Alan Woods
Tänä vuonna [2017] tulee kuluneeksi 100 vuotta lokakuun vallankumouksesta. Kapitalismin puolustajat ja heidän uskolliset seuraajansa työväenliikkeissä yrittävät lohduttaa itseään ajatuksella, että Neuvostoliiton romahdus merkitsi sosialismin tuhoa. Mutta se, mikä epäonnistui Venäjällä ei ollut sosialismia, vaan sosialismin irvikuva. Vastoin usein toisteltuja herjauksia, stalinistinen hallinto oli antiteesi Bolshevikkien vuonna 1917 perustamalle demokraattiselle hallinnolle.
Oli bolshevismista mitä mieltä tahansa, on kiistatonta, että Venäjän vallankumous on yksi ihmiskunnan historian merkittävimmistä tapahtumista ja että bolshevikkien hallinto on maailmanlaajuisesti merkittävä ilmiö.
John Reed, 1. tammikuuta 1919. (John Reed, Kymmenen päivää, jotka järisyttivät maailmaa)
Kapitalismin puolustajat esittivät Neuvostoliiton romahtamisen merkkinä “vapaan markkinatalouden” voittona “kommunismista”. Neljännesvuosisata sitten se aiheutti euforian aallon porvaristossa ja sen puolustajissa. He puhuivat sosialismin lopusta, kommunismin lopusta ja jopa historian lopusta, ja siitä lähtien olemme todistaneet ennennäkemätöntä ideologista hyökkäystä marxilaisia aatteita vastaan maailmanlaajuisesti. Tämä järjetön riemu ei tuntenut minkäänlaisia rajoja.
Silloinen Yhdysvaltain presidentti George Bush vanhempi julisti voitokkaasti “uuden maailmanjärjestyksen” luomista Yhdysvaltojen imperialismin hallinnassa. “Neuvostoliittoa ei enää ole”, kirjoitti Martin McCauley. “Suuri kokeilu on epäonnistunut… Marxismi on käytännössä epäonnistunut kaikkialla. Ei ole marxilaista talousjärjestelmää, joka voisi kilpailla kapitalismin kanssa.” (M. McCauley, The Soviet Union 1917-1991, s. XV ja 378) “Me voitimme!” huudahti Wall Street Journalin pääkirjoitus (24/5/89). Tässä vaiheessa Francis Fukuyama esitti surullisenkuuluisan ennustuksensa: “Historian jälkeinen aikakausi on saapunut… Liberaali demokratia on voittanut ja ihmiskunta on saavuttanut korkeimman viisautensa. Historia on saapunut päätökseensä.”
Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin nämä typerät harhakuvat ovat täysin sortuneet. Kapitalismi on ajautunut vakavimpaan kriisiinsä sitten suuren laman. Miljoonia vastassa on tulevaisuus täynnä työttömyyttä, köyhyyttä, leikkauksia ja talouskuria. Sodat ja konfliktit runtelevat koko planeettaa, jonka tulevaisuus on asetettu vaaraan hallitsemattoman markkinatalouden aiheuttamien tuhojen vuoksi. Nyt kirkkaassa päivänvalossa aiemmat voitokkaat julistukset kuulostavat lähinnä ironisilta. Kapitalismin globaali kriisi ja sen vaikutukset ovat kumonneet nämä itsevarmat ennusteet. Kaikki Neuvostoliiton hajoamista seuranneet länsimaiden johtajien ylenpalttiset lupaukset maidosta ja hunajasta ovat haihtuneet kuin vesipisara kuumalla kiukaalla.
Yhdysvaltojen unelma maailmanherruudesta on haudattu Aleppon savuavien raunioiden alle. Kaikki porvaristrategikkojen voitonriemuiset julistukset on kumottu. Historia on tullut takaisin ryminällä. Samat läntiset tarkkailijat, jotka liioittelevat Neuvostoliiton talouden jokaista virhettä, koittavat nyt hädissään selitellä markkinatalouden ilmeistä epäonnistumista. Nyt on vain talouden romahdusta, poliittista epävakautta, epävarmuutta, sotia ja konflikteja. Aikaisempi euforia on väistynyt mitä synkimmän pessimismin tieltä.
Juurikin tästä syystä Venäjän vallankumouksen satavuotisjuhlavuosi on tietysti tilaisuus tehostaa brutaalia kommunismin vastaista kampanjaa. Syytä tälle ei ole vaikea ymmärtää. Kapitalismin maailmanlaajuinen kriisi saa ihmiset yleisesti kyseenalaistamaan “markkinatalouden”. Kiinnostus marxilaisia ideoita kohtaan on herännyt uudelleen, mikä huolestuttaa porvaristoa. Uusi herjauskampanja ei ole merkki itseluottamuksesta vaan pelosta.
Vallankumouksen pelko
Historia on osoittanut, ettei hallitsevalle luokalle riitä pelkkä vallankumouksen kukistaminen. On myös peitettävä se panettelulla, mustamaalattava sen johtajien nimet ja ympäröitävä se pahansuopuuden ja epäilyksen verholla, jottei siitä jää edes muistoa, joka innoittaisi tulevia sukupolvia. Tässä ei ole mitään uutta. Kun historioitsija Thomas Carlyle 1800-luvulla kirjoitti kirjaa Oliver Cromwellista, hän sanoi, että ennen kuin pystyi aloittamaan työtään hänen oli kaivettava Cromwellin ruumis kuolleiden koirien vuoren alta.
Monarkian palauttamisen jälkeen vuonna 1660 kaikki muistot Cromwellista ja Englannin porvaristosta oli pyyhittävä yhteisestä muistista. Kaarle II:n restauraatio merkittiin virallisesti alkamaan 30. tammikuuta 1649, päivänä jolloin Kaare I mestattiin. Kaikki viittaukset tasavaltaan ja sen vallankumouksellisiin tekoihin oli tuhottava. Ilkeämielisyyden, vihan ja koston sokaisemana nousukas Kaarle II meni jopa niin pitkälle, että kaivatti esiin Oliver Cromwellin ruumiin, joka hirtettiin julkisesti Tyburnissa.
Sama pelon synnyttämä ilkeys ja pahantahtoisuus motivoi nykyisiä pyrkimyksiä Venäjän vallankumouksen saavutusten ja vallankumouksellisen merkityksellisyyden kieltämiseen ja sen johtajien muiston mustamaalaamiseen. Porvariston systemaattinen historian vääristely, vaikkakin hieman hienovaraisempaa kuin englantilaisten monarkistien kuolemanjälkeiset lynkkaukset, ei ole mitenkään moraalisesti korkeammalla tasolla. Lopulta se myös osoittautuu yhtä turhaksi. Ihmiskunnan kehityksen veturi on totuus, ei valehtelu. Eikä totuus voi pysyä haudattuna ikuisesti.
Kolmen sukupolven ajan kapitalismin puolustelijat purkivat pahaa mieltään Neuvostoliitosta. Lokakuun vallankumouksen ja siitä alkunsa saaneen kansallistetun suunnitelmatalouden mustamaalaamiseksi ei ole säästelty vaivaa eikä kuluja. Tässä kampanjassa Stalinin rikokset olivat kätevä apu. Juju oli siinä, että samastettiin sosialismi ja kommunismi byrokraattiseen totalitaariseen hallintoon, joka syntyi vallankumouksen eristyessä takapajuiseen maahan.
