Kuubaa uhkaa lähestulkoon täysimittainen sähkökatko sen jälkeen, kun Trump asetti saaren öljysaartoon. Pyrkimys on selvä. Yhdysvaltain imperialismi tarttuu mahdollisuuteen murskata Kuuban vallankumous 67 vuoden taukoamattomien hyökkäysten jälkeen. On kaikkien maailman työläisten tehtävä organisoitua Kuuban vallankumouksen puolustukseen.
Yhdysvaltain sotilaallinen hyökkäys
Venezuelaan 3. tammikuuta katkaisi Kuubalta yhteyden merkittävimpään energiatoimittajaansa. Venezuelalaisen öljyn kaupankäynti Karibian saarelle oli valmiiksi vähentynyt viime vuosikymmenen aikana taloudellisen kriisin vuoksi Venezuelassa. Nyt se on loppunut kokonaan, sillä Yhdysvallat hallinnoivat venezuelalaisen öljyn kulkua ja kaupallistamista.
Myöhemmin, 29. tammikuuta Trump toteutti skandaalimaisen toimeenpanomääräyksen, jossa hän määritteli Kuuban “epätavalliseksi ja poikkeukselliseksi uhaksi” Yhdysvaltain kansalliselle turvallisuudelle, samalla uhaten asettaa rangaistukseksi tullit jokaiselle maalle, joka myy öljyä saarivaltiolle. Tämän pöyristyttävän imperialistisen aggression pääkohde oli Meksiko, joka oli jo muutama päivä aikaisemmin perunut valtion omistaman Pemex-yrityksen öljylähetyksen Kuubaan.
Venezuelan taloudellisen romahduksen jälkeen Meksikosta oli tullut Kuuban ensisijainen öljyntoimittaja.
Viimeinen öljylähetys Meksikosta saapui Kuubaan 9. tammikuuta.
Maa on riippuvainen öljytuonneista täyttääkseen 60-70% energiatarpeistaan, loput tulevat kuubalaisesta öljystä sekä muista energialähteistä, kuten aurinkopaneeleista. Elintärkeän pelastusköytensä menettänyt valtio on pysähtymässä, mikä voi mahdollisesti laukaista laajamittaisen humanitaarisen kriisin.
Humanitaarinen kriisi
Kuuban hallituksen on täytynyt käyttää hätätoimenpiteitä priorisoidakseen välttämättömiä palveluita ja vähentääkseen kulutusta. Valtion omistamat yhtiöt ovat siirtyneet nelipäiväiseen työviikkoon ja etätyöskentelyyn siellä missä se on mahdollista. Julkisesta liikenteestä on leikattu ja kaupunkien välisten linja-autojen, junien ja lauttojen aikataulujen tiheydestä on karsittu.
Suuria kulttuuritapahtumia on peruttu, mukaan lukien Havannan kansainväliset kirjamessut ja sikarimessut. Polttoainemyynti on rajoitettua ja toteutetaan vain Yhdysvaltojen dollarilla. Koulupäiviä on lyhennetty ja yliopistot ovat siirtyneet etäopiskeluun.
Sähkökatkot, jotka olivat jo valmiiksi vainonneet Kuuban kyliä ja kaupunkeja, ovat pitkittyneet jopa kuuteentoista tuntiin joillain alueilla. Tämä vaikuttaa myös kuubalaisten mahdollisuuksiin valmistaa ja säilöä ruokaa, käyttää tuuletinta sekä valaista asuntoja, työpaikkoja ja kouluja. Kirurgisia toimenpiteitä sekä kiireettömiä lääkärin tapaamisia on siirretty. Keinomunuaishoitoa tarvitsevia potilaita on pakotettu jäämään kokopäiväisesti sairaanhoitolaitoksiin, sillä valtio ei pysty siirtämään heitä.
Jossain tapauksissa sähkönpuute on johtanut vesikatkoihin. Ruoankuljetus tuottajilta kaupunkeihin on vaikeutunut huomattavasti, eikä tuontituotteita voida hakea satamista jakelijoille.
