ja säälimättömyydessä, minkä se ansaitsisi.
VALE 5: Romanoffit surmattiin kylmäverisesti
Oletko ikinä miettinyt, miksi tiedät niin paljon Romanoffien “murhasta”, mutta et ole todennäköisesti koskaan kuullutkaan brittien summittaisesta 26 neuvostokomissaarin teloituksesta Bakussa suunnilleen samoihin aikoihin? Tiesitkö niistä yli 4 600 rauhanomaisesta mielenosoittajasta, jotka niitettiin kiväärein maahan tammikuussa 1905, kun he olivat toimittamassa vetoomusta “pienelle isälle” Nikolai II:lle? Tiesitkö, että tsaari Nikolai II oli jäsen juutalaisvastaisessa Venäläisen kansan unionissa, jota hän rahoitti ja jonka tunnusta hän kantoi ylpeänä univormussaan?
Tämä liitto oli vastuussa murhanhimoisista juutalaisia vastaan suunnatuista pogromeista, jotka suoritettiin tsaarin salaisen poliisin ja armeijan upseerien avustuksella. Näissä vainoissa miehiä, naisia, lapsia ja jopa vauvoja raiskattiin, kidutettiin, poltettiin ja leikeltiin. Juutalaisväestöön Venäjän tsaarillisessa imperiumissa kohdistettiin kaikkia kuviteltavissa olevia hirveyksiä. Eräässä tapauksessa Odessassa 800 juutalaista surmattiin, 5 000 haavoittui ja 100 000 tehtiin kodittomiksi. Tsaari oli näistä hirmutöistä täysin tietoinen, itse asiassa hän kirjoitti niistä äidilleen hänen “uskollisten alamaistensa” tekoina! Toisessa kirjeessä, jossa hän yksityiskohtaisesti kuvaili Baltian maanviljelijöiden brutaalia sortoa, hän totesi, että “terroriin pitää vastata terrorilla”. Tuhansia ja taas tuhansia vallankumouksellisia teloitettiin hänen hallintonsa aikana tai kuoli surkeissa oloissa vankiloissa tai maanpaossa Siperiassa. Hänen viimeinen rikoksensa oli käskeä joukkojensa ampua suoraan väkijoukkoon helmikuun vallankumouksen aikana. Kyllä vain, “Nikolai Verinen” on nimensä totisesti ansainnut.
Pyrkimys esittää Nikolai II hiljaisena ja vaatimattomana miehenä on establishmentin taholta härskiä tekopyhyyttä. Itkevätkö he Kaarle I:n tai Ludvig XVI:n kohtaloa, kun porvaristo nousi valtaan? Itkevätkö nämä ihmiset Saddam Husseinin, Osama bin Ladenin, Ceausescun tai muiden lännelle ei niin myötämielisten hahmojen kohtaloa? Hillary Clintonista on jopa nauhoite, jossa tämä naureskelee Gaddafin kuolemalle. Me emme myöskään surkuttele näiden henkilöiden loppua – mutta Nikolai II ei ollut parempi kuin kukaan näistä. Mutta itkemmekö me niitä tuhansia lapsia, jotka ovat kuolleet Bushin ja Blairin pommeihin Irakissa ja Afganistanissa, tai Obaman drooneihin Pakistanissa? Ei, nämä uhrit ovat nimettömiä ja heidät täytyy rikkaiden ja vallakkaiden jättää unohduksiin.
Jotkut myöntävät, että Nikolai II oli tyranni, mutta esittävät vastalauseita hänen perheensä teloitukselle. Totta kai tämä oli ikävää, mutta Nikolai II itse ei pysähtynyt harkitsemaan kuolemaan tuomitsemiensa juutalaisperheiden kohtaloa oman hallintokautensa aikana. Jos otamme esimerkin omalta ajaltamme, miten tämä eroaa ohjuksesta, joka tappaa kaksi kapinallista ja 30 perheenjäsentä? Trotski olisi ollut julkisen oikeudenkäynnin kannalla, jossa Romanoffin dynastian rikokset olisi lueteltu kaikkien nähtäville. Mutta sisällissodan oloissa tämä ei ollut mahdollista. Vuonna 1918 valkoiset lähestyivät taloa, jossa tsaariperhe oli vangittuna kohtuullisen mukavissa oloissa Jekaterinburgissa. Jos valkoiset armeijat olisivat saaneet käsiinsä kenet tahansa tsaariperheestä, olisi se toiminut rohkaisuna vastavallankumouksellisille voimille, jotka omalla tahollaan eivät epäröineet tappaa ketä tahansa perhettä, joka jäi heidän vangikseen vallankumouksellisten puolelta.
Tämä muutoin sotilaallisesti merkityksetön seutu oli yhtäkkiä valkoisten armeijoiden merkittävä hyökkäyskohde, ja tuhannet heikosti puolustetut paikalliset olivat uhattuina. Puna-armeijalla ei ollut resursseja lisätä alueen puolustusta. Näin ollen, valkoisten suurhyökkäyksen uhatessa, Jekaterinburgin bolsevikkien näkökulmasta tsaariperheen teloitus oli ainoa keino välttää laajempi verenvuodatus. Näin he samalla poistivat mahdollisesti tehokkaan symbolin, jonka ympärille vastavallankumous olisi voinuti järjestäytyä.
Meille kerrotaan, että 200 000 miehen, naisen ja lapsen tuhoaminen Hiroshimassa ja Nagasakissa ydintulessa oli välttämätöntä, koska se “säästi ihmishenkiä ja lyhensi sotaa”. Totuus on, että Romanoffien dynastian tukahduttaminen demoralisoi valkoiset ja säästi henkiä lyhentämällä sisällissotaa.
Mitä kapitalistit todellisuudessa vastustavat on, että sen sijaan, että rikkaat suuntaisivat väkivaltaa köyhiä kohtaan, sortajat sorrettuja kohtaan, tässä meillä on esimerkki orjien voittoisasta taistelusta isäntiään vastaan. Kun roomalaiset kukistivat Spartacuksen orjakapinan, he reunustivat Via Appian tuhansilla ristiinnaulituilla orjilla varoituksena muille.
Kapitalismin uhrit ovat nimettömiä ja heitä on miljoonia. Nikolai II:sta lainaten, joskus “terroriin täytyy vastata terrorilla”. Bolsevikkityöläiset eivät kääntäneet toista poskea, koska he tiesivät, että vaatimattomat eivät ikinä peri maata. Köyhän vähemmistön väkivalta uuden maailman luomiseksi on perusluonteeltaan defensiivistä ja huomattavasti lyhytkestoisempaa kuin rikkaan vähemmistön väkivalta itsensä pitämiseksi valtaistuimillaan. Me emme pyri väkivaltaan, mutta puolustamme loppuun asti enemmistön oikeutta puolustaa itseään vähemmistön väkivaltaa vastaan niillä keinoin, joita voidaan kohtuullisesti pitää oikeutettuina.
