1600-luvulla Ruotsin sotilaallinen mahti mahdollisti sen täyden hallinnan Baltian yli, kunnes siitä tuli osa Venäjän keisarikuntaa, kun Venäjä kukisti Ruotsin Pultavan taistelussa vuonna 1709. Nykyään Ruotsi on palauttanut valta-asemansa alueella – ei sotilaallisen, vaan taloudellisen voiman avulla.
Vuonna 2019 ruotsalaisilla pankeilla oli hallussaan yhteensä 65% Viron, 49% Latvian ja 59% Liettuan pankkimarkkinoista. Monet Baltian suurimmista ja kannattavimmista yrityksistä ovat ruotsalaisia. Ruotsalainen pääoma on antanut Baltian kansoille vapaiden markkinoiden siunauksen: oikeuden tulla imetetyksi kuiviin, rikkaan vähemmistön etujen vuoksi. Tammikuussa 2025 ensimmäiset ruotsalaiset Nato-joukot lähetettiin Latviaan puolustamaan tätä asetelmaa.
“Itäistä yhteistyötä”
Ruotsin imperialismin inkursio Baltian maihin alkoi Neuvostoliiton hajottua vuonna 1991. Ruotsalaiselle pääomalle avautui uudet, hedelmälliset markkinat Virossa, Latviassa ja Liettuassa. Ruotsin valtio ja sen pääoma auttoivat toinen toistaan hyödyntämään romahduksen tuomia uusia mahdollisuuksia ja ne vähitellen muokkasivat maiden talouksia omien etujensa mukaisiksi.
Ruotsin inkursio alkoi hallituksen ohjelmalla nimeltä “Itäinen yhteistyö” (Östsammarbetet), joka lähetti armeijan verran ruotsalaisia konsultteja ja asiantuntijoita opastamaan maiden sotilaita, taloustieteilijöitä ja virkamiehiä.
Tärkein seikka oli se että, Ruotsi johti pankkialan yksityistämistä yhteistyössä Maailmanpankin kanssa. Valtion avustusjärjestö Swedfundin kautta Baltian maiden valtiovarainministeriöihin saatiin ruotsalaista pankkialan asiantuntemusta. Ruotsalaisista itsestäänkin tuli useiden pankkien osakkeenomistajia ja rahoittajia, mikä tarjosi sekä kokemusta Baltian markkinoista sekä mahdollisuuksia vaikuttaa pankkien johtokuntiin.
Tulevina vuosina suunniteltiin lisäksi muita hallitusohjelmia täydentämään tätä ”itäistä yhteistyötä”, erityisesti Östersjömiljarderna (“Itämeren miljardit”), jonka tavoitteena oli “edistää aggressiivisesti ruotsalaisen liike-elämän etuja alueella”. Näin ruotsalaiset yritykset saivat mahdollisuuden repiä voittoja näistä maailmanmarkkinoille vastikään avatuista talouksista lähinnä ottamalla yhä suuremman osan pankkijärjestelmästä hallintaansa.
1990-luvun loppupuolella pankkisektorin katsottiin olevan riittävän vakaa, jotta Swedfundin omistukset voitiin purkaa ja luovuttaa markkinoille – tai pikemminkin ruotsalaisille pankeille, SEB:lle ja Swedbankille. SEB osti suoraan Swedfundilta osuudet virolaisesta Ühispankista, latvialaisesta Unibankasta ja liettualaisesta Vilniaus Bankasista.
Swedbankilla oli omistusosuus pienestä virolaisesta pankista, ja ostamalla Swedfundin osakkeita ja fuusioitumalla muiden Swedfundin tukemien pankkien kanssa se onnistui saamaan jalansijaa Hansapankissa, jonka se vähitellen otti haltuunsa.
Sekä sosiaalidemokraattiset että oikeistohallitukset olivat valtiontuen avulla innokkaasti tasoittaneet yrityksille ja pankeille tietä näille uusille valloitettaville markkinoille Baltian alueella.
Kun vakaa pankkijärjestelmä oli pystytetty, luotiin perusta suurille investoinneille ja pääomavirroille. Amerikkalainen taloustieteen professori Jeffery Summers kuvaili tilannetta liettualaisen tiedotusvälineen LRT:n haastattelussa:
“Jos olet Swedbank tai SEB ja tulet Riikaan, se on kuin olisit espanjalainen konkistadori 1500-luvulla. Kaikkialla on rikkauksia ja hienoja rakennuksia, mutta yhdessäkään niistä ei ole velkaa. Joten alatte kasata velkaa niihin ja injektoitte rahaa talouteen. Kuka tahansa voi ottaa lainaa nykyaikana!”