Lentoliikenteen polttoaineen myynti on lopetettu. Tämän seurauksena kaikki kolme kanadalaista lentoyhtiötä, jotka ovat lentäneet saarelle, ovat lopettaneet palvelunsa ja toimivat vain palauttaakseen kanadalaiset turistit saarelta kotiin. Espanjalaiset lentoyhtiöt ovat ilmoittaneet, että lentokoneiden tankkaaminen suoritetaan Dominikaanisessa tasavallassa. Venäläiset lentoyhtiöt ovat myös peruuttaneet lentojaan ja ilmoittaneet venäläisten turistien kotiin palauttamisesta. Polttoaineen puute tuottaa suurta vahinkoa turismille, joka on saarivaltion pääasiallisia tulonlähteitä.
Mitä Trump haluaa?
Trump kiristää otettaan Kuuban kansasta tukehtumispisteeseen asti. 30. päivä tammikuuta Financial Times -aikakauslehti ilmoitti laskeneensa Kuuban öljyvarojen kestävän enää 15-20 päivää.
Meksikon presidentin Sheinbaumin varoitukseen öljysaarron johtamisesta humanitaariseen kriisiin Trump vastasi nenäkkäästi:
“Ehkä johtaa, ehkä ei. Minä luulen, että ennen humanitaarisen kriisin syntyä he tahtovat neuvotella, he tahtovat tehdä diilin.”
Trump on myös julistanut, että Kuuba “puhuu jo” Yhdysvalloille, vaikka Kuuban viranomaiset ovat kieltäneet minkäänlaisten muodollisten neuvottelujen olemassaolon.
Tietenkään pakkokeinoin saatua lopputulosta voi tuskin kutsua “diiliksi”. Mutta mitä Valkoisen talon mies vaatii Kuubalta?
On selvää, että yksi kulma Trumpin viimeisimmässä hyökkäyksessä Kuubaan on Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuusstrategian dokumentti, jonka tavoitteena on poistaa Yhdysvaltojen vastustajat sen pallonpuoliskolta. Toimeenpanomääräys 29. tammikuulta mainitsee erikseen Venäjän tiedustelupalvelun tukikohdasta saarella. Washington tahtoo Kuuban olevan täydessä Yhdysvaltojen imperialismin alaisuudessa, ja haluaa sen katkaisevan taloudellisen, poliittisen ja sotilaallisen yhteistyön Venäjän ja Kiinan kanssa.
Trumpin viimeaikaisissa puheissa Kuubasta hän on maininnut, että Yhdysvalloissa on paljon kuubalais-amerikkalaisia joita on “kohdeltu todella huonosti”. Tämä on viittaus Helms-Burtonsin lakiin, joka liittyy henkilöihin ja yhtiöihin, joiden kiinteistöt takavarikoitiin vallankumouksessa, mikä on ollut jo pitkään syy Yhdysvaltojen imperialistisille hyökkäyksille Kuubaa vastaan.
Selvästi Miamin gusano-mafialla on poikkeuksellinen rooli Yhdysvaltojen politiikassa (sekä demokraateilla että republikaaneilla). Heitä edustaa Trumpin hallituksessa pääasiassa Marco Rubio itse.
Todellisuudessa näemme Yhdysvaltain imperialismin vuosikymmeniä kestäneen Kuuban saarron jatkumisen, jonka presidentti Kennedy virallisti 3. helmikuuta 1962, valtavasti suuremmassa mittakaavassa.
Antaessaan “perustelun” saarrolle valtion apulaissihteeri Mallory kirjoitti vuonna 1960, että Kuuban vallankumous oli niin suosittu, että “ainoa ennakoitavissa oleva keino hajottaa sisäistä tukea on pettymyksen ja tyytymättömyyden kautta, joka perustuu taloudelliseen tyytymättömyyteen ja vaikeuksiin.” Sen aikaansaamiseksi hän ehdotti “toimintamallia joka… tekee mahdollisimman paljon evätäkseen rahan ja tarvikkeiden toimituksen Kuubaan, vähentääkseen raha- ja reaalipalkkoja, tuodakseen nälkää, ahdinkoa ja hallituksen kaatamisen.” (Kirjoittajan painotus).