VALE 6: Trotski murhasi Kronstadtin merimiehet
Kronstadtin kapina maaliskuussa 1921 kuuluu yleisimpiin anarkistien esittämiin kritiikkeihin bolsevikkivallankumousta kohtaan. Valitettavasti ne, jotka tuomiten huutavat “KRONSTADT” harvoin varaavat aikaa perehtyäkseen varsinaisiin tapahtumiin kapinan aikana. Todellisuudessa Kronstadt oli valitettava tragedia, ei esimerkki demokratian vastaisten bolsevikkien diktatorisesta toiminnasta.
Nimi Kronstadt ansaitsee paikkansa lokakuun vallankumouksen aikakirjoissa. Merimiehet tästä Petrogradin satamaa vartioivasta linnakkeesta olivat vuoden 1917 radikaaleimpia ja uhrautuvaisimpia elementtejä. Mutta Kronstadtin merimiehet vuonna 1921 eivät olleet näitä samoja merimiehiä. Vuoden 1917 kronstadtilaiset tarjoutuivat ensimmäisten joukossa vapaaehtoisina taistelemaan valkoisia vastaan sisällissodassa, ja monet heistä kaatuivat tai päätyivät muihin asemapaikkoihin. Vuoden 1921 kronstadtilaiset olivat pääosin maanviljelijöiden poikia.
Voittaakseen sisällissodan neuvostot olivat ottaneet käyttöön “sotakommunismin”. Pohjimmiltaan tässä oli kyse viljan takavarikoinnista maanviljelijöiltä, jotta rintamalla taistelevat sotilaat ja kaupunkien aseteollisuuden työläiset voitaisiin ruokkia. Sisällissodan alkuvaiheessa maanviljelijät olivat valmiita näihin uhrauksiin, koska neuvostohallinto suojeli heitä maanomistajien paluulta. Mutta sisällissodan edistyessä talouden dynamiikka alkoi mennä poliittisten sympatioiden edelle. Maanviljelijät alkoivat vaatia viljansa vapaata kauppaa, ja tämä olikin Kronstadtin maanviljelijöiden poikien tärkeä vaatimus. Paikalla oli vähäinen määrä anarkisteja, ja anarkistien inspiroimia päätöslauselmia ajettiin läpi, mutta vapaakauppa oli ratkaiseva kysymys.
Työläisvaltio ryhtyi neuvottelemaan kapinallisten kanssa talven loppua kohti. Valitettavasti aika kävi vähiin ja saarelle pääsyn takaava jää oli vaarassa sulaa. Jos näin olisi käynyt, tämä olisi johtanut siihen, että neuvostohallinto olisi luovuttanut kauttakulun kaikelle tavaraliikenteelle meritse Petrogradiin viholliselle. Kronstadt olisi voinut kirjaimellisesti näännyttää proletaarien pääkaupungin sisällissodan oloissa. Tämän salliminen olisi ollut rikollista välinpitämättömyyttä eikä neuvostohallinnolla ollut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa saari haltuunsa aseellisin joukoin.
Surullinen tosiasia on, että Kronstadtin kapina ja sen tukahduttaminen oli sisällissodan traaginen murhenäytelmä. Sen ei olisi tarvinnut tapahtua, jos neuvotteluja olisi voinut jatkaa. Mutta bolsevikeilla ei ollut vaihtoehtoa. Poliittisesta opportunismista “syy” tästä tragediasta on sysätty Leon Trotskille. Liberaaleilla ja porvarilla on selvästi tarve käyttää mitä tahansa tekosyytä Trotskin ja vasemmisto-opposition mustamaalaamiseksi. Myöhemmin Trotski huomautti, ettei hän henkilökohtaisesti ollut missään tekemisissä Kronstadtin valtausoperaation kanssa, mutta punaisen armeijan johtajana hän toki oli poliittisesti yhtä mieltä siitä, että paikalla olleet toverit tekivät välttämättömän ratkaisun.
Mitä tahansa yksittäiset kapinalliset merimiehet vaativatkin, heidän toimiensa seurauksena olisi ollut saaren ja koko kaupungin luovuttamista valkoisille armeijoille, jotka oli sijoitettu Suomeen. On huomionarvoista, että Kronstadtin tapahtumia seuranneiden kuukausien aikana bolsevikit havaitsivat sotakommunismin saavuttaneen rajansa, ja he ottivat käyttöön uuden talouspolitiikan (NEP). NEPin avainelementti oli, että viljaa sai myydä ja ostaa vapaasti. Bolsevikit olivat aiemmin vastustaneet toimenpidettä, koska ymmärsivät sen hyödyttävän rikkaita maanviljelijöitä, kulakkeja. Tämä tekee koko episodista vielä traagisemman. Tämä ei kuitenkaan estänyt anarkisteja vastustamasta myös NEPiä siitä huolimatta, että vapaakauppa oli Kronstadtin kapinallisten päävaatimus! Anarkistit eivät koskaan olekaan olleet tunnettuja johdonmukaisuudestaan.
VALE 7: Bolsevismi johtaa väistämättä stalinistiseen diktatuuriin
Mustetta ei todellakaan ole säästelty, kun on todisteltu bolsevismin johtavan vääjäämättä stalinismiin ja diktatuuriin. Ei ole pahempaa kunnianloukkausta vuoden 1917 taistelijoita kohtaan kuin tämä: heidän samaistamisensa niihin, jotka olivat vastuussa heidän pettämisestään, vangitsemisestaan ja teloittamisestaan. Bolsevismin ja stalinismin erottaa verta virtaava joki. Vuoteen 1942 mennessä käytännössä koko bolsevikkien keskuskomitea vuodelta 1917 oli kuollut, pääasiassa Stalinin ansiosta. Jos stalinismi oli looginen päätepiste Leninin puolueelle, miksi tämä olisi ollut tarpeellista? Kukaan ei ole pystynyt vastaamaan tähän alkeelliseen kysymykseen.
Stalinismin nousun syyllä ei ollut mitään tekemistä ns. leninismin perisynnin kanssa. Vuoden 1917 bolsevikkipuolue perusti itsensä ei vain poliittiselle vaan myös taloudelliselle demokratialle. Työläisten harjoittama tuotannon demokraattinen kontrolli yhdistyi neuvostojen ruohonjuuritason demokratiaan. Tämä on merkittävästi enemmän demokratiaa kuin kapitalismissa, jossa suurpääoma ja vaalipiirien rajojen manipulointi vääristävät porvarillista edustuksellista demokratiaa. Kapitalismi pitää yllä absolutistista diktatuuria työpaikoilla.