Ei ole vaikea ymmärtää sitä vihaa Neuvostoliittoa kohtaan, jonka jakoivat kaikki ne, joiden ura, palkat ja voitot olivat peräisin olemassa olevasta vuokraan, korkoon ja voittoon perustuvasta järjestelmästä. Sillä ei ollut mitään tekemistä Stalinin totalitaarisen hallinnon kanssa. Samoilla “demokratian ystävillä” ei ollut mitään ongelmaa ylistää diktatuureja silloin, kun se oli heidän omien etujensa mukaista. Britannian “demokraattinen” hallitseva luokka oli varsin tyytyväinen Hitlerin valtaannoususta, kunhan hän vain tukahdutti Saksan työläiset ja suuntasi huomionsa itään.
Winston Churchill ja muut Britannian hallitsevan luokan edustajat ilmaisivat kiihkeän ihailunsa Mussolinia ja Francoa kohtaan, aina vuoteen 1939 saakka. Vuotta 1945 seuranneena aikakautena läntiset “demokratiat” – Yhdysvallat etunenässä – tukivat aktiivisesti jokaista hirviömäistä diktatuuria, Somozasta Pinochetiin, Argentiinan juntasta Indonesian teurastajaan Suhartoon, joka nousi valtaan miljoonien ihmisten ruumiiden yli CIA:n aktiivisella tuella. Läntisten demokratioiden johtajat kumartelevat Saudi-Arabian verisen diktatuurin edessä, joka kiduttaa, murhaa, ruoskii ja ristiinnaulitsee omia kansalaisiaan. Barbarian lista on loputon.
Imperialismin näkökulmasta tälläiset hallinnot ovat täysin hyväksyttäviä, kunhan ne perustuvat maan, pankkien ja isojen monopolien yksityisomistukselle. Heidän säälimätön vihamielisyytensä ei siten perustunut vapauden rakkauteen vaan puhtaasti luokkaintresseihin. He eivät vihanneet Neuvostoliittoa sen huonojen puolien takia, vaan nimenomaan sen positiivisten ja edistyksellisten puolien vuoksi. He eivät vastustaneet Stalinin diktatuuria (päinvastoin, Stalinin rikokset sopivat heille oikein hyvin kätevinä tapoina sosialismin mustamaalaamiseksi lännessä), vaan kansallistettua omaisuusmuotoja, jotka olivat kaikki mitä lokakuun voitoista oli jäljellä.
Tämä historian uudelleenkirjoittaminen muistuttaa pakostakin stalinistisen byrokratian vanhoja menetelmiä, joissa historia asetettiin päälaelleen, johtavat hahmot muutettiin epähenkilöiksi tai heidät demonisoitiin, kuten Lev Trotskin tapauksessa, ja yleisesti ottaen väitettiin mustaa valkoiseksi. Nykyiset sosialismin vihollisten kirjoitukset eivät lainkaan poikkea tästä, paitsi että he herjaavat Leniniä samalla sokealla vihalla ja ilkeydellä, jonka stalinistit varasivat Trotskille.
Pahimpia tällaisia tapauksia löytyy Venäjältä. Tämä ei ole yllättävää, kahdesta eri syystä: ensinnäkin nämä ihmiset on kasvatettu stalinistisessa vääristelykoulussa, joka perustui periaatteeseen, jonka mukaan totuus oli vain väline hallitsevan eliitin palveluksessa. Professorit, taloustieteilijät ja historioitsijat olivat muutamaa kunnioitettavaa poikkeusta lukuun ottamatta tottuneet mukauttamaan kirjoituksensa nykyisen “linjan” mukaisiksi. Samat intellektuellit, jotka ylistivät puna-armeijan perustajaa ja lokakuun vallankumouksen johtajaa Trotskia, eivät muutamaa vuotta myöhemmin epäröineet tuomita häntä Hitlerin agentiksi. Samat kirjoittajat, jotka ylistivät Josif Stalinia, suurta johtajaa ja opettajaa, hyppäsivät sujuvasti uuteen junaan, kun Nikita Hruštšov löysi “henkilökultin”. Tottumuksista on vaikea päästä eroon. Älyllisen prostituution menetelmät ovat samat. Vain Mestari on muuttunut.
On myös toinen, aivan erillinen syy. Monilla Venäjän kapitalisteilla oli vielä vähän aikaa sitten kommunistisen puolueen jäsenkortti taskussaan ja he puhuivat “sosialismin” nimissä. Itse asiassa heillä ei ollut mitään tekemistä sosialismin, kommunismin tai työväenluokan kanssa. He olivat osa loisivaa hallitsevaa kastia, joka eli ylellistä elämää neuvostotyöläisten kustannuksella. Nyt, samalla kyynisyydellä, joka on aina ollut ominaista näille elementeille, he ovat avoimesti siirtyneet kapitalismiin. Tämä ihmeellinen muutos ei kuitenkaan tapahdu niin helposti kuin luulisi. Nämä ihmiset tuntevat pakottavaa tarvetta perustella takinkääntönsä kiroamalla runsassanaisesti sen, mihin vasta eilen tunnustivat uskovansa. Näin he yrittävät heittää hiekkaa massojen silmiin ja samalla rauhoittaa omaa omatuntoaan – olettaen toki, että heillä on sellainen. Jopa pahin roisto haluaa löytää jonkin oikeutuksen teoilleen.
Mitä vallankumous saavutti
Lokakuun vallankumouksen luoma hallinto ei ollut totalitaarinen eikä byrokraattinen, vaan demokraattisin hallinto, mitä maapallolla on koskaan nähty. Lokakuun vallankumous toteutti radikaalin tuotantovälineiden yksityisomistuksen lakkautuksen. Ensimmäistä kertaa historiassa osoitettiin kansallistetun suunnitelmatalouden toteuttamiskelpoisuus, ei teoriassa vaan käytännössä. Valtavassa, ennennäkemättömässä kokeilussa, joka kattoi kuudesosan maapallon maapinta-alasta, todistettiin, että yhteiskuntaa oli mahdollista johtaa ilman kapitalisteja, maanomistajia ja rahanlainaajia.
Nykyään on muodikasta vähätellä lokakuun vallankumouksen saavutuksia tai jopa kieltää ne kokonaan. Tosiasioiden tarkastelu pintapuolisestikin johtaa meidät kuitenkin aivan toiseen johtopäätökseen. Kaikista ongelmista, puutteista ja rikoksista huolimatta (joita kapitalismin historia muuten tarjoaa meille myös runsaasti) Neuvostoliiton kansallistettu suunnitelmatalous saavutti hämmästyttäviä edistysaskeleita historiallisesti katsoen huomattavan lyhyessä ajassa. Tämä aiheutti pelkoa ja inhoa, joka leimasi lännen hallitsevien luokkien suhtautumista. Tämä pakottaa heidät edelleen antautumaan mitä häpeämättömimpiin, sikamaisimpiin valheisiin ja herjauksiin tätä historiaa kohtaan (tietenkin hienostuneen “akateemisen objektiivisuuden” varjolla).