Baltian tiikerit?
Vuosina 2000-2007 Baltian maiden talouskasvu oli Euroopan korkeinta – 8-10% vuodessa – ja niitä pidettiin talousihmeenä – ”Baltian tiikereitä”. Kaikki talouskäyrät osoittivat ylöspäin. Mutta ruotsalaisten pankkien johdolla oli luotu valtava kupla.
Syksyllä 2008 Swedbankin, SEB:n ja Nordean luotonanto Baltiassa oli yhteensä 425 miljardia kruunua. Swedbankilla oli lainoja 200 miljardia-, SEB:llä 150 miljardia- ja Nordealla 75 miljardia kruunua. Pankit kilpailivat markkinaosuudesta ja lainasivat järjettömiä määriä kaikille halukkaille. Ne haaveilivat laajenevansa Venäjälle ja saavuttavansa uuden luvun Ruotsin 1600-luvulla nauttimasta ylivallasta – tällä kertaa luotto- ja pankkipalvelujen avulla.
Summersin mukaan noin 70 prosenttia näistä investoinneista sijoitettiin spekulaatioon, lähinnä asuntoihin ja kulutukseen, eikä varsinaiseen tuotantoon. Pankit juoksivat nopean rahan perässä. Näiden kolmen entisen neuvostotasavallan osuus Swedbankin voitoista oli kolmasosa ja SEB:n viidennes, 2009 romahdusta edeltävänä vuonna. Nämä kaksi suurta pankkia tekivät yhdessä 25 miljardin voitot pelkästään vuosina 2004-2009. Myös muut suuret yritykset, kuten Telia, pystyivät ansaitsemaan miljardeja euroja uusilla ulkomaisilla markkinoillaan, jotka usein muodostivat niiden kannattavimmat osastot.
Finanssikriisi
Vuosien 2007-2009 kapitalistinen kriisi paljasti aiempien vuosien kasvun olevan sitä, mitä se oli: massiivinen spekulointikupla, jonka taustalla oli lainoja, joita ei voitu maksaa takaisin.
Ruotsalaiset pankit olivat kaupitelleet halpaa rahaa jo vuosia. Ne olivat kuin lääkäreitä jotka tekivät potilaistaan addikteja pitääkseen heidät kannattavassa riippuvuuden tilassa. Latviassa, jota kriisi koettelisi eniten, yhdeksän kymmenesosaa kotitalouksille ja yrityksille myönnetyistä lainoista oli valuuttamääräisiä, ja Ruotsi oli suurin lainanantaja, mutta kaikki kolme maata olivat samanlaisessa tilanteessa. Kun Latvian toiseksi suurin pankki, Parex Bank, oli lähellä romahdusta marraskuussa 2008, kriisistä tuli tosiasia. Kun Latvia neuvotteli hätälainasta, IMF, Ruotsi ja muut imperialistit – jotka olivat tienanneet omaisuuden hyvinä vuosina – sanoivat nopeasti: me emme maksa.
IMF:n ja Latvian välisiä hätälainaneuvotteluja johti ruotsalainen Jens Henriksson, joka oli myöhemmin muun muassa Tukholman pörssin ja Swedbankin toimitusjohtaja. Henrikssonin valitsi tehtävään Ruotsin keskuspankin pääjohtaja yhdessä Ruotsin valtiovarainministerin Anders Borgin kanssa, joka oli ollut Henrikssonin läheinen ystävä ja myöskin lapsensa kummi.
Nämä herrat varmistivat, että Latvia ei devalvoi valuuttaansa latia, koska se alentaisi sen ulkomaisten lainojen ja omaisuuden arvoa. Sen sijaan Latvia joutuisi tekemään hirvittäviä leikkauksia kymmenesosaan valtion talousarviosta.
Latvian julkisten työntekijöiden palkkoja leikattiin jopa 40 prosenttia. Puolet maan sairaaloista suljettiin, samoin monet koulut. Syksyllä 2009 elintarvikkeiden myynti laski 23 prosenttia edellisvuoteen verrattuna. Se oli nälkäkuuri Latvian työväenluokalle, joka uhrattiin nyt ruotsalaisten pankkien voittojen hyväksi. Sillävälin Ruotsin valtiovarainministeri Borg piti huolen siitä, että hän ilmaisi julkisesti tyytymättömyytensä leikkauksiin, jotka olivat hänen mukaansa riittämättömiä. Hän kehotti Latvian hallitusta menemään pidemmälle!