Tavoite on selkeä: Kuuban vallankumouksen murskaaminen. Keinot tähän ovat myös selkeät: yhteiskunnallisen levottomuuden tuottaminen nälän ja epätoivon avulla, mikä johtaa hallituksen kaatamiseen tai pakottaa Kuuban hallituksen neuvottelemaan vallankumous pois.
Tuleeko “Havanan Delcy Rodríguez”?
Maailmanlaajuisesti kapitalistinen media toimii tehtävässään, johon se on luotu, levittäessään kaikenlaisia huhuja.
Oikeistolainen, taantumuksellinen madridilaislehti ABC väitti, että Kuuban ja Yhdysvaltojen välillä käytiin jo korkean tason yhteydenpitoa Meksikossa. Yhteyksiä hoiti Alejandro Castro Espín, joka oli mukana myös vuoden 2014 Obaman kauden liennytykseen johtaneissa salaisissa neuvotteluissa..
Madridilaisella “liberaalilla” lehdellä El Paísilla tuli kiire etsiä jotakuta Kuuban hallinnossa, joka voisi olla saaren “Havanan Delcy Rodríguez”. Se tarkoittaisi jotakuta, jonka kanssa Yhdysvallat “voisi tehdä bisnestä”. Heidän arvionsa mukaan se olisi Óscar Pérez Oliva Fraga:
“Monen analyytikon mukaan hän voisi toimia samassa roolissa Kuubassa kuin Delcy Rodríguez Venezuelassa. Hän on teknokraatti josta voisi tulla Kuuban presidentti, mikäli Washingtonin kanssa päästäisiin neuvottelemaan.”
El País -lehden “liberaaleille” ei ole tainnut tulla mieleen, ettei Yhdysvalloilla ole minkäänlaista oikeutta päättää kuka Kuuban presidentti on ja että Delcy Rodríguezista tuli presidentti vain Washingtonin brutaalin sotilaallisen hyökkäyksen seurauksena, jossa valtion päämies siepattiin!
Kuuban hallituksen virallisesti ilmaistu kanta on, että he ovat valmiita keskustelemaan Yhdysvaltojen kanssa, kunhan se käydään ilman “painostusta ja edellytyksiä” “tasavertaisella asemalla”, suurella kunnioituksella Kuuban itsenäisyyttä kohtaan ja ilman “puuttumista sisäisiin asioihin”.
Tämä ei selvästi ole sitä mitä Washington tahtoo. He vaativat alistumista, ja ovat valmiita saavuttamaan sen täysmittaisella öljysaarrolla piittaamatta Kuuban kansalaisten elämästä. Oletettavaa on myös se, että jos he eivät saa alistumista näillä keinoilla, Yhdysvaltojen imperialistit ovat valmiina suoraan sotilaalliseen aggressioon. Yhdysvaltojen laivasto oleilee Kuuban pohjoisrannikon lähellä ja elektroniset sotilaalliset tiedustelualukset lentävät Karibian saaren ympärillä.
Sotilaallisen häirinnän kärjistyessä Yhdysvaltojen edustajat, kuten Rubio ja Trump, ovat sanoneet, että he tahtovat Kuuban “avaavan” sen talouden ja toteuttavan “taloudellisia uudistuksia”, jotka mahdollistaisivat amerikkalaisten yhtiöiden investoinnit sektoreihin kuten turismiin, pankkeihin ja televiestintään.
“Uudistusten” ja “avaamisen” tarkoitus ei ole muuta kuin suunnitelmatalouden hajottaminen, johon vallankumouksen voitot perustuvat.