Porvarien on haudattava lopullisesti lokakuun vallankumouksen aatteet. Näin ollen Neuvostoliiton hajoaminen oli lähtölaukaus Venäjän ja Itä-Euroopan suunnitelmatalouden saavutuksia vastaan suunnatulle propagandavyörylle. Tämä pääoman strategien ideologinen hyökkäys “kommunismia” vastaan oli laskelmoitu yritys kieltää vallankumouksen historialliset voitot. Näille arvon naisille ja herroille Venäjän vallankumous oli historiallinen poikkeama heti vuodesta 1917 lähtien. Heille on kuviteltavissa vain yksi yhteiskuntamuoto. Heidän silmissään kapitalismi on aina ollut olemassa ja on olemassa ikuisesti. Sen takia kansallistetun suunnitelmatalouden voitoista puhuminen on aina ollut pannassa. Neuvostoliiton tilastojen kerrotaan olevan pelkkää liioittelua tai valhetta.
“Luvut eivät voi valehdella, mutta valehtelijat voivat keksiä lukuja.” Kaikki valtavat edistysaskeleet lukutaidossa, terveydenhuollossa ja sosiaaliturvassa peitettiin valheiden ja vääristelyjen Niagaralla, jonka tarkoituksena oli hävittää menneisyyden todelliset saavutukset. Kaikki neuvostoliittolaisen elämän puutteet — ja niitä oli paljon — on järjestelmällisesti paisuteltu suhteettomiksi ja niitä on käytetty “todistamaan”, ettei kapitalismille ole vaihtoehtoa.
Edistyksen sijasta tapahtui taantuma, sanotaan nyt. Edistyksen sijasta tapahtui taantuma.“On väitetty, että Neuvostoliitto oli 80-luvulla yhtä paljon jäljessä Yhdysvalloista kuin Venäjän keisarikunta vuonna 1913”, kirjoittaa taloushistorioitsija Alec Nove, joka katsoo, että “tilastollisilla korjauksilla on ollut poliittinen rooli neuvostohallinnon legitimiteetin heikentämisessä…” (Alec Nove, An Economic History of the USSR)
Tätä ennennäkemätöntä valheiden ja herjausten kampanjaa vasten on tärkeää, että oikaisemme faktat. Emme halua rasittaa lukijaa liikaa tilastoilla. On kuitenkin välttämätöntä osoittaa kiistatta suunnitelmatalouden valtava menestys. Byrokratian hirvittävistä rikoksista huolimatta Neuvostoliiton poikkeukselliset merkittävät edistysaskeleet eivät ole vain historiallinen saavutus, vaan ne ovat ennen kaikkea välähdys kansallistetun suunnitelmatalouden valtavista mahdollisuuksista, erityisesti jos sitä johdetaan demokraattisin perustein. Ne ovat täydellinen vastakohta kapitalismin tuotantovoimien nykyiselle maailmanlaajuiselle kriisille.
Ennennäkemätöntä edistystä
Lokakuun vallankumous vuonna 1917 toi mukanaan kaikkien aikojen suurimman edistysaskeleen tuotantovoimien kehityksessä. Ennen vallankumousta tsaarin Venäjällä vallitsi äärimmäisen takapajuinen, puolifeodaalinen talous, jossa väestö oli pääosin lukutaidotonta. Kokonaisväestön 150 miljoonasta ihmisestä vain noin neljä miljoonaa oli teollisuustyöläisiä. Venäjä 1900-luvun alussa oli siis paljon takapajuisempi kuin Pakistan nykyään.
Leninin ja Trotskin perustama työläisdemokratian diktatuuri aloitti valtavan tehtävän vetää Venäjä pois kauhistuttavasta taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta taantumasta kansallistetun suunnitelmatalouden pohjalta. Vastaavia tuloksia ei olla aiemmin nähty taloushistoriassa. Kahden vuosikymmenen kuluessa Venäjä oli luonut voimakkaan teollisen perustan, kehittänyt teollisuutta, tiedettä ja teknologiaa ja päässyt eroon lukutaidottomuudesta. Se saavutti huomattavaa edistystä terveyden, kulttuurin ja koulutuksen aloilla. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun läntinen maailma oli suuressa lamassa, massatyöttömyyden ja taloudellisen romahduksen kourissa.
Uuden tuotantojärjestelmän toteuttamiskelpoisuus joutui kovalle koetukselle vuosina 1941-45, kun natsi-Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, käytössään kaikki Euroopan voimavarat. Vaikka Neuvostoliitto menetti 27 miljoonaa ihmishenkeä, se onnistui kukistamaan Hitlerin, ja vuoden 1945 jälkeen se pystyi hämmästyttävän lyhyessä ajassa jälleenrakentamaan romahtaneen taloutensa ja muuttamaan itsensä maailman toiseksi suurvallaksi.
Tällaiset hämmästyttävät edistysaskeleet antavat meille ajattelun aihetta. Bolševikkivallankumouksen ihanteita voi kannattaa tai vastustaa, mutta näin merkittävä muutos näin lyhyessä ajassa vaatii ajattelevien ihmisten huomion.
50 vuoden aikana Neuvostoliitto kasvatti bruttokansantuotteensa yhdeksänkertaiseksi. Toisen maailmansodan hirvittävistä tuhoista huolimatta se kasvatti bruttokansantuotteensa viisinkertaiseksi vuosina 1945-1979. Vuonna 1950 Neuvostoliiton bruttokansantuote oli vain 33 prosenttia Yhdysvaltojen vastaavasta. Vuonna 1979 se oli jo 58 prosenttia. Neuvostoliitto oli 1970-luvun lopulla massiivinen teollisuusvalta, joka oli absoluuttisesti mitattuna jo ohittanut muun maailman monilla keskeisillä toimialoilla. Neuvostoliitto oli Yhdysvaltojen jälkeen maailman toiseksi suurin teollinen tuottajamaa ja suurin öljyn, teräksen, sementin, asbestin, traktoreiden sekä monien työstökoneiden tuottaja.
Näissä luvuissa ei edes näy saavutusten koko laajuus. Kaikki tämä saavutettiin käytännössä ilman työttömyyttä tai inflaatiota. Länsimaiden kaltaista työttömyyttä ei tunnettu Neuvostoliitossa. Itse asiassa se oli lain mukaan rikos (ironista kyllä, tämä laki on edelleen voimassa, vaikka se ei merkitse mitään). Saattaa olla esimerkkejä tapauksista, jotka johtuivat töppäilyistä tai siitä, että viranomaisten kanssa ristiriitaan joutuneet henkilöt menettivät työpaikkansa. Tällaiset ilmiöt eivät kuitenkaan johtuneet kansallistetun suunnitelmatalouden luonteesta eivätkä olleet välttämättömiä. Niillä ei ollut mitään yhteistä kapitalismin syklisen työttömyyden tai sen orgaanisen syövän kanssa, joka vaikuttaa nykyään koko läntisessä maailmassa ja joka tuomitsee tällä hetkellä 35 miljoonaa ihmistä OECD-maissa pakotettuun joutilaisuuteen.