Valitettavasti tsaarien Venäjällä koulutus oli surkealla tolalla. 90 prosenttia väestöstä olivat maanviljelijöitä ja alle 30 prosenttia väestöstä osasi lukea. Tässä tilanteessa nuoren työläisvaltion oli pakko nojata tsarististen byrokraattien apuun yhteiskunnan toiminnan säilyttääkseen. Tämä voitiin hyväksyä vallankumouksen aikaisessa vaiheessa vuosina 1917-1921, kun työläiset pitivät etuoikeutetut byrokraatit valvonnassaan. Mutta neljä vuotta ensimmäistä maailmansotaa ja kolme vuotta sisällissotaa olivat väsyttäneet työläiset. Uhrautuvimmat elementit työväenluokasta tarjoutuivat ensimmäisinä taistelemaan ja valitettavasti moni näistä nimettömistä proletaarisankareista kaatui taisteluissa.
Vaikka neuvostot voittivat muodollisesti sisällissodan, kapitalististen valtojen armeijat olivat musertaneet maan talouden saarrollaan. Suurin osa työläisistä halusi vain mennä kotiin perheidensä tykö. Tässä kontekstissa tsaristiset byrokraatit tulivat yhä itsenäisemmiksi työläisten valvonnasta. He alkoivat työntää työläisiä sivuun ja enenevissä määrin purkaa demokraattista kontrollia ja vastuunalaisuutta.
Stalin oli tämän byrokraattisen klikin mies. Hän oli toissijainen hahmo vuonna 1917, mutta nousi arvoon arvaamattomaan valtiokoneiston avulla, joka oli muuttunut yhä röyhkeämmäksi työläisten väistyessä aktiivisesta valvonnasta. Työläisille, jotka esittivät valtion virkamiehille vaatimuksia, sanottiin: “Luuletko, että vielä on vuosi 1918?” Lenin yhdisti voimansa viimeisessä taistelussaan tätä byrokraattista rappeutumista ja erityisesti Stalinia vastaan. Lenin sanoi valtiokoneistosta seuraavasti:
[Se oli kuin] auto, joka ei kulkenut ajajan haluamaan suuntaan, vaan jonkun toisen suunnitelman mukaan; kuin sitä olisi ajanut joku mystinen, laiton käsi, Luoja tietää kenen, ehkä keinottelijan, yksityisen kapitalistin tai molemman.
Toisaalla hän sanoi:
[T]ämä valtioapparaatti, jota kutsumme omaksemme, on itse asiassa varsin vieras meille; se on porvarillinen ja tsaristinen sekamelska eikä meillä ole ollut mahdollisuutta hankkiutua siitä eroon viimeisen viiden vuoden aikana ilman apua muista maista, koska me olemme olleet suurimman osan ajasta “kiireisiä” sotilaallisten asioiden ja nälänhätää vastaan käymämme taistelun kanssa… Ei ole epäilystäkään, etteikö pienen pieni prosenttiosuus neuvostotyöläisistä hukkuisi tähän sovinistisen suurvenäläisen roskajoukon hyökyaaltoon kuin kärpänen maitoon.
Lenin avasi suoran hyökkäyksen viimeisessä testamentissaan Stalinia vastaan. Testamentti myöhemmin salattiin. 24.12.1922 Lenin kirjoitti:
Toveri Stalin, tultuaan pääsihteeriksi, on saanut keskitettyä käsiinsä rajoittamattoman auktoriteetin. En ole varma, onko hän täysin kykenevä käyttämään tätä auktoriteettia riittävän varovasti.
11 päivää myöhemmin Lenin kuitenkin lisäsi:
Stalin on liian karkea ja tämä vika, vaikkakin sinänsä varsin siedettävä keskuudessamme ja meidän kommunistien kesken, tulee sietämättömäksi pääsihteerin persoonassa. Tämän vuoksi esitän, että toverit keksivät keinon poistaa Stalin tästä asemasta ja nimittää toinen mies hänen tilalleen, joka kaikin tavoin eroaa toveri Stalinista omaten vain yhden edun, eli ollen suvaitsevampi, lojaalimpi, kohteliaampi ja huomaavaisempi tovereitaan kohtaan, vähemmän oikukas jne.
Yllä oleva on enemmän kuin riittävä todiste siitä, että Lenin vastusti byrokratiaa yleensä ja Stalinia erityisesti.
Anarkistit viittaavat ns. demokraattiseen sentralismiin syynä Stalinismiin. Tämä on omituinen sääntöpohjainen argumentti, jonka mukaan ihmiset olisivat kivempia toisilleen, jos vain johtaisimme kokousta korrektilla tavalla.
Demokraattinen sentralismi on ainoa aito tapa johtaa toimintaa demokraattisesti. Sen perusperiaatteet korostavat vapautta ja demokratiaa keskustelussa, täyttä yhtenäisyyttä toiminnassa. Demokraattinen sentralismi on lakon demokratiaa: kaikki työläiset voivat vapaasti keskustella lakkoon menemisen järkevyydestä jäsenkokouksessa, ja sitten äänestetään. Jos, esimerkiksi, 70 prosenttia työläisistä äänestävät lakon puolesta, 100 prosentin työläisistä täytyy olla lakkorintamassa tai lakko epäonnistuu. Vähemmistön oikeudet turvataan, mutta enemmistö päättää toiminnasta.
Demokraattisen sentralismin vastakohta on “puhtaan” anarkismin käsite, jossa demokraattiset päätökset ryhmässä eivät sido ketään, ja ryhmä hajoaa ensimmäisen haasteen kohdatessaan. Tällainen halvaantuminen koettiin Occupy-liikkeessä. Toisaalla on stalinismin byrokraattinen sentralismi, jossa ei ole vapaata keskustelua eikä vähemmistön oikeuksia turvata. Jälleen kerran havaitsemme, että stalinismi on bolsevismin verivihollinen.
Ironisesti monet anarkistijärjestöt “ilman johtajia” itse asiassa päätyvät tilanteisiin, jotka ovat analogisia byrokraattiselle sentralismille. Vaaleilla valittujen ja tilivelvollisten johtajien puuttuminen tarkoittaa, että näihin rooleihin päätyvät salaiset johtajat, jotka eivät ole demokraattisesti valittuja eivätkä vastuullisia kenellekään. Tyypillisesti tällaisia ovat huoneen äänekkäimmät ja vahvimmat persoonat. Päätöksiä edelleen tehdään, mutta kellään ei ole demokraattista oikeutta haastaa niitä.