Porvarillisten “liittolaisten” hylkäämä Kuuba
Kohdattaessa näin äkillisen uhan on vastattava kysymykseen: miten Kuuban vallankumousta voi puolustaa?
Institutionaalisesta näkökulmasta Kuuba ei ole koskaan ollut niin eristetty kuin nyt. Vallankumouksellinen kuubalainen julkaisu La Tizza kuvailee tilannetta näin:
“Kun melkein jokainen “puolueeton” ja “edistyksellinen” hallitus katsoo toiseen suuntaan, kun oletetut yhtenäiset blokit, liitot, foorumit ja yhteiset komissiot välttelevät käytännöllistä ja aineellista sitoutumista Kuubaan, ja tarjoavat enintään julistuksia tyrmistyksestään ja voimattomuudestaan.”
Tämä on hyvin tarkka kuvaus Kuuban vallankumouksen nykyisestä ahdingosta. Delcy Rodríguezin Venezuelan hallitus, huolimatta mielenosoituksista itsenäisyyden puolesta, on Washingtonin puolikolonialistisen vaikutuspiirin alla. Tämä on nähtävissä sen tosiasian varjossa, että se on katkaissut öljyvientinsä Kuubaan, joka on edustanut 34 prosenttia saarivaltion energiantuonnista. Caracas ei ole edes tunnustanut, että se on katkaissut tämän yhteyden, eikä se ole antanut minkäänlaista julkista selitystä asialle.
Meksikossa Claudia Sheinbaumin hallitus on myös noudattanut Trumpin ohjeistuksia ja uhkauksia katkaisemalla öljyn vientinsä Kuubaan, mikä on edustanut 44 prosenttia sen raakaöljyn tuonnista. Hänen hallituksensa on lähettänyt paljon tarvittuja humanitaarisia apupaketteja (lähinnä ruokaa), mutta on myös julkisesti lausunut, ettei se voi asettaa “Meksikon etuja vaaraan” jatkamalla öljyn vientiä.
Juuri nyt Kuuba tarvitsee öljyä enemmän kuin mitään muuta. Ruoka on varmasti tervetullutta, mutta ruokaa ei voi tuoda ilman polttoainetta, eikä sitä voi säilyttää ilman sähköä. Tähän ratkaisevaan kysymykseen Sheinbaum ei ole valmis vaatimaan Meksikon oikeutta käydä kauppaa toisen itsenäisen valtion kanssa. Porvarillisen nationalismin rajat ovat julmasti paljastuneet.
Muut latinalaisen Amerikan valtiot ovat tarjonneet sanallista tukea ja julkisesti kritisoineet Trumpin öljysaartoa, mutta mikään niistä ei ole tehnyt minkäänlaista konkreettista askelta sen lakkauttamiseksi. Kiina ja Venäjä ovat myös protestoineet, mutta nämä protestit ovat olleet tähän asti vain sanallisia. Paljon ylistetty moninapainen maailma, jonka piti tarjota paremmat oltavat pienille itsenäisille valtioille, ei ole osoittanut muuta kuin tyhjää retoriikkaa kun vastassa on ollut Yhdysvaltojen voimat Karibialla.
Izvestian raportin mukaan lähteet Venäjän suurlähetystöltä Havanassa kertoivat sille, että “Lähitulevaisuudessa Venäjän oletetaan tuovan öljy- ja petrolituotteita Kuubaan humanitaarisena apuna”.
Venäjä on jo Yhdysvaltojen ankarien pakotteiden kohteena, joten Trumpin uhkauksista rangaistustulleista ei sisällä suurempaa pontta, mutta kysymys on kuinka öljy kuljetettaisiin aikana jolloin Venäjän laivasto on Yhdysvaltojen sanktioiden alla, ja kun Venäjään kytköksissä olevia tankkereita haltuunotetaan Karibialla, Intianmerellä, Pohjois-Atlantilla ja Välimerellä.