Lisäksi suurimman osan sodanjälkeisestä ajasta inflaatio oli vähäistä tai sitä ei ollut lainkaan. Byrokratia oppi totuuden Trotskin varoituksesta, jonka mukaan “inflaatio on suunnitelmatalouden kuppa”. Toisen maailmansodan jälkeen he pitivät suurimman osan aikaa huolen siitä, että inflaatio pidettiin kurissa. Tämä koski erityisesti peruskulutustarvikkeiden hintoja. Ennen perestroikaa (jälleenrakennusta) lihan ja maitotuotteiden hintoja oli korotettu viimeksi vuonna 1962. Leivän, sokerin ja useimpien elintarvikkeiden hintoja oli korotettu viimeksi vuonna 1955. Vuokrat olivat erittäin alhaiset, erityisesti verrattuna länsimaihin, joissa useimmat työntekijät joutuvat maksamaan kolmanneksen tai enemmän palkastaan asumiskustannuksiin. Vasta viimeisellä kaudella, perestroikan kaaoksen myötä, tämä alkoi murtua. Kun markkinatalouteen siirryttiin, sekä työttömyys että inflaatio nousivat ennennäkemättömälle tasolle.
Neuvostoliitolla oli joka vuosi tasapainotettu, jopa hieman ylijäämäinen budjetti. On mielenkiintoista huomata, että yksikään länsimainen hallitus ei ole onnistunut saavuttamaan tätä tulosta (kuten Maastrichtin ehdot osoittavat), aivan kuten ne eivät ole onnistuneet saavuttamaan täystyöllisyyttä ja nollainflaatiotakaan, jotka myös vallitsivat Neuvostoliitossa. Länsimaiset kriitikot vaikenivat tästä, koska se osoitti jopa siirtymätalouden mahdollisuudet, sosialismista puhumattakaan.
Vielä vuonna 1917 takapajuisesta, puolifeodaalisesta ja pääosin lukutaidottomasta maasta kehittyi nykyaikainen ja kehittynyt talous, jossa oli neljännes maailman tiedemiehistä, jonka terveys- ja koulutusjärjestelmä oli yhtä hyvä tai parempi kuin länsimaissa, joka pystyi laukaisemaan ensimmäisen satelliitin ja lähettämään ensimmäisen ihmisen avaruuteen. 1980-luvulla Neuvostoliitolla oli enemmän tiedemiehiä kuin Yhdysvalloilla, Japanilla, Britannialla ja Saksalla yhteensä. Vasta hiljattain länsimaiden oli pakko myöntää vastahakoisesti, että Neuvostoliiton avaruusohjelma oli paljon Amerikkaa edellä. Tästä on riittävä todiste se, että länsimaiden on edelleen käytettävä venäläisiä raketteja saadakseen miehiä ja naisia avaruuteen.
Naiset ja lokakuun vallankumous
Suuri ranskalainen utooppinen sosialisti Fourier piti naisten asemaa yhteiskuntajärjestelmän edistyksen tai epäonnistumisen osuvimpana indikaattorina. Pyrkimyksellä siirtyä kapitalismiin Venäjällä on ollut tässä suhteessa mitä tuhoisimmat seuraukset. Kaikki Venäjän vallankumouksen naisten saavutukset, jotka muuten alkoivat naistekstiilityöläisten lakoista kansainvälisenä naistenpäivänä, ovat järjestelmällisesti katoamassa. Kapitalismin taantumukselliset kasvot paljastuvat Venäjän naisten asemassa.
Bolševikkivallankumous loi perustan naisten yhteiskunnalliselle vapautumiselle, ja vaikka stalinistinen poliittinen vastavallankumous merkitsi osittaista takaiskua, on kiistatonta, että Neuvostoliiton naiset ottivat valtavia edistysaskeleita tasa-arvotaistelussa. “Lokakuun vallankumous täytti rehellisesti velvollisuutensa naisia kohtaan”, kirjoitti Trotski. “Nuori hallitus ei ainoastaan antanut naiselle kaikki poliittiset ja lailliset oikeudet tasa-arvoisesti miehen kanssa, vaan, mikä tärkeämpää, se teki kaiken voitavansa, ja joka tapauksessa verrattomasti enemmän kuin mikään muu hallitus on koskaan tehnyt, turvatakseen tosiasiallisesti naiselle pääsyn kaikenlaiseen taloudelliseen ja kulttuuriseen työhön.”
Lokakuun vallankumous oli virstanpylväs naisten vapautustaistelussa. Sitä ennen tsaarinvallan aikana naisia pidettiin pelkkinä kotitalouden lisäkkeinä. Tsaarin lait nimenomaan sallivat miehen käyttää väkivaltaa vaimoaan vastaan. Joillakin maaseutualueilla naiset pakotettiin käyttämään huntua ja heitä estettiin lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen. Vuosina 1917-1927 hyväksyttiin useita lakeja, joilla naiset asetettiin muodollisesti tasa-arvoiseen asemaan miesten kanssa. Kommunistisen puolueen vuoden 1919 ohjelmassa julistettiin rohkeasti: “Puolue ei tyydy vain naisten muodolliseen tasa-arvoon, vaan pyrkii vapauttamaan naiset vanhentuneen kotityön aineellisista rasitteista korvaamalla ne yhteisöllisillä taloilla, julkisilla ruokapaikoilla, keskuspesuloilla, lastentarhoilla jne.”
Naisten ei ollut enää pakko asua miehensä kanssa tai seurata mukana, jos työpaikan vaihtuminen merkitsi kodin vaihtamista. Heille annettiin yhtäläiset oikeudet olla kotitalouden johtaja ja he saivat samansuuruisen palkan. Naisten synnytystehtävään kiinnitettiin huomiota, ja käyttöön otettiin erityisiä äitiyslakeja, joissa kiellettiin pitkät työpäivät ja yötyöt sekä otettiin käyttöön palkallinen synnytysvapaa, perhelisiä ja lastenhoitokeskuksia. Abortti laillistettiin vuonna 1920, avioeroa yksinkertaistettiin ja avioliiton siviilirekisteröinti otettiin käyttöön. Myös aviottomien lasten käsite poistettiin. Leninin sanoin: “Kirjaimellisessa merkityksessä emme jättäneet ainuttakaan tiiltä pystyyn niistä halveksittavista laeista, jotka asettivat naiset alempiarvoiseen asemaan miehiin nähden…”
Naisten täysipainoista osallistumista kaikilla sosiaalisen, taloudellisen ja poliittisen elämän aloilla helpotettiin aineellisilla edistysaskelilla, joita olivat muun muassa ilmainen kouluruokailu, lastenmaito, erityisruoka- ja vaatetuskorvaukset apua tarvitseville lapsille, raskausneuvolat, synnytyskodit, lastentarhat ja muut palvelut. On totta, että stalinismin nousu käynnisti sosiaalialalla useita vastareformeja, jotka vaikuttivat jyrkän kielteisesti naisten asemaan. Stalinin kuoleman jälkeen sodan jälkeinen talouskasvu mahdollisti kuitenkin tasaisen yleisen parannuksen: eläkkeelle jääminen 55-vuotiaana, syrjimättömyys palkkauksessa ja työehdoissa, raskaana olevien naisten oikeus siirtyä kevyempään työhön ja täysin palkallinen äitiysloma 56 päivää ennen lapsen syntymää ja 56 päivää lapsen syntymän jälkeen. Vuonna 1970 annetulla uudella lainsäädännöllä poistettiin naisilta yötyö ja maanalainen työ. Korkeammassa koulutuksessa olevien naisten osuus kaikista naisista nousi 28 prosentista (1927) ensin 43 prosenttiin (1960) ja sitten 49 prosenttiin (1970). Ainoat muut maat maailmassa, joissa naisten osuus korkeakoulutetuista oli yli 40 prosenttia, olivat Suomi, Ranska ja Yhdysvallat.