“Mutta bolsevikit kielsivät oppositiopuolueet!” kuulemme liberaali-anarkistiystäviemme toitottavan yhteen ääneen. Tämä ei kuitenkaan ollut ikinä työläisvaltion päämääränä. Valitettavasti, jokainen oppositiopuolue neuvostoissa siirtyi lopulta valkoisten puolelle tai organisoi terrorismia työläisiä vastaan. Yksikään demokraattinen yhteiskunta ei sallisi tällaista terroria kannattavien istua lakia säätävässä elimessä tyynesti päättämässä laeista. Voi kuvitella, minkälaisen vastaanoton saisi ehdotus, että Al-Quaida asettaisi parlamenttivaaliehdokkaan Lontoossa tai ehdokkaan kuvernööriksi New Yorkissa.
Marxistit kannattavat monipuoluedemokratiaa, mutta jos alkaa heitellä pommeja tai ampua aseella vastoin työläisten demokraattista tahtoa, menettää nopeasti demokraattiset oikeutensa – kuten missä tahansa demokraattisessa yhteiskunnassa. Trotskin vasemmisto-oppositio, aidon bolsevismin perillinen, oli demokraattisten oikeuksien innokkain puolestapuhuja. Näin ollen he olivat ensimmäisten Siperiaan lähetettyjen joukossa, ja Trotski menetti lopulta henkensä Stalinin lähettämän murhaajan käsissä. Venäjän vallankumouksen viholliset unohtavat kätevästi nämä stalinismia vastaan taistelleet sankarit. On syytä huomioida, että Trotskin vasemmisto-opposition ja Stalinin byrokratian välisessä kamppailussa, internationalistisen työläisdemokratian ja “sosialismin yhdessä maassa” välisessä taistelussa, imperialistien sympatiat olivat murskaluvuin “käytännöllisen” Stalinin puolella.
Vale, että bolsevismi johtaa väistämättä stalinismiin on pohjimmiltaan abstrakti ajatusmalli. Se ei kerro meille mitään siitä, miksi Venäjän vallankumous ja Kommunistinen internationaali degenroituivat. Se jättää huomiotta tsaarinvallan Venäjän takaperoisuuden, sisällissodan, 21 kapitalistivallan armeijan saarron ja invaasiot, vallankumouksen epäonnistumisen leviämisessä edistyneisiin kapitalistisiin maihin ja vallankumouksen tästä aiheutuneen eristyksen. Venäjän työläisten ja sorrettujen lopullisissa olosuhteissa ei ollut mitään väistämätöntä. Liberaalit, reformistit ja anarkistit, jotka jatkavat tätä valetta, tuntuvat ajattelevan, että “byrokratia” on jonkinlainen geneettinen inhimillinen heikkous sen sijaan, että se olisi sosiaalisten suhteiden tuote. Byrokratia on niukkuuden vääjäämätön tulos. Sisällissota ja maan aiemmasta kehityksestä aiheutunut heikko teknologinen taso tekivät väistämättömäksi, että nuorta työläisvaltiota kohtasi niukkuus monella rintamalla.
On kaksi menetelmää niukkuuden hallitsemiseksi – kapitalistit tekevät tämän hinnoittelemalla hyödykkeen niin kalliiksi, että vain rikkailla on varaa siihen. Tämä menetelmä on kuitenkin yhteensopimaton sosialismin kanssa. Näin ollen, kun sosialistisessa yhteiskunnassa on niukkuutta, vaihtoehtoina ovat jonot ja säännöstely. Ainoa tapa, jolla jonosta saa järjestelmällisen eikä sellaisen, jossa heikommat tönitään sivuun, on pistää jonon vahdiksi poliisi. Mutta poliisi tarvitsee palkkansa tai hän ei pidä jonoa kurissa. Tämä on byrokratian taloudellinen perusta.
Tämän vuoksi korkea teknologinen kehitys on aidon sosialismin perusedellytys. Jos Saksan vallankumous 1918-1923 olisi onnistunut, paitsi että Stalinin byrokratian ei olisi onnistunut koskaan kaappaamaan valtaa työläisiltä, olisi tämä aloittanut todennäköisesti maailmanvallankumouksen prosessin, jota olisi ollut mahdoton pysäyttää. Edistynyt saksalainen teknologia yhdistettynä entisen tsaristisen imperiumin raaka-aineisiin ja maatalouteen olisi näyttänyt toteen, mitä sosialistinen suunnitelmatalous todella voi saada aikaan.
Vallankumous kehittyneessä kapitalistisessa valtiossa kuten Kanadassa, Isossa-Britanniassa, Ranskassa tai USA:ssa ei joutuisi kohtaamaan samoja haasteita kuin Neuvostoliitto. Näissä valtioissa ei vallitse suhteellisen alhainen kulttuurin taso, joka oli fakta vuoden 1917 Venäjällä. Sen sijaan näissä maissa on miljoonia yliopistotutkinnot omaavia työläisiä, joilla ei ole töitä. Näissä maissa ei ole massiivista niukkuutta eikä heikosti kehittynyttä teknologiaa, sen sijaan niissä on tehtaita, jotka homehtuvat tyhjinä ja korporaatioita, jotka istuvat miljardien tuottamattomien, investoimattomien “kuolleiden dollareiden” päällä.
Tänä päivänä valtava enemmistö maailman valtioista omaa pääasiassa urbaanin, työväenluokkaisen väestön. Ennen vuotta 1945 suurin osa valtioista oli voittopuolisesti agraarisia. Koulutustaso ja lukutaito ovat huimasti korkeammalla tasolla kuin tuolloin. Lukuun ottamatta aivan korkeinta kerrosta, valtaosa modernin valtion virkamiehistä ei ole etuoikeutettua kastia niin kuin vuonna 1917. Virkamiehet ovat normaaleja valkokaulustyöläisiä, jotka kuuluvat usein liittoihin ja lakkoilevat. Nämä työläiset käyttäisivät mielellään taitojaan yhteiseen hyvään sen sijaan, että pitäisivät muuta yhteiskuntaa panttivankinaan niin kuin tsaristiset ja stalinistiset byrokraatit.
Lenin paalutti työläisdemokratian perusedellytykset: kaikkien virkamiesten valinta vaaleilla ja oikeus peruuttaa heidän mandaattinsa, yhdellekään virkamiehelle ei makseta sen korkeampaa palkkaa kuin erityistaitoja omaavalle työläiselle, kaikissa byrokraattisissa tehtävissä otetaan käyttöön rotaatio, pysyviä armeijoita, joita voitaisiin käyttää työläisiä vastaan ei ylläpidetä. Takaperoisuus esti näiden ehtojen täyttymisen Neuvostoliitossa, mutta nykyaikainen vallankumous pystyisi pistämään ne täytäntöön ongelmitta. Kuten Lenin sanoi, kun kaikki ovat byrokraatteja, kukaan ei ole byrokraatti. Stalinismi ei ole väistämätöntä.