Kuten La Tizza selittää:
“Kiina ja Venäjä ilmaisevat tukeaan ja tuomitsevat retorisesti, mutta kumpikaan ei ole osoittanut minkäänlaista halua jakaa Kuuban kansan kohtaloa suoran aggression edessä. Symbolinen tuki, strateginen suunnittelu, ja saari joka on yksin pakotettu kohtaamaan huolellisesti provosoidun sodanuhan kasvamisen. Me emme odota mitään ulkopuolisilta valloilta. Kuten Antonio Maceo sanoi, “On parempi nousta ja tuhoutua ilman apua kuin kantaa kiitollisuudenvelkaa vahvoille naapureille. Olemme oppineet jo kauan aikaa sitten, että ratkaisevina hetkinä Kuuba voi tukeutua vain omaan kansaansa.”
Vain maailman työläiset voivat pelastaa Kuuban!
Kenen muun apuun Kuuban vallankumous voi tässä avun tarpeessa tukeutua? La Tizzan toimitus osoittaa oikeaan suuntaan: “Maailman kansat – nouskaa Kuuban kanssa!”, se julistaa otsikossaan. “Kehen muuhun meidän on turvauduttava jos ei kansoihin, kohdataksemme tämän imperialistisen saarron, joka voimistuu mitä yksinäisemmäksi ja hylätymmäksi Kuuba käy?”
He vetoavat oikein Yhdysvaltojen kansalaisiin:
“Sitoutuneena vastustamaan Kuuban muuttamista Karibian Gazaksi, me puhumme ensin teille, Yhdysvaltojen kansalle, kaikessa monimuotoisuudessanne. Jokaiselle kansalaiselle, joka ei enää pysty kestämään diktatoriaalista hulluutta, joka johtaa Valkoista taloa. Teille, ketkä elätte yhteiskunnassa lukemattomien ongelmien keskellä, joka on kaukana siitä että olisi “jälleen mahtava”. Puhumme teille, jotka muistatte jokaisen sodan, jossa rikkaat rikastuivat ja köyhät köyhtyivät, joissa ainoa asia joka palasi kotiin – jos mikään palasi – oli lastenne elottomat ruumiit. Sodat, jotka eivät olleet teidän, vaan ministeröissä päätetyt, joissa taisteli nuoret miehet, jotka elantonsa vuoksi olivat pakotettu tuhoamaan toisia.”
Näissä sanoissa on paljon totuutta. Kuuban vallankumouksen kohtalo päätetään viime kädessä kansainvälisen luokkataistelun rintamalla. On tärkeä myös osoittaa, että nykyinen tilanne on vahvistus siitä, ettei sosialismia voi rakentaa yhdessä valtiossa, etenkään Karibian saarella, joka on 150 kilometrin päässä maailman suurimmasta imperialistisesta vallasta. Miltei kolmen vuosikymmenen jälkeen vuodesta 1959 Kuuban vallankumous pystyi tukeutumaan hyvin tuottoisaan taloudelliseen suhteeseen Neuvostoliiton kanssa. Kyllä, kyseinen suhde toi mukanaan useita poliittisia kompromisseja ja johti vakaviin vääristymiin Kuuban taloudessa. Mutta se antoi vallankumoukselle tilan hengittää.
Kun Neuvostoliitto sortui sen omien stalinististen byrokraattisten vääristymien vuoksi, Kuuban vallankumous selvisi yksin tuon tärkeän ajanjakson hyvin rankoista olosuhteista. Venezuelan vallankumouksen alkaminen tarjosi sille toisen, myös taloudellisen ja poliittisen pelastusköyden. Kun Venezuelan vallankumous puolestaan ajautui kriisiin sen epäonnistuessa pakkolunastaa hallitseva luokka, Kuuba ajautui yhä enemmän eristyksiin. Paine kapitalismin palauttamiseen kasvoi.
Nämä kaksi tapausta korostavat sitä tosiasiaa, että vallankumous, joka lakkauttaa kapitalismin, ei selviä kauan eristyksissä.