Lasten osallistumista esikouluihin parannettiin: vuonna 1960 paikkoja oli 500 000, mutta vuonna 1971 määrä oli noussut yli viiteen miljoonaan. Suunnitelmatalouden valtavat edistysaskeleet ja niistä johtuvat parannukset terveydenhuollossa näkyivät naisten elinajanodotteen kaksinkertaistumisena 30 vuodesta 74 vuoteen ja lapsikuolleisuuden vähenemisenä 90 prosentilla. Vuonna 1975 koulutuksalalla työskentelevien naisten osuus oli noussut 73 prosenttiin. Vuonna 1959 kolmannes naisista työskenteli ammateissa, joissa 70 prosenttia työvoimasta oli naisia, mutta vuoteen 1970 mennessä tämä luku oli noussut 55 prosenttiin. Sairaanhoitajista 98 prosenttia oli naisia, opettajista 75 prosenttia, kirjastonhoitajista 95 prosenttia ja lääkäreistä 75 prosenttia. Vuonna 1950 naispuolisia tohtoreita oli 600, mutta vuoteen 1984 mennessä määrä oli noussut 5 600:een.
Kapitalismin palauttaminen on nopeasti kumonnut menneet saavutukset ja ajanut naiset takaisin nöyryyttävän orjuuden asemaan “perheen” tekopyhässä nimessä. Suurin osa kriisin taakasta on sysätty naisten harteille.
Miksi Neuvostoliitto romahti?
Näistä poikkeuksellisista saavutuksista huolimatta Neuvostoliitto kuitenkin romahti. On kysyttävä, miksi näin tapahtui. Kapitalististen “asiantuntijoiden” selitykset ovat yhtä ennalta arvattavia kuin ne ovat onttoja. Sosialismi (tai kommunismi) epäonnistui. Sen pituinen se. Mutta työväenpuolueen johtajien – vasemmistolaisten ja oikeistolaisten – kommentit eivät ole paljon parempia. Oikeistolaiset uudistusmieliset, kuten aina, toistavat vain hallitsevan luokan näkemyksiä. Vasemmiston uudistusmieliset vaikenevat hämmentyneinä. Lännen kommunististen puolueiden johtajat, jotka eilen tukivat kritiikittömästi kaikkia stalinismin rikoksia, yrittävät nyt ottaa etäisyyttä huonoon maineeseen joutuneeseen hallintoon, mutta heillä ei ole vastausta työläisten ja nuorten kysymyksiin, jotka vaativat vakavasti otettavia vastauksia.
Olemme jo käyneet läpi Neuvostoliiton teollisuuden, tieteen ja teknologian saavutukset. Kolikolla on silti toinenkin puoli. Leninin ja Trotskin perustama demokraattinen työläisvaltio korvattiin Stalinin hirvittävän epämuodostuneella byrokraattisella valtiolla. Se edusti järkyttävää taantumista ja merkitsi työväenluokan poliittisen vallan lakkauttamista. Mutta lokakuun perustavanlaatuisia sosioekonomisia voittoja myös säilyi. Näitä olivat uudet omistussuhteet, jotka näkyivät selvimmin kansallistetussa suunnitelmataloudessa.
Trotski kirjoitti 1920-luvulla lyhyen kirjan, jonka nimi oli: Kohti sosialismia vai kapitalismia? Se oli aina Neuvostoliiton kannalta ratkaiseva kysymys. Virallisen propagandan mukaan Neuvostoliitto eteni vääjäämättömästi kohti sosialismia. 1960-luvulla Hruštšov ylpeili, että sosialismi oli jo saavutettu ja että Neuvostoliitto aikoi rakentaa täysin kommunistisen yhteiskunnan kahdessakymmenessä vuodessa. Totuus kuitenkin oli, että Neuvostoliitto eteni aivan toiseen suuntaan.
Sosialismiin siirtymisen pitäisi merkitä eriarvoisuuden asteittaista vähenemistä. Neuvostoliitossa eriarvoisuus kuitenkin lisääntyi jatkuvasti. Tavallisen kansan ja miljoonien etuoikeutettujen virkamiesten sekä heidän vaimojensa ja lastensa, heidän hienojen vaatteidensa, suurten autojensa, mukavien asuntojensa ja datšojensa välille avautui kuilu. Ristiriita oli vielä räikeämpi, koska se oli ristiriidassa sosialismia ja kommunismia koskevan virallisen propagandan kanssa.
Tavallisen kansan näkökulmasta taloudellista menestystä ei voi pelkistää tuotetun teräksen, sementin tai sähkön määrään. Elintaso riippuu ennen kaikkea laadukkaiden, halpojen ja helposti saatavilla olevien hyödykkeiden tuotannosta: vaatteista, kengistä, elintarvikkeista, pesukoneista, televisioista ja sen sellaisista. Näillä aloilla Neuvostoliitto jäi selvästi lännestä jälkeen. Tämä ei olisi ollut niin vakavaa, mutta se sen sijaan oli, että laadukkaat perushyödykkeet olivat vain joidenkin ihmisten saatavilla, kun taas useimmat jäivät ilman.
Stalinismi pystyi kestämään niin kauan kaikista sen aiheuttamista räikeistä ristiriidoista huolimatta juuri siksi, että kansallistettu suunnitelmatalous eteni vuosikymmenien ajan poikkeuksellisen nopeasti. Mutta byrokraattinen, tukahduttava hallinto johti valtavaan korruptioon, huonoon hallintoon, virheisiin ja tuhlaukseen. Se nakersi suunnitelmatalouden saavutukset ontoiksi. Samalla kun Neuvostoliitto kehittyi korkeammalle tasolle, byrokratian kielteisillä vaikutuksilla oli vielä vahingollisempia seurauksia.
Byrokratia on aina jarruttanut tuotantovoimien kehitystä. Mutta vaikka raskaan teollisuuden rakentaminen oli suhteellisen yksinkertaista, nykyaikaista kehittynyttä taloutta, jossa raskaan ja kevyen teollisuuden, tieteen ja teknologian väliset suhteet ovat monimutkaisia, ei voida johtaa byrokraattisilla määräyksillä aiheuttamatta vakavia häiriöitä. Suurten sotilasmenojen ylläpitämisestä aiheutuvat kulut ja kustannukset, jotka aiheutuivat Itä-Euroopan puskurivyöhykkeen ylläpitämisestä rasittivat Neuvostoliiton taloutta entisestään.