VALE 8: Kommunismi tappoi 100 miljoonaa ihmistä
Lehtien pääkirjoitussivuilta internetfoorumeille suosituin tapa suistaa keskustelu raiteiltaan on toistella väitettä “kommunismi tappoi 100 miljoonaa ihmistä”. “Ahaa, olet sosialisti? 100 miljoonaa kuollutta”, “haluat korkeamman vähimmäispalkan? 100 miljoonaa kuollutta”, “haluat julkisen terveydenhuollon? 100 miljoonaa kuollutta”. Oikeistolaiset hyödyntävät tätä joka tarkoitukseen soveltuvaa leimakirvestä milloin tahansa heiltä loppuvat aidot argumentit!
Mutta mikä on todellisuus? Kyseinen väite perustuu Kommunismin mustaan kirjaan, jonka toimitti Stephane Courtois vuonna 1998. Se on laajalti todettu puolueelliseksi ja sen metodologia on havaittu epämääräiseksi, sen kriteeristö tekopyhäksi. Jopa jotkut sen pääasiallisista kirjoittajista ovat kritisoineet teosta sanoen, että Courtois pyrki pakkomielteisesti pääsemään lukuun 100 miljoonaa keinolla millä hyvänsä ja ettei tälle luvulle itse asiassa löydy tukea lähdeaineistosta.
Yli 90 prosenttia Mustan kirjan luvuista on määritelty stalinististen tai maolaisten hallintojen kontolle. Olemme jo selvittäneet aiemmin, miten stalinismilla ei ole mitään tekemistä aidon marxilaisuuden kanssa. Emme ota vastuuta näiden hallintojen hyvin todellisista rikoksista, ja huomautamme, että stalinismin ensimmäiset uhrit olivat trotskilaisia, jotka olivat bolsevismin aitoja perillisiä. Pidämme kammottavana, että tovereidemme kuolemaa käytetään taantumuksellisten taholta sen lipun tahraamiseksi, jonka alla he taistelivat.
Kenen vastuulla olivat Venäjän sisällissodan kuolemat? Oliko sisällissota työläisten ja maanviljelijöiden massojen vika, väestön enemmistön, jotka halusivat lopun ensimmäiselle maailmansodalle, maata maanviljelijöille, itsemäärämisoikeuden sorretuille kansoille ja sosialismia? Vai oliko se valkoisten kenraalien vika, maanomistajien, pomojen, rojalistien ja 21 kapitalististen valtojen armeijan, jotka eivät hyväksyneet enemmistön tahtoa? Kun ryöstäjät tunkeutuvat kotiisi ja tämä johtaa kuolemiin molemmilla tahoilla: kumman vika tämä on? Taantumukselliset vastaavat, että kodinomistajat ovat syypäitä, koska kukaan ei olisi vahingoittunut, jos he olisivat vain antautuneet. Yhtä hyvin voisi syyttää Abraham Lincolnia kaikista kuolemista Yhdysvaltain sisällissodassa, jonka myötä orjat vapautettiin. Suhteessa väestöön, suunnilleen saman verran kuoli tuolloin kuin Venäjän sisällissodassa.
Jopa hyökkäykset stalinisteja vastaan ovat tekopyhiä. Esimerkkinä, Musta kirja kasaa syyn kaikista 1,5 miljoonasta kuolemasta Afganistanissa, käytännöstä kaikista kuolemista Neuvostoliitolle myötämielisen hallinnon ajalta, kommunisteille. Mutta tässä unohdetaan, että CIA aseisti ja rahoitti mujahideen-kapinallisia, jotka pitkittivät sissisotaa saamillaan raketinheittimillä ja muulla edistyneellä aseteknologialla. Tässä unohdetaan lisäksi, että mujahideen-taistelijoihin kuului mm. sellaisia “vapaustaistelijoita” kuin Osama bin Laden, ja mujahideenit nimesivät itsensä 1990-luvulla Talebaniksi. Joten kuka on siis vastuussa näistä kuolemista?
100 miljoonaan kommunismin surmaamaan lasketaan usein myös Neuvostoliitossa vallinnut nälänhätä vuosina 1932-33, jota nimitetään Holodomoriksi. Musta kirja raportoi neljä miljoonaa kuollutta Ukrainassa ja kaksi miljoonaa muualla Neuvostoliitossa. Oikeistonationalistinen Ukrainan hallinto kategorisoi tämän nälänhädän kansanmurhaksi, ja sitä käytetään usein poliittisiin tarkoituksiin nationalistien asian edistämiseksi.
Marxistit viimeisinä haluavat vähätellä stalinistien vastuuta tästä nälänhädästä, joka johtui Stalinin rikollisesta politiikasta liittyen pakkokollektivisointiin. Trotski analysoi tätä tapahtumaketjua antistalinistisessa mestariteoksessaan Petetty vallankumous. Emme kuitenkaan myöskään hyväksy Ukrainan nationalistien kommunisminvastaista uhriutumista. Totuus on, että 1920-luvulla Stalin nojautui kulakkimaanviljelijöihin, jotka olivat hyötyneet uudesta talouspolitiikasta NEPistä, käsikassarana Trotskin vasemmisto-oppositiota vastaan. Vasemmisto-oppositio vaati vapaaehtoista kollektivisointia maanviljelijöiden vakuuttamiseksi sosialismin eduista.
Kun Trotskin proletaarinen tendenssi kukistettiin, kulakit uhkasivat paluulla kapitalismiin, ja täten uhkasivat byrokratian etuoikeuksia. Stalin teki 180 asteen käännöksen ja kääntyi kulakkeja vastaan. Vapaaehtoisen kollektivisoinnin sijaan hän esitteli pakkokollektivisoinnin, jonka päämääränä oli “kulakkien likvidointi luokkana”. Tämä mielipuolinen poliittinen ohjelma johti siihen, että rikkaat maanviljelijät käyttivät itse viljansa ja karjansa sen sijaan, että olisivat jatkaneet maataloustuotantoa, mikä aiheutti nälänhädän. Ukrainassa nälänhädän vaikutus oli pahin, koska se oli tsaristisen imperiumin vilja-aitta. Nälänhätä koettiin ankarasti kuitenkin myös muualla kuin Ukrainassa. Tosiasiat eivät tue nationalistien väitettä suunnitellusta kansanmurhasta, mutta trotskilaiset taistelivat tätä nälänhätää vastaan alusta alkaen.
