Kirjoittanut Ted Grant kesäkuussa 1943. Alkukielinen versio luettavissa sivustolla Ted Grant Internet Archive.
Kolmas Internationaali on virallisesti saatettu hautaan. Se on hävinnyt historian näyttämöltä niin arvottomalla ja paheksuttavalla tavalla, kuin vain on mahdollista kuvitella. Stalin on hätäisesti ja konsultoimatta sen jäsenpuolueita, puhumattakaan rivijäsenistä ympäri maailmaa, petollisesti hylännyt Kominternin amerikkalaisen imperialismin painostuksesta.
Ymmärtääksemme, miten tämä järjestö, joka herätti koko kapitalistisen maailman kauhun ja vihan, saattoi kapitalismin vaatimuksesta saada näin surkean lopun, on meidän välttämätöntä lyhyesti tarkastella internationaalin myrskyistä nousua, ja vieläkin myrskyisempää tuhoa. Määräys sen lakkauttamisesta oli ainoastaan osoitus siitä, että Komintern maailmansosialismin työkaluna on jo aikaa ollut kuollut, ja että se on pettänyt alkuperäiset päämääränsä ja tarkoituksensa. Asiaan perehtyneet ihmiset ovat jo pitkään olleet tietoisia tästä. Sitä odottava tuho on ollut nähtävissä jo pitkään.
Kolmas Internationaali versoi viime sodan (ensimmäisen maailmansodan) kapitalistisesta katastrofista. Venäjän vallankumous synnytti vallankumouksellisen palon koko maailman työväenluokan riveissä. Se saapui toivon, innostuksen ja rohkeuden viestinä sotaan väsyneille, pettyneille ja katkerille massoille ja osoitti tien ulos siitä verisestä kaaoksesta, mihin kapitalismi oli syössyt yhteiskunnan. Se syntyi suorana seurauksena Toisen Internationaalin petoksesta ja luhistumisesta, tämän järjestön asettuessa hallitsevien luokkien puolelle viime sodassa.
Imperialismin ja kapitalismin romahdusta seurasivat vallankumoukset Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa ja vallankumoukselliset tilanteet Italiassa, Ranskassa ja jopa Isossa-Britanniassa. Sosialistisen vallankumouksen aave kummitteli koko Euroopassa. Lähes kaikki porvarillisten poliitikkojen muistelmat ja kirjoitukset tältä ajalta kertovat porvariston tuntemasta epätoivosta ja itseluottamuksen puutteesta sen tosiasian edessä, että se oli menettänyt tilanteen hallinnan. Mutta sosialidemokratia pelasti kapitalismin.
Ammattiyhdistysliikkeen ja sosialidemokratian mahtavat byrokraatit asettuivat kapinallisten massojen johtoon, ja johdattivat niiden taistelun vaarattomille urille. Saksassa Noske ja Scheidemann1 juonittelivat junkkereiden ja kapitalistien kanssa vallankumouksen murskaamiseksi. Valta oli marraskuun 1918 vallankumouksessa siirtynyt työläisten, sotilaiden, merimiesten, maanviljelijäin ja jopa opiskelijain neuvostojen käsiin. Sosialidemokraatit ojensivat sen takaisin kapitalisteille.
Sosialidemokraattien teoreettisten käsitysten mukaan kapitalismi voitaisiin muuttaa sosialismiksi, asteittain, hitaasti ja rauhanomaisesti. Vuonna 1920 olivat työläiset vallanneet tehtaat Italiassa. Mutta sen sijaan että maan Sosialistipuolue olisi johtanut työläiset valtaan, se kehotti heitä lopettamaan ”perustuslain vastaiset” toimenpiteensä. Sama ilmiö toistui ympäri Eurooppaa. Tänään tämän ohjelman seuraukset ovat nähtävissä: kapitalismin historian pahin tyrannia ja verisin sota. Mutta juuri kansainvälisen sosialismin tappio marxismin pettäneessä Toisessa Internationaalissa johti Kolmannen Internationaalin perustamiseen.