Vaikka byrokratialla oli käytössään valtavat resurssit, voimakas teollinen perusta sekä kokonainen armeija korkeatasoisia teknikoita ja tiedemiehiä, ei se pystynyt saavuttamaan samoja tuloksia kuin länsimaat. Tuottavuuden ja elintason elintärkeillä aloilla Neuvostoliitto jäi jälkeen. Tärkein selitys tälle oli se valtava taakka, jonka byrokratia – miljoonat ahneet ja korruptoituneet virkamiehet, jotka johtivat Neuvostoliittoa ilman vähäisintäkään työväenluokan valvontaa – aiheutti Neuvostoliiton taloudelle.
Tämän seurauksena Neuvostoliitto jäi koko ajan jälkeen lännestä. Niin kauan kuin tuotantovoimat kehittyivät Neuvostoliitossa, kapitalismia kannattava suuntaus oli merkityksetön. Mutta stalinismin umpikuja muutti tilanteen täysin. Byrokraattisesti valvotun suunnitelmatalouden järjestelmä saavutti rajansa 1960-luvun puoliväliin mennessä. Tätä havainnollisti Neuvostoliiton kasvuvauhdin jyrkkä lasku, joka jatkui koko 1970-luvun ja lähestyi nollaa Brežnevin aikana. Kun Neuvostoliitto ei enää kyennyt saavuttamaan parempia tuloksia kuin kapitalismi, sen kohtalo oli sinetöity.
Tässä vaiheessa Ted Grant [International Marxist Tendencyn perustaja, marxilainen teoreetikko –suom. huom.] päätteli, että stalinismin kaatuminen oli väistämättä edessä. Tämän hämmästyttävän tarkkanäköisen ennusteen Grant teki jo vuonna 1972. Marxilaisesta näkökulmasta lopputulema oli väistämätön. Marxismin teorian pohjalta tietyn sosioekonomisen järjestelmän elinkelpoisuus riippuu viime kädessä sen kyvystä kehittää tuotantovoimia. Tässä kirjassa [From Revolution to Counter-Revolution in Russia, Ted Grant –suom. huom.] selitetään koko prosessi hyvin yksityiskohtaisesti ja osoitetaan, miten vuoden 1965 jälkeisenä aikana Neuvostoliiton talouden kasvuvauhti alkoi hidastua. Vuosina 1965-1970 kasvuvauhti oli 5,4 prosenttia. Seuraavan seitsemän vuoden aikana, vuosina 1971-1978, keskimääräinen kasvuvauhti oli vain 3,7 prosenttia.
Tämä oli verrattavissa OECD:n kehittyneiden kapitalististen talouksien 3,5 prosentin keskiarvoon. Toisin sanoen Neuvostoliiton kasvuvauhti ei ollut enää paljonkaan korkeampi kuin kapitalismissa saavutettu kasvu, mikä oli katastrofaalinen tilanne. Tämän seurauksena Neuvostoliiton osuus maailman kokonaistuotannosta itse asiassa laski hieman – vuoden 1960 noin 12,5 prosentista 12,3 prosenttiin vuonna 1979. Japanin osuus kasvoi samana aikana 4,7 prosentista 9,2 prosenttiin. Kaikki Hruštšovin puheet Amerikan tavoittamisesta ja sitten ohittamisesta haihtuivat ilmaan. Tämän jälkeen Neuvostoliiton kasvuvauhti jatkoi laskuaan, kunnes Brežnevin kauden lopussa (Gorbatshovin nimeämä ”pysähtyneisyyden kausi”) se laski nollaan.
Kun tämä vaihe oli saavutettu, byrokratia lakkasi toimimasta edes siinä suhteellisen edistyksellisessä roolissa, joka sillä oli aiemmin ollut. Tästä syystä neuvostohallinto ajautui kriisiin. Ted Grant oli ainoa marxisti, joka teki tästä välttämättömän johtopäätöksen. Hän selitti, että kun Neuvostoliitto ei kykene parempiin tuloksiin kuin kapitalismi on se tuhoon tuomittu. Kaikki muut poliittiset suuntaukset porvareista stalinisteihin pitivät itsestään selvänä, että Venäjän, Kiinan ja Itä-Euroopan näennäisesti vankat hallinnot kestäisivät lähes loputtomiin.
Stalinistisen byrokratian Venäjällä toteuttama poliittinen vastavallankumous lakkautti työväen neuvostodemokratian järjestelmän täysin, mutta ei tuhonnut lokakuun vallankumouksen luomia uusia omistussuhteita. Hallitseva byrokratia perusti itsensä kansallistettuun suunnitelmatalouteen ja toimi suhteellisen edistyksellisenä tekijänä tuotantovoimien kehittämisessä, vaikkakin kolminkertaisin kustannuksin kapitalismiin verrattuna. Tämä sisälsi valtavaa tuhlausta, korruptiota ja huonoa hallintoa, kuten Trotski huomautti jo ennen sotaa, kun talouden vuosittainen kasvuvauhti oli 20 prosentin tasolla.
Menestyksestään huolimatta stalinismi ei kuitenkaan ratkaissut yhteiskunnan ongelmia. Todellisuudessa kyse oli hirviömäisestä maailmanhistorian poikkeamasta, joka oli seurausta sarjasta erityislaatuisia historiallisia olosuhteita. Stalinin aikainen Neuvostoliitto perustui perustavanlaatuiseen ristiriitaan. Kansallistettu suunnitelmatalous oli ristiriidassa byrokraattisen valtion kanssa. Jopa ensimmäisten viisivuotissuunnitelmien aikana byrokraattinen hallinto syyllistyi käsittämättömään tuhlaukseen. Ristiriita ei hävinnyt talouden kehittyessä, vaan päinvastoin kasvoi yhä sietämättömämmäksi, kunnes järjestelmä lopulta hajosi kokonaan.
Tämä on nyt yleisesti tiedossa. Mutta jälkiviisaus on verrattoman helppoa. Historiallisia prosesseja ei ole yhtä helppo ennustaa etukäteen, mutta näin kävi Ted Grantin merkittävien Venäjä-kirjoitusten kohdalla, joissa hän piirsi tarkasti stalinismin rappion kaaren ja ennusti sen lopputuloksen. Yksin Grantilla on kattava analyysi byrokraattisen hallinnon kriisin syistä, joka on vielä tänäkin päivänä seitsemällä sinetillä sinetöity kirja muille entisen Neuvostoliiton tapahtumien kommentaattoreille.