Mustan kirjan tekopyhä metodologia johtaisi lukujen mittaluokan nousun miljardeihin, jos sitä sovellettaisiin kapitalismiin johdonmukaisesti. Noam Chomsky, joka ei ole stalinismin tai maolaisuuden ystävä, teki tällaisen analyysin verratessaan Intiaa ja Kiinaa. Koska kiinalaisen suunnitelmatalouden epätasa-arvo oli pienempi ja lääketieteelliset resurssit tehokkaammin jaettuja, pelkästään Intian estettävissä olevat kuolemat olivat nousseet 100 miljoonaan vuonna 1979 (ja laskuri käy edelleen)!. Entäpä Pohjois- ja Etelä-Amerikan alkuperäisväestöjen tuho? Kapitalistinen orjakauppa Afrikassa? Imperialismin globaalit seuraukset?
Itse Winston Churchill on merkittävässä vastuussa Bengalin nälänhädästä vuonna 1943, jolloin kuoli miljoonia. Nälänhädän aikana brittien hallitsema Intia itse asiassa vei ruokaa ja Churchillin kerrotaan sanoneen: “Minä vihaan intialaisia. He ovat petomaisia ihmisiä, joilla on petomainen uskonto.” Puhumattakaan miljoonista ja taas miljoonista, jotka ovat kuolleet taloudellisten voittojen ja imperialististen geostrategisten syiden vuoksi käydyissä sodissa. Yli miljoona ihmistä on kuollut vain Irakissa, ja tämän päälle maailmansodat ja jatkuvasti käynnissä olevat “pienemmät” sodat.
Maaliskuussa 2017 UNICEF arvioi, että 600 miljoonaa lasta uhkaavat kuolema, taudit ja aliravitsemus vuoteen 2040 mennessä, jos nykyiset trendit jatkuvat. Aiemmissa raporteissa UNICEF on kertonut, miten miljoonat lapset vuosittain kuolevat turhaan samoista syistä, jotka voitaisiin ehkäistä. Samalla maailman kahdeksan rikkainta ihmistä omistaa yhtä paljon kuin maailman köyhempi puolisko kokonaisuudessaan. Tällä mittapuulla kapitalismi, imperialismi ja kolonialismi ovat tuottaneet kokonaisen kirjastollisen “mustia kirjoja”. On korkea aika, että ihmiskunta kääntää jo sivua ja jättää taakseen tämän sosiaalisen ja taloudellisen järjestyksen, joka tihkuu verta joka huokosestaan.
VALE 9: Neuvostoliiton romahdus osoittaa, että ihmisluonto on kapitalistinen
Nykyisen pitkittyneen kriisin seuraaminen maailmantaloudessa näyttää suorastaan surkuhupaisalta oikeiston puolustaessa kapitalismia “luonnollisena” osana ihmisen olemassaoloa. Kapitalismi yhteiskunnallisena järjestyksenä on ollut olemassa 200-300 vuotta, kun Homo sapiens lajina on ollut olemassa satoja tuhansia vuosia. Pitäisikö meidän uskoa, että ihmiskunta on ollut jollain tavalla “luonnoton” 99,9 prosentin ajan sen olemassaolosta?
Toisaalla on vastattu tähän kysymykseen yleisemmästä filosofisesta ja tieteellisestä näkökulmasta, joten emme toista näitä selityksiä tässä. Oikeiston perusargumentti on, että Neuvostoliiton romahdus johtui ihmisten luontaisesta itsekkyydestä ja siitä, että me taannumme laiskuuteen, jos meitä ei uhkaa irtisanominen ja nälkä. Tämä väite on jälleen yksi perusteeton toteamus, joka sijaitsee ajan ja tilan ulkopuolella vailla yhteyttä todellisuuteen.
Neuvostoliiton työläiset, aloittaen hyvin matalalta tasolta, saavuttivat uskomattomia asioita. Tämä tapahtui stalinistisen byrokratian surkeasta johdosta huolimatta. Ihmiset työskentelivät äärimmäisen ahkerasti, mikä tuotti Neuvostoliittoon enemmän lääkäreitä, tiedemiehiä ja insinöörejä kuin kapitalistisissa maissa oli, sekä absoluuttisin että suhteellisin luvuin. Tämä oli suunnitelmatalouden ansiota. Vuosien 1913 ja 1963 välillä työvoiman tuottavuus nousi 73 prosenttia Isossa-Britanniassa, 332 prosenttia USA:ssa ja 1 310 prosenttia Neuvostoliitossa. Vuosittaiset kasvuluvut ylittivät 10 prosenttia tällä kaudella, samalla kun kapitalismia kohtasi suuri lama.
Lääkärien lukumäärä 100 000 asukasta kohti oli Neuvostoliitossa 205, kun se oli 170 Italiassa ja Itävallassa, 150 USA:ssa, 144 Länsi-Saksassa, 110 Isossa-Britanniassa, Ranskassa ja Alankomaissa ja 101 Ruotsissa. Vuonna 1970 Neuvostoliitossa valmistui 257 000 insinööriä, kun USA:ssa luku oli 50 000. Tämä johti moniin mullistaviin edistysaskeliin, Nobel-palkintoihin ja ylipäänsä erinomaiseen tiedon tasoon. On sikamainen loukkaus Neuvostoliiton loistavia ajattelijoita, insinöörejä ja tieteilijöitä kohtaan väittää, että stalinismi romahti, koska he olivat tyhmiä ja laiskoja.
Miksi siis Neuvostoliitto romahti, jos kerran ihmiset työskentelivät niin ahkerasti ja olivat niin fiksuja? Syy on stalinistisessa byrokratiassa. Trotski selitti, että sosialistinen suunnitelmatalous vaatii demokratiaa niin kuin ihmiskeho tarvitsee happea. Kapitalismissa markkinat ovat tehottomuuden vihollinen. Jos yritystä ei johdeta tehokkaasti, se menee konkurssiin ja katoaa. Terveessä suunnitelmataloudessa tehottomuuden vihollinen on työläisten demokraattinen kontrolli ja osallistuminen työn johtamiseen. Jos työläiset havaitsevat tehottomuutta, he korjaavat sen. Jos he näkevät tehokkaamman tavan tehdä jotain, he toimivat niin. Mutta sellainen työläisten demokraattinen johtaminen oli myrkkyä stalinistiselle byrokratialle, joka ei voinut sallia minkään toimivan sen tiukan autokraattisen kontrollin ulkopuolella.