Nyt Kuuba voi jälleen tukeutua vain sen omaan kansaan, mutta myös maailman kansoihin, eli työväenluokkaan, köyhään talonpoikaistoon ja vallankumoukselliseen nuorisoon. Tämä ei ole abstrakti kielikuva, vaan konkreettinen kysymys.
Ainoa, joka voi lopettaa Meksikon hallituksen alistumisen sen vahvan pohjoisen naapurin määräyksiin, olisi Meksikon kansan suuri kansanliike, sen ammattiliitot ja massaorganisaatiot, sen nuoriso ja talonpoikaisto. Sama pätee Kolumbiaan ja Brasiliaan, kahteen öljyä tuottavaan valtioon, joiden hallitukset työväki ja köyhälistö valitsi. Vahva öljytyöntekijöiden liitto Brasiliassa on vaatinut Lulan hallitusta lähettämään öljyä Kuubaan. Brasilian RCP:n osasto on aloittanut kampanjan tällä iskulauseella.
Trump on tietenkin uhannut rangaistustulleja mihin tahansa valtioon, joka lähettäisi öljyä Kuubaan, mutta jos valtiot kuten Meksiko, Kolumbia ja Brasilia vastustaisivat tuollaista uhkausta, ja jos ne tekisivät sen vahvan imperialisminvastaisen massaliikkeen tukena, olisi Yhdysvaltojen imperialismi tukalassa tilanteessa. Tämän kaltainen liike löytäisi kaikua myös Yhdysvaltojen sisällä niiden kymmenien tuhansien nuorten joukosta, jotka ovat mobilisoituneet vastustamaan Gazan kansanmurhaa, niiden miljoonien joukosta, jotka ovat tulleet vastustamaan ICE:n brutaaleja hyökkäyksiä maahanmuuttajia kohtaan, niiden miljoonien työläisten joukosta, jotka äänestivät Trumpia hänen luvattuaan lopettaa “ikuiset sodat” ja ulkomaiset sotilaalliset seikkailut, ja ovat nyt pettyneitä.
Vaihtoehto tälle voimakkaalle työväenluokan massan mobilisaatiolle mantereella, sekä sen ulkopuolella, on Kuuban vallankumouksen ja sen saavutusten tuhoutuminen.
Emme puhu vain materiaalisista hyödyistä, erityisesti asumisessa, koulutuksessa ja terveydenhuollossa – jotka ovat nyt vakavasti heikentyneet vuosikymmenten saarron, vallankumouksen eristyneisyyden, ja vaanivien kapitalististen vastauudistusten takia. Puhumme myös kansallisesta itsemääräämisoikeudesta ja valtion itsenäisyydestä imperialistisen hallinnan alla.
Kuten toverit La Tizzassa sanoittivat: “Vallankumouksen täytyi olla sosialistinen ollakseen kansallinen vapautusvallankumous.” Ainoa tapa, jolla Kuuba pystyy vapauttamaan itsensä Yhdysvaltojen asettamista kahleista, on pakkolunastamalla kapitalistit ja maanomistajat ilman korvausta. Kapitalismin takaisin tuominen Kuubaan tarkoittaisi saaren muuttamista takaisin Yhdysvaltojen alaisuudessa olevaan puolikolonialistiseen malliin, jota se oli ennen vuotta 1959.
Yhdysvaltojen voitto Kuubassa tarkoittaisi myös edistystä niin kutsutulle “Donroen doktriinille”, Yhdysvaltojen puolikolonialistisen vallan palauttamiselle koko mantereelle. Kyse ei ole vain Kuuban vallankumouksesta, niin tärkeä kuin se onkin maailman työväenluokan liikkeen näkökulmasta, vaan myös tämän hetkisestä Yhdysvaltojen imperialistisesta hyökkäyksestä, jonka tavoitteena on alistaa kaiken, minkä se vain näkee omaksi takapihakseen.
Tämän takia yhtykäämme ääneen kuubalaisten toveriemme rinnalla: nouskaa maailman työväenliike, nouskaa Kuuban vallankumouksen rinnalla!