Trotskin analyysi
Tämän teoksen lähtökohtana oli Lev Trotskin loistava analyysi, jonka hän teki vuonna 1936 kirjoittamassaan mestariteoksessa “Petetty vallankumous”, joka on säilyttänyt täysimittaisesti alkuperäisen voimansa ja ajankohtaisuutensa. Kukaan, joka haluaa tosissaan ymmärtää, mitä Venäjällä on tapahtunut, ei voi sivuuttaa tätä suurta marxilaisen analyysin klassikkoa. Ymmärrettävistä syistä Trotski ei kuitenkaan esittänyt lopullista kaiken kattavaa analyysia neuvostovaltion luokkaluonteesta, vaan jätti avoimeksi kysymyksen siitä, mihin suuntaan se lopulta kehittyisi.
Tämä suuri venäläinen marxisti ymmärsi, että Neuvostoliiton kohtalo määräytyisi elävien voimien kamppailun pohjalta, joka puolestaan liittyi erottamattomasti maailmanlaajuiseen kehitykseen. Tällaista kehitystä ei voitu ennustaa tarkasti etukäteen. Itse asiassa toisen maailmansodan erityislaatuinen kulku vaikutti ratkaisevasti Neuvostoliiton kohtaloon, jota kukaan ei osannut ennakoida. Trotski kirjoitti:
Tällä hetkellä on mahdotonta vastata lopullisesti ja peruuttamattomasti kysymykseen, mihin suuntaan neuvostoyhteiskunnan taloudelliset ristiriidat ja sosiaaliset vastakkainasettelut kehittyvät seuraavien kolmen, viiden tai kymmenen vuoden aikana. Lopputulos riippuu elävien yhteiskunnallisten voimien kamppailusta – ei myöskään vain kansallisessa, vaan kansainvälisessä mittakaavassa. Siksi jokaisessa uudessa vaiheessa on välttämätöntä analysoida konkreettisesti todelliset suhteet ja suuntaukset niiden yhteydessä ja jatkuvassa vuorovaikutuksessa.
Lev Trotski, Petetty vallankumous, s. 49 [englanninkielinen painos]
Trotski asetti tietoisesti kysymysmerkin neuvostovaltion tulevaisuuden ylle. Hänen ennusteensa siitä, että säilyttääkseen etuoikeutensa stalinistisen byrokratian “on väistämättä tulevissa vaiheissa etsittävä itselleen tukea [kapitalistisista] omistussuhteista”, osoittautui täysin oikeaksi. Se vastenmielinen näky, jossa kommunistisen puolueen pitkäaikaiset johtajat, johtajat ja virkamiehet repivät puoluekorttinsa ja muuttuivat avoimesti “yrittäjiksi” samalla vaivattomuudella kuin mies siirtyy junan osastosta toiseen, osoittaa, kuinka kaukana stalinistinen hallinto oli aidosta sosialismista.
Trotski ei odottanut Stalinin hallinnon kestävän niin kauan kuin se kesti. Viimeisessä teoksessaan Stalin hän tosin esitti, että hallinto saattaisi kestää nykyisessä muodossaan vuosikymmeniä, mutta kirja oli hänen murhansa aikaan keskeneräinen, eikä hän ehtinyt kehittämään tätä ajatusta pidemmälle. Neuvostoliitto selvisi toisesta maailmansodasta valtavasti vahvistuneena. Stalinin hallinto, jota Trotski piti tilapäisenä historiallisena poikkeamana, säilyi vuosikymmeniä. Tällä oli syvällinen vaikutus kaikkeen, erityisesti massojen tietoisuuteen ja itse byrokratiaan.
Trotski toivoi, että Stalinin hallinto kaatuisi työväenluokan poliittisen vallankumouksen kautta. Mutta jos näin ei tapahtuisi, hän nosti esiin mahdollisuuden, että byrokraattinen vastavallankumousprosessi johtaisi lokakuun vallankumouksen luomien omistussuhteiden kaatamiseen:
Vastavallankumous alkaa, kun edistyksellisten sosiaalisten valloitusten kela alkaa purkautua. Kelaaminen ei näytä loppuvan koskaan. Silti jokin osa vallankumouksen voitoista säilyy aina. Niinpä Neuvostoliiton luokkaperusta pysyy hirvittävistä byrokraattisista vääristymistä huolimatta proletaarisena. Meidän on kuitenkin pidettävä mielessä, että purkautumisprosessi ei ole vielä päättynyt, eikä Euroopan ja maailman tulevaisuutta lähivuosikymmeninä ole vielä päätetty. Venäjän Thermidor olisi epäilemättä avannut uuden porvarillisen vallan aikakauden, ellei tämä valta olisi osoittautunut vanhentuneeksi kaikkialla maailmassa. Joka tapauksessa taistelu tasa-arvoa vastaan ja hyvin syvien yhteiskunnallisten erojen luominen ei ole toistaiseksi kyennyt poistamaan massojen sosialistista tietoisuutta eikä tuotantovälineiden ja maan kansallistamista, jotka olivat vallankumouksen sosialistisia perusvoittoja. Vaikka byrokratia väheksyykin näitä saavutuksia, se ei ole vielä uskaltanut turvautua tuotantovälineiden yksityisomistuksen palauttamiseen.
Lev Trotski, Stalin
Trotski selitti vuonna 1936 huomattavan aikaisessa vaiheessa Venäjän kapitalismin palauttamisen perspektiivin ja sen seuraukset:
Neuvostohallinnon romahtaminen johtaisi väistämättä suunnitelmatalouden romahtamiseen ja siten valtion omaisuuden lakkauttamiseen. Trustien ja niiden tehtaiden välinen pakollinen sidonnaisuus katoaisi. Menestyneimmät yritykset onnistuisivat pääsemään itsenäisyyden tielle. Ne saattaisivat muuttua osakeyhtiöiksi, tai ne voisivat löytää jonkin muun siirtymävaiheen omistusmuodon – esimerkiksi sellaisen, jossa työläisten pitäisi osallistua voittoihin. Kolhoosit hajoaisivat samaan aikaan ja paljon helpommin. Nykyisen byrokraattisen diktatuurin kaatuminen, ellei sitä korvaisi uusi sosialistinen valta, merkitsisi näin ollen paluuta kapitalistisiin suhteisiin ja teollisuuden ja kulttuurin katastrofaaliseen taantumiseen.
Trotski, Petetty vallankumous
Kannattaa kiinnittää huomiota nerokkaaseen tapaan, jolla Trotski ennakoi ne päälinjat, joita Venäjän historiallinen kehitys päätyi noudattelemaan. Täydellisessä ristiriidassa Trotskin lähestymistavan kirkkautta vasten näyttäytyy “valtiokapitalismin” teorian teoreettinen ja käytännöllinen konkurssi, joka eri muodoissaan on vaivannut eri äärivasemmistolaisten lahkojen mieliä vuosikymmeniä. Toisen maailmansodan jälkeen Ted Grant kehitti ja laajensi Trotskin analyysia proletaarisesta bonapartismista, erityisesti teoksessa “The Marxist Theory of the State”, joka romutti kattavasti ajatuksen valtiokapitalismista Venäjällä.
Valtiokapitalismin “teorian” mukaan Neuvostoliiton hallinto oli kapitalistinen jo kauan sitten. Miksi sitten työläisten pitäisi vaivautua puolustamaan vanhoja valtionomistuksen muotoja (so. valtiokapitalismia) syntyvää porvaristoa vastaan, sillä eihän niiden välillä ei ole mitään eroa? Tämä perustelu, joka riisuu työväenluokan täysin aseista kapitalistisen vastavallankumouksen edessä, on räikeä esimerkki siitä, miten väärä teoria johtaa väistämättä katastrofiin käytännössä.