50 byrokraattia Moskovassa pystyivät suunnittelemaan perustason teollistumisen Neuvostoliiton alkuvaiheessa, mutta tämä oli kalliimpaa kuin työläisdemokratia. Kuitenkin 1960-luvulta eteenpäin kasvu hidastui ja lopulta stagnoitui 1970-luvulla. Taloudesta oli tullut liian monimutkainen, jotta sen voisi byrokraattisesti suunnitella. Byrokraattisen huonon johtamisen, nepotismin, korruption ja tehottomuuden paino oli niin valtava, että se muuttui suunnitelmatalouden hidasteesta absoluuttiseksi jarruksi.
Ylhäältä saneltiin kiintiöitä, joihin ei ylletty ilman oikoteitä ja laadusta tinkimistä. Harmaa ja musta talous kehittyivät kattamaan byrokraattisen tuhlauksen ja silkan typeryyden luomat aukot. Tämä taloudellinen todellisuus loi stalinistihallintojen kaksi vuosikymmentä kestäneen luisun ja lopulta romahduksen. Ne yrittivät melkein kaikkea saadakseen yhteiskuntiin jälleen vauhtia, mutta epäonnistuivat. Ainoa, mitä ne eivät koskaan suostuneet yrittämään, oli siirtyminen työläisdemokratiaan, koska ne pelkäsivät kontrollin menettämistä. Näin koko se valtava luova potentiaali, joka Neuvostoliiton työväenluokalla oli, jätettiin mätänemään ja jäi realisoimatta.
Sen sijaan, että hallinnot olisivat siirtyneet työläisten hallintaan ja demokraattisesti suunniteltuun sosialistiseen talouteen, byrokraatit päättivät tehdä itsestään kapitalisteja muun neuvostoväestön kustannuksella. Kaikki pistettiin huutokaupattavaksi polkuhinnoin – näin tasattiin tie nykyiselle venäläisoligarkialle. Jos kapitalismi kerran on niin paljon luonnollisempi järjestelmä kuin sosialismi, toki tämä “paluu luontoon” sitten johti tuotantovoimien valtavaan harppaukseen? Paluu kapitalismiin oli kammottava katastrofi. Venäjän bruttokansantuote romahti 60 prosenttia ja elinajanodote syöksyi 15 vuotta alaspäin. Kaikki kapitalismin sosiaaliset haitat palasivat kertarysäyksellä – alkoholismi, prostituutio, huumeongelmat, järjestäytynyt rikollisuus ja niin edespäin. Naisten asema heikentyi katastrofaalisesti. Tämä on kapitalismin perintö.
Aito, terve, demokraattisesti suunniteltu talous voisi vapauttaa työväestön uskomattomat kyvyt, jotka kapitalismi ja stalinismi tietoisesti tukahduttavat. Liiketalouden opiskelijat koulutetaan nykyisellään uskomaan, että työläiset ovat tylsämielisiä puurtajia, kun tiedon ja inspiraation todellinen alkulähde ovat ns. “teollisuuden kapteenit”. Mutta materiaalisessa todellisuudessamme näemme, miten nämä pukumiehet ja -naiset hallinnoivat konkursseja, stagnaatiota, pankkien pelastamisia julkisin varoin ja irtisanomisia, samalla kun itse keräävät miljoonien bonukset.
Työläiset lattiatasolla todella ymmärtävät, miten asiat toimivat ja miten niitä voidaan parantaa. Johto disorganisoi tuotannon järjestämällä vuorot tehottomasti ja asettamalla työläisen työläistä vastaan. Jos työläisellä on hyvä idea kapitalismissa, pomo varastaa sen, ottaa kunnian siitä ja sitten vähentää henkilöstöä sen mukaan, miten paljon tehokkuutta saadaan parannettua. Työläisillä ei ole motiivia antaa täyttä panostaa työn suunnitteluun, koska he ovat vieraantuneita tuotannosta. Sosialistisessa yhteiskunnassa, kun työläiset antavat panoksensa, johtaa se vapaa-ajan lisääntymiseen tai heidän paikallisen yhteisönsä parantamiseen. Kapitalismia ja stalinismia yhdistää niiden usko siihen, että suurin osa ihmiskunnasta on hyödytön ja tylsämielinen. Marxistit taas uskovat, että valtaosalla ihmiskunnasta on jotain annettavaa yhteiskunnalle ja johto tai byrokratia ovat itse asiassa tylsämielisen, luonnottoman järjestelmän hyödyttömiä piiskureita.
VALE 10: Venäjän vallankumous ei saavuttanut mitään
He sanovat, ettei Venäjän vallankumouksella saavutettu mitään! Joten miksi siis pomojen ja pankkiirien palkkasoturit käyttävät niin paljon aikaa ja energiaa tämän toteamiseen? Kuka tahansa, joka hieman ajattelee asiaa, toteaa tämän väitteen virheellisyyden. Jos mitään ei saavutettu, miksi sitten lokakuun kokemusta pidetään sellaisena uhkana? Neuvostoliitossa meillä on maa, joka eteni siitä, että oli takaperoisempi kuin kaikkein syrjäisimmät Pakistanin seudut toiseksi maailman supervallaksi. Ja silti meille kerrotaan, ettei Neuvostoliitosta voi oppia mitään myönteistä. Tämä vale kuuluu ehdottomasti sanakirjan kohtaan, jossa määritellään ilmaisu “Onpa hänellä pokkaa”!
Olemme jo luetelleet joitain teknologisia ja taloudellisia harppauksia, joihin Neuvostoliiton suunnitelmatalous ylsi stalinismin byrokraattisista kahleista huolimatta. Voimme lisätä tähän listaan vielä muutaman. Toisen maailmansodan natsimiehityksen jälkeen, natsien toteutettua ns. poltetun maan taktiikkaa, suunnitelmatalous pääsi kasvu-uralle ilman Marshalla-apua ulkovalloilta. Neuvostoliiton kansantulo nousi 570 prosenttia vuosina 1945-1964, verrattuna USA:n 55 prosenttiin. USA ei vahingoittunut sodassa lainkaan. Tänä aikana kukaan ei pystynyt samaan kuin Neuvostoliitto avaruusteknologian saralla. Sputnik oli ensimmäinen satelliitti ja Juri Gagarin ensimmäinen ihminen avaruudessa.
Neuvostoliiton yksi merkittävimpiä saavutuksia oli Natsi-Saksan kukistaminen, jolla oli pääsy koko Manner-Euroopan yhdistettyyn teollisuustuotantoon. Asia, jota harvemmin länsimaiden kouluissa opetetaan on, että 90 % taistelusta ja kuolemisesta toisessa maailmansodassa tapahtui itärintamalla. 27 miljoonaa neuvostoliittolaista kuoli Hitlerin armeijoita vastaan taistellessaan.