Lokakuussa 2009 toimittaja Didzis Melbiksis kirjoitti Expressen-lehdessä vastauksen otsikolla “Ruotsi, lopeta meidän latvialaisten piinaaminen”.
“On mahdotonta leikata … yhtä nopeasti kuten Ruotsi vaatii, ilman että Latvia romahtaa. Anders Borg ja Fredrik Reinfeldt [Ruotsin silloinen pääministeri] tietävät tämän hyvin. Mutta he jatkavat jo ennestään heikon naapurinsa kiristämistä – suurten ruotsalaispankkien vuoksi. Samojen pankkien vuoksi, jotka loivat Latvian lainakuplan, joka on nyt puhjennut.
“… Latviassa on jo tehty massiivisia leikkauksia. Köyhät eläkeläiset, kuten näkövammainen isäni, joutuvat maksamaan kalliisti, vaikka he eivät ole millään tavalla syyllisiä kriisiin. Opettajille ja lääkäreille maksetaan niin huonoa palkkaa, että kuten eräs sairaalan johtaja sanoi minulle hiljattain, ’sanakirjassamme ei ole kirosanoja kuvaamaan sitä’. Julkinen yleisradiotoiminta on romahduksen partaalla.”
Eurooppalaisen aatteen suurlähettiläät
Heikoimmassa asemassa olevat joutuivat maksamaan, jotta kapitalistien, erityisesti ruotsalaisten kapitalistien, rikkauksia voitiin suojella. Kriisin aikana jo ennestään köyhien balttilaisten reaalipalkat laskivat noin viidenneksen. Työttömyys kolminkertaistui noin 20% kaikissa kolmessa maassa ja pysyi korkeana monta vuotta. Lisäksi julkisella sektorilla tehtiin massiivisia leikkauksia ja kulutustavaroiden veroja korotettiin. Lähes 10% Latvian väestöstä pakeni maasta, ja pelkästään vuonna 2010 Liettuasta lähti 80 000 ihmistä.
Nämä muistuttivat sodan runteleman maan lukemia – ja se oli ruotsalaisen imperialismin työtä: koulutuksen, terveydenhuollon ja sosiaalihuollon tuhoaminen laajamittaisesti. Väestö joutui köyhyyteen ja sadattuhannet pakenivat epätoivoissaan.
Vuonna 2014, Berliinin muurin murtumisen 25. vuosipäivänä, kolme Baltian presidenttiä palkittiin kriisinhallinnastaan kultaisella Victoria-palkinnolla, jonka myönsi saksalainen mediajärjestö VDZ.
Saksan presidentti kehui kollegoitaan “eurooppalaisen aatteen lähettiläiksi”. Ei ole vaikea nähdä, mikä tämä ajatus tarkalleen ottaen on: pankkien ja suuryritysten oikeus ryöstää ja riistää.
Etupiireille ei ole tilaa
Ukrainan sodan alkaessa Ruotsin pääministeri Magdalena Andersson piti kiihkeän puheen Venäjää vastaan: “Kreml väittää, että Ukraina kuuluu Venäjän erityiseen etupiiriin, mutta nykypäivän Euroopassa ei ole tilaa etupiireille.”
Kysymys kuuluu: miksi muuksi voi kutsua ruotsalaisen pääoman etuja Baltiassa, joita Ruotsin hallitus tukee voimakkaasti?
Ensin lähetettiin asiantuntijoita, sitten kauppiaita – ja tänä vuonna Latviaan lähetetään ruotsalaisia sotilaita puolustamaan ruotsalaisen pääoman etuja Baltiassa, tarvittaessa sotilaallisin keinoin. Ainoa asia, joka erottaa tekopyhien ruotsalaisten poliitikkojen harkinnan Putinin tai Trumpin harkinnasta, on heidän kykynsä – pienenä kansakuntana Euroopan reunalla – määrätä omat etunsa muille.
Sen sijaan, että pyydämme pääoman poliitikkoja puolustamaan ihmisten oikeuksia, rauhaa ja hyvinvointia, meidän on noustava ja kukistettava heidät ja kapitalistit. Itä-Euroopan yllä kiertävillä korppikotkilla ei ole mitään tarjottavaa Ruotsin tai Baltian työläisille.
Emil Marklund