Stalinismin kriisillä ei ollut mitään yhteistä kapitalismin (tai “valtiokapitalismin”) kriisin kanssa. Jälkimmäinen on seurausta markkinoiden ja yksityisomistuksen anarkiasta. Neuvostoliitossa ei kuitenkaan ollut kyse ylituotannon kriisistä, sillä se perustui kansallistettuun suunnitelmatalouteen, jota tosin vaivasivat kaikki mahdolliset byrokratian, korruption ja huonon hallinnon aiheuttamat epäkohdat.
Lisäksi kansallisvaltion rajoittava luonne merkitsee, että jossain vaiheessa se ylittää hyödyllisyytensä rajat ja muuttuu valtavaksi esteeksi tuotantovoimille. Tämän vuoksi jokaisen maan, jopa suurimman supervallan, on pakko osallistua maailmanmarkkinoille. Marx näki tämän jo etukäteen. Tämän vuoksi myös ajatus sosialismista yhdessä maassa on taantumuksellinen utopia.
Sosialismin irvikuva
Venäjällä ja Itä-Euroopassa epäonnistui, ei kommunismi tai sosialismi missään Marxin tai Leninin ymmärtämässä mielessä, vaan näiden byrokraattinen, totalitaarinen irvikuva. Lenin selitti, että liikkuminen kohti sosialismia edellyttää proletariaatin demokraattisesti hallitsemaa teollisuutta, yhteiskuntaa ja valtiota. Aito sosialismi ei sovi yhteen etuoikeutetun byrokraattisen eliitin vallan kanssa, johon väistämättä liittyy valtavaa korruptiota, nepotismia, tuhlausta, huonoa hallintoa ja kaaosta.
Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan kansallistetut suunnitelmataloudet saavuttivat hämmästyttäviä tuloksia teollisuuden, tieteen, terveydenhuollon ja koulutuksen aloilla. Mutta kuten Trotski ennusti jo vuonna 1936, byrokraattinen hallinto horjutti lopulta kansallistettua suunnitelmataloutta ja pohjusti tietä sen romahdukselle sekä kapitalismin paluulle.
Mikä on lokakuun vallankumouksen ja sitä seuranneen suunnitelmatalouden suuren kokeilun tilinpäätös? Mitä vaikutuksia niillä on ihmiskunnan tulevaisuuteen? Ja mitä johtopäätöksiä niistä pitäisi tehdä? Ensimmäisen havainnon pitäisi olla itsestään selvä. Olipa lokakuun vallankumouksen kannalla tai sitä vastaan, ei ole epäilystäkään siitä, että tämä yksittäinen tapahtuma muutti maailmanhistorian kulkua ennennäkemättömällä tavalla. Sen seuraukset hallitsivat koko 1900-lukua. Tämän tosiasian tunnustavat jopa kaikkein konservatiivisimmat kommentaattorit ja lokakuun vallankumouksen vastustajat.
On sanomattakin selvää, että näiden rivien kirjoittaja on lokakuun vallankumouksen vankka puolustaja. Pidän sitä ihmiskunnan historian suurimpana yksittäisenä tapahtumana. Miksi sanon näin? Koska tuolloin miljoonat tavalliset miehet ja naiset syrjäyttivät ensimmäistä kertaa – jos Pariisin kommuunin loistavaa mutta ohimenevää tapahtumaa ei oteta huomioon – riistäjänsä, ottivat kohtalonsa omiin käsiinsä ja ainakin aloittivat yhteiskunnan muuttamisen.
Se, että tämä tehtävä tietyissä olosuhteissa ohjattiin uomiin, joita vallankumouksen johtajat eivät olleet osanneet odottaa, ei mitätöi lokakuun vallankumouksen ajatuksia eikä vähennä Neuvostoliiton seuraavien 70 vuoden aikana saavuttamien valtavien saavutusten merkitystä.
Sosialismin viholliset vastaavat halveksivasti, että kokeilu päättyi epäonnistumiseen. Me vastaamme suuren filosofin Spinozan sanoin: tehtävämme ei ole itkeä eikä nauraa vaan ymmärtää. Mistään sosialismin porvarillisten vihollisten kirjoituksista on kuitenkin turha etsiä yhtäkään vakavasti otettavaa selitystä sille, mitä Neuvostoliitossa tapahtui. Heidän niin sanotuilta analyyseiltään puuttuu tieteellinen perusta, koska niitä motivoi sokea viha, joka heijastaa tiettyjä luokkaintressejä.
Venäjän rappeutunut porvaristo, joka heitettiin historian romukoppaan lokakuussa 1917 ei ollut se, joka veti Venäjän nykyaikaan, rakensi tehtaat, tiet ja koulut, koulutti miehet ja naiset, loi loistavat tieteilijät, rakensi armeijan, joka kukisti Hitlerin ja lähetti ensimmäisen ihmisen avaruuteen. Kansallistettu suunnitelmatalous sai aikaan kaiken tämän.
Byrokratian rikoksista huolimatta Neuvostoliitto muuttui nopeasti takapajuisesta, puolifeodaalisesta taloudesta kehittyneeksi, moderniksi teollisuusmaaksi. Byrokratia ei kuitenkaan tyytynyt kolossaaliseen vaurauteen ja etuoikeuksiin, jotka se saavutti lypsämällä neuvostovaltiota. Kuten Trotski ennusti, tämä gangsterijoukkio käynnisti lopulta kapitalismin restauraation ja muuttui parasiittimaisesta kastista hallitsevaksi luokaksi.
Siirtyminen kapitalismiin on merkinnyt historiallista tragediaa ja taantumista Venäjän ja entisten Neuvostoliiton tasavaltojen kansoille. Yhteiskunta hylättiin ja sen osaksi tulivat jälleen kaikki kapitalistisen sivistyksen siunaukset: uskonto, prostituutio, huumeet sekä kaikki loput kapitalismin ilot. Toistaiseksi Putinin hallinto on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa. Mutta sen näennäinen vahvuus on illuusio. Venäläinen kapitalismi, kuten venäläisen sadun mökki, on rakennettu kananjaloille.
Venäläisen kapitalismin Akilleen kantapää on sen asema napanuoralla sidottuna globaalin kapitalismin kohtaloon. Se on alttiina kaikille niille myrskyille ja paineille, jotka ovat ominaisia järjestelmälle lopullisessa kriisissään. Tämä vaikuttaa syvällisesti Venäjään sekä taloudellisesti että poliittisesti. Ennemmin tai myöhemmin Venäjän työläiset toipuvat tappion vaikutuksista ja tarttuvat toimeen. Silloin he löytävät kyllä nopeasti uudelleen lokakuun vallankumouksen perinteet ja aidon bolševismin ajatukset. Se on ainoa tie eteenpäin Venäjän ja koko maailman työläisille.
Lontoossa 7. tammikuuta 2017