Churchill ja Roosevelt suunnittelivat alun perin antavansa Saksan ja Venäjän tuhota toisensa niin, että voisivat itse sitten siivota jäänteet. Siksi länsirintamaa ei avattu ennen vuotta 1944. Kurskin taistelu on edelleen ihmiskunnan historian suurin tankkitaistelu, ja kun saksalaiset nujerrettiin Stalingradissa, puna-armeija eteni nopeammin kuin ehkä mikään armeija maailmanhistoriassa. Neuvostoliiton suunnitelmatalous mahdollisti sen, että Neuvostoliitto tuotti enemmän kuin koko kapitalistinen Eurooppa, kun sillä todella oli merkitystä. Neuvostojoukot vapauttivat juutalaiset keskitysleireiltä, jotka vapauttivat Itä-Euroopan ja jotka nostivat punalipun Berliinin Reichstagin ylle. Jos brittien ja amerikkalaisten armeijat eivät olisi avanneet länsirintamaa, he olisivat kohdanneet puna-armeijan Englannin kanaalin äärellä eikä Saksassa. Ennen Normandian maihinnousua liittoutuneiden pääasiallinen toiminta-alue oli kaukana merkittävimmästä sotateatterista, sillä he halusivat varmistaa asemansa siirtomaissaan Afrikassa ja Tyynellämerellä.
Venäjän vallankumouksen saavutukset eivät olleet vain taloudellisia, vaan myös sosiaalisia. Naiset Isossa-Britanniassa eivät saaneet äänioikeutta ennen vuotta 1928, kun Neuvostoliitossa naiset saavuttivat täyden juridisen tasa-arvon vuonna 1918. Kanadassa naisia ei pidetty edes juridisina “henkilöinä” ennen vuotta 1929! Neuvostoliiton perhelainsäädäntö oli sukupuolineutraalia ja homoseksuaalisuus oli laillista puoli vuosisataa ennen länttä. Trotski esimerkiksi otti vaimonsa nimen eikä kukaan pitänyt sitä erikoisena. Abortti tehtiin lailliseksi. Suuren osan tästä valitettavasti peruutti stalinistinen vastavallankumous. 1930-luvun taka-askelista huolimatta, vuoteen 1970 tultaessa yliopisto-opiskelijoiden sukupuolijakauma oli tasan naisten ja miesten välillä. Tilanne oli tällöin merkittävästi edistyneempi kuin suurimmassa osassa kapitalistisista maista. Neuvostoliitossa oli maksuton koulutus, terveydenhuolto ja lastenhoito. Tämä on jotain, johon USA ei koskaan ole yltänyt. Mikään yllätys ei ole, että naisten elinajanodote hyppäsi 30 vuodesta vuonna 1927 peräti 74 vuoteen vuonna 1970 ja lapsikuolleisuus romahti 90 prosentilla.
Neuvostoliiton tiede ja kulttuuri kukoistivat 1920-luvulla. Tapahtui valtava kokeellisten taidemuotojen räjähdys heti vallankumouksen jälkeen. Eisenstein johti joukkoa nerokkailla elokuvataiteen klassikoilla. Shostakovitsh ja muut mullistivat sinfonian ja Bolshoi-baletin maine on ylittämätön vielä tänäänkin. Neuvostoliitto hallitsi olympialaisia. Teoreettinen tiede loikkasi eteenpäin. Theodor Dobzhanski teki synteesin Darwinilaisesta luonnonvalinnasta ja Mendelevin perinnöllisyystieteestä. Jälleen traagisesti nämä leikkasi sosialistinen realismi taiteessa ja lysenkolaisuus biologiassa. Stalinistinen byrokratia ei voinut sallia nuorisolle täyttä vapautta populaarikulttuurin muodossa, ja CIA yritti käyttää Rolling Stonesia ja Beatlesia propaganda-aseena vallankumousta vastaan. Mutta stalinistisesta sensuurista huolimatta Neuvostoliiton klassiset taiteet pysyivät ylittämättöminä.
Bolsevikkien vallankumous tuotti ihmeitä, vaikka se tapahtui uskomattoman materiaalisen, sosiaalisen ja kulttuurisen takaperoisuuden oloissa. Sitä vastaan hyökättiin ja sitä sabotoitiin sekä sisältä käsin että ulkovaltojen taholta. Voi vain kuvitella, mutta nykypäivän työläiset ja nuoriso voisivat saavuttaa paljon korkeammalla kulttuurisella ja koulutuksellisella tasolla. Yhteiskuntaa ja kulttuuria kahlitsevat tuotanto voittoa varten ja kapitalistinen tuotantotapa. Yhteiskunta on umpikujassa ja horjuu yhdestä sosiaalisesta, poliittisesta ja taloudellisesta kriisistä toiseen. Meidän on ehdottomasti tuhottava nämä kahleet vapauttaaksemme ihmiskunnan olemassaoleva ja todellinen potentiaali.
John Reed kirjoitti klassikkoteoksen Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa, jossa hän kuvasi eloisasti vuoden 1917 tapahtumia. Tässä artikkelissa olemme yrittäneet torjua 10 yleisintä valetta, joilla pyritään pitämään yllä status quota. Lenin sanoi kerran, että historian moottori on totuus, eivät valeet. Lenin sanoi myös, että marxismi on ylivertainen ideologia siksi, että se on totta.
Vallankumouksellisella tendenssillä ei ole käyttöä valeille: miksi me haluaisimme harhauttaa itseämme sen suhteen, mitä todellisuus on? Marxismi pyrkii saavuttamaan mahdollisimman täyden ja tieteellisen ymmärryksen sosiaalisista olosuhteista, jotta voimme paremmin muuttaa niitä. Jos valehtelemme itsellemme, teemme tämän vain vaikeammaksi toteuttaa. Onneksi yhä useammat työläiset, ja erityisesti nuoret, alkavat nähdä kapitalistista epätasa-arvoa pönkittävien valeiden läpi. Venäjän vallankumous näihin päiviin asti edustaa suurinta mahdollista esimerkkiä siitä, miten hyväksikäytetyt ja sorretut voivat saavuttaa oman vapautuksensa. Ei ole suurempaa uhkaa status quolle kuin bolsevismin ideat ja Venäjän vallankumouksen kokemus. Toivomme, että tämä teksti auttaa tuoreeltaan radikalisoituneita työläisiä ja nuoria löytämään vastaukset kysymyksiin, joita he tarvitsevat voittaakseen väittelyt taantumuksellisten kanssa ja rakentaakseen uuden lokakuun, 100 vuotta myöhemmin mutta tällä kertaa paljon, paljon korkeammalla tasolla.