Niinkin aikaisin kuin viime sodan (ensimmäisen maailmansodan) alussa vaati Lenin rohkeasti Kolmannen Internationaalin perustamista. Muodollisesti järjestö julistettiin perustetuksi maaliskuussa 1919. Sen päämääränä oli maailmankapitalismin kumoaminen ja maailmanlaajuisen neuvostotasavaltojen ketjun muodostaminen ja liittäminen Neuvostoliittoon, jota itseään ei katsottu itsenäisenä kokonaisuutena, vaan ainoastaan maailmanvallankumouksen tukikohtana. Sen kohtalon määräisi maailmanvallankumouksen kohtalo, johon se oli sidottu.
Kolmannen Internationaalin muodostaminen johti nopeasti voimakkaiden kommunististen puolueiden syntyyn maailman tärkeimmissä maissa. Saksassa, Ranskassa, Tsekkoslovakiassa ja muissa maissa perustettiin kommunistisia massapuolueita. Britanniassa muodostettiin pieni mutta erittäin vaikutusvaltainen kommunistinen puolue. Tapahtumien kehitys vaikutti takaavan maailmanvallankumouksen voiton lähitulevaisuudessa. Euroopan kommunististen puolueiden jäsenmäärä ja vaikutusvalta kasvoivat vakaasti sosialidemokratian kustannuksella.
Ensimmäinen maailmansota ei ollut onnistunut ratkaisemaan ainoatakaan maailmankapitalismin ongelmista, itse asiassa se oli kärjistänyt niitä. Kapitalismi oli murtunut heikoimman lenkkinsä kohdalta, kuten Lenin ilmaisi asian. Yritykset tuhota nuori Neuvostotasavalta sotilaallisilla interventioilla olivat epäonnistuneet täydellisesti. Saksalainen kapitalismi, Euroopan vahvin, oli menettänyt varansa ja osia alueestaan, ja oli korviaan myöten veloissa sotakorvausten vuoksi ja yleisesti ottaen mahdottomassa tilanteessa. Brittiläiset ja ranskalaiset imperialistit, sodan ”voittajat”, eivät myöskään olleet paljon paremmassa asemassa.
Siirtomaiden ja vastaavassa asemassa olevien maiden kansanjoukot alkoivat liikkua ja valmistautua nousemaan Venäjän vallankumouksen innostamina. Myös kotirintamalla ihmiset olivat rauhattomia ja anglo-ranskalaisen imperialismin taloudellinen tilanne oli heikentynyt huomattavasti verrattuna Japanin ja Yhdysvaltojen imperialismiin. Tämä oli kansainvälinen taustatilanne kriisin puhjetessa Saksassa vuonna 1923. Tuotantovoimiltaan mahtava Saksa oli raajarikko Versaillesin rauhansopimuksen2 asettamien rajoitusten vuoksi. Siitä oli nyt vuorostaan tullut maailmankapitalismin ketjun heikoin lenkki.
Kun Saksa ei pystynyt maksamaan sotakorvauksia, miehittivät Ranskan kapitalistit Ruhrin. Tämä johti osaltaan Saksan talouden täydelliseen romahtamiseen ja Saksan porvaristo yritti parhaansa mukaan siirtää taakan työväenluokan ja keskiluokkien kannettavaksi. Markan arvo tippui kahdestakymmenestä neljäänkymmeneen suhteessa puntaan tammikuussa, 5 miljoonaan kesäkuussa ja 47 miljoonaan elokuun loppuun mennessä. Saksan raivostuneet massat kääntyivät kommunismin puoleen.
Kuten Brandler, silloinen kommunistisen puoleen johtaja, totesi Kominternin toimeenpanevan komitean kokouksessa: ”Oli nähtävissä merkkejä nousevasta vallankumouksellisesta liikkeestä: meillä oli tilapäisesti työläisten enemmistö takanamme, ja tässä tilanteessa uskoimme, että suotuisissa olosuhteissa meidän tulisi käydä hyökkäykseen…” Mutta ikävä kyllä Internationaalin johto ei kestänyt tätä koetta eikä käyttänyt tilaisuutta hyväkseen. Onnistuminen Saksassa olisi väistämättä merkinnyt voittoa koko Euroopassa. Mutta aivan kuten Venäjällä vuonna 1917, myös Saksassa vuonna 1923 osa johdosta epäröi.
Luonnostaan opportunistinen Stalin vaati, että saksalainen puolue ”pidettäisiin aisoissa” ja estettäisiin toimimasta. Tämän seurauksena menetettiin otollinen tilaisuus ottaa valta Saksassa ja kommunistit kärsivät tappion. Myös Bulgarian vallankumous kärsi haaksirikon samankaltaisista syistä. Nämä johtajien tekemien virheiden aiheuttamat vallankumouksen tappiot Euroopassa tulivat saamaan vakavia seurauksia. Kuten Lenin kirjoitti vaatiessaan kapinaan valmistautumista Venäjällä vuonna 1917: ”Sekä Venäjän että maailmanvallankumouksen onnistuminen on kahden tai kolmen päivän taistelun varassa”.
Maailmanvallankumouksen epäonnistuminen ja Neuvostoliiton joutuminen eristetyksi, yhdessä maan alikehittyneisyyden kanssa – sekä massojen väsymys ja apatia vuosien sodan, sisällissodan ja interventioiden kärsimysten jälkeen, sen pettymys ja epätoivo, kun apu Euroopan työläisiltä jäi tulematta – kaikki tämä johti väistämättä taantumukseen Neuvostoliitossa.
Peilaten taantumuksellisen ja konservatiivisen byrokratian intressejä Stalin esitti ensimmäistä kertaa vuonna 1924 utopistisen ja anti-leninistisen teoriansa ”sosialismista yhdessä maassa”. Tämä ”teoria” kasvoi suoraan Saksan vallankumouksen tappiosta. Se kuvasti käännettä pois vallankumouksellisen internationalismin periaatteista, joiden varaan Venäjän vallankumous oli perustunut ja joiden vuoksi Kommunistinen Internationaali oli perustettu.
Leninin hautajaisissa tammikuussa 1924 Stalin totesi vallankumouksen perinteiden painostamana: ”Jättäessään meidät, toveri Lenin velvoitti meidät pysymään uskollisina Kommunistiselle Internationaalille. Vannomme sinulle, toveri Lenin, omistavamme elämämme koko maailman työläisten liiton, Kommunistisen Internationaalin, laajentamiselle ja vahvistamiselle.” [Sitaatti Trotskin kirjasta Stalin, luku 12, osa 2.] Tällöin hänellä ei vielä ollut aavistustakaan siitä, mihin teoria sosialismista yhdessä maassa tulisi johdattamaan Neuvostoliiton ja Kominternin.
Kominternin historia on noista päivistä saakka ollut laajalti sidottuna neuvostobyrokratian alati vaihtelevaan poliittiseen linjaan. Lenin oli määrätietoisesti liittänyt Neuvostoliiton kohtalon maailman työväenluokan ja etenkin sen etujoukon Kominternin tulevaisuuteen. Jopa Puna-armeijan valassa sotilaat sitoutuivat uskollisuuteen kansainvälistä työväenluokkaa kohtaan. Puna-armeijaa ei ylipäätään pidetty itsenäisenä, ”kansallisena” sotajoukkona, vaan ainoastaan yhtenä maailmanvallankumouksen työkaluna.
Stalin on tietenkin jo kauan sitten muuttanut tämän kaiken. Trotski, yhdessä Leninin kanssa – joka viimeisinä vuosinaan seurasi kehittyvää tilannetta yhä huolestuneempana – oli aloittanut kamppailun Bolševikkipuolueen ja neuvostovaltion byrokratisoitumista vastaan jo vuonna 1923. Lenin varoitti neuvostovaltiota uhkaavan rappeutumisen vaaroista.
Taantumuksen kasvaessa sekä Neuvostoliitossa että kansainvälisesti, taistelu internationalistien ja thermidoriaanien3 välillä saavutti huippunsa. Trotski, yhteistyössä Leninin kanssa, oli vaatinut demokratian täydellistä palauttamista sekä Bolševikkipuolueeseen että neuvostoihin. Tämän tavoitteen saavuttamiseksi Lenin oli vaatinut Stalinin erottamista pääsihteerin virasta, koska hänestä oli tullut byrokratian kristallisoitumisen keskipiste.
Leninin kuoleman jälkeen Zinovjevin, Kamenevin4 ja Stalinin ”troikka” onnistui saamaan aikaiseksi keskuskomiteassa päätöksen jättää Leninin neuvot huomioimatta, ja se aloitti kampanjan Leninin ideoita vastaan, joita Trotski nyt puolusti. Tästä syystä luotiin valheellinen myytti ”trotskismista”. Kominternin kohtalo oli sidottuna Neuvostoliiton Bolševikkipuolueeseen, koska se arvovaltansa ja kokemuksensa vuoksi luonnollisesti oli Internationaalin johtava voima.
Siirtyminen maailmanvallankumouksen politiikasta sosialismiin yhdessä maassa merkitsi jyrkkää käännöstä oikealle Kominternissa. Venäjällä myös Zinovjev ja Kamenev joutuivat oppositioon ja liittoutuivat Trotskin ja hänen kannattajiensa kanssa Stalinin nyt kehittämän anti-marxistisen politiikan takia. Yhdessä Buharinin kanssa Stalin vastusti Vasemmisto-opposition esittämää ohjelmaa Venäjän teollistamiseksi sarjalla viisivuotissuunnitelmia. Keskuskomitean kokouksessa huhtikuussa 1927 Stalin teki kuuluisan vertauksensa, että ”ryhtyminen rakentamaan Dnieperstroin vesivoimalaitosta olisi meille sama, kuin jos muzhik5 ostaisi lehmän sijasta gramofonin”. [Sitaatti Trotskin kirjasta Petetty Vallankumous, luku 2.]
Niinkin myöhään kuin vuoden 1927 lopussa – kun puolueen viidennentoista kongressin, jonka ainoa tarkoitus oli Vasemmisto-opposition erottaminen, valmistelut olivat käynnissä – Molotov sanoi toistamiseen: ”Emme saa vajota köyhien maalaisten unelmiin suurten kansanjoukkojen kollektivisoinnista. Se ei enää ole mahdollista nykyisissä olosuhteissa” [Sitaatti Trotskin kirjasta Petetty Vallankumous, luku 2]. Venäjän linjana oli sallia kulakeille (rikkaat maanviljelijät) ja Nepmiehille (kaupunkien kapitalistit, vuoden 1921 Uuden Talouspolitiikan NEP:n mukaan) laaja vapaus taloudelliseen kehitykseen. Tätä linjaa kuvaa täydellisesti Buharinin Stalinin täysin tukema iskulause maanviljelijöille: ”Rikastukaa!”.
Kominternin linjaa siirrettiin nyt kauas oikealle Stalinin etsiessä kuumeisesti liittolaisia ”Neuvostoliiton puolustamiseksi hyökkäykseltä”. Komintern oli jo tuolloin yhä suuremmassa määrin alennettu rajavartiolaitoksen rooliin. Erimielisyydet Bolševikkipuolueessa ja Internationaalissa nousivat taas pintaan Kiinan vallankumouksen kysymyksen ja Britannian tilanteen vuoksi. Kiinan vallankumous oli saanut miljoonia ihmisiä Aasiassa liikekannalle vuosina 1925–27. Sen sijaan että Komintern olisi luottanut työläisten ja maanviljelijöiden kykyyn viedä vallankumous päätökseen, kuten Leninistit olivat tehneet Venäjällä, se katsoi paremmaksi tukeutua Kiinan kapitalisteihin ja kenraaleihin.
Vasemmisto-oppositio varoitti tämän linjan seurauksista. Kiinan kommunistinen puolue oli maan ainoa työväenpuolue ja voimakkain vaikuttaja työväenluokan keskuudessa. Maanviljelijäluokka halusi seurata Venäjän esimerkkiä ottamalla maan haltuunsa ja päästä vuosisataisesta kärsimyksestä maanomistajien ikeen alta, mutta Komintern kieltäytyi itsepäisesti seuraamasta sitä työväenluokan itsenäisen politiikan tietä, jota Lenin oli pitänyt ehdottomana edellytyksenä kommunistien linjalle idän porvarillis-demokraattisten ja anti-imperialististen vallankumousten yhteydessä.
Samaan aikaan Britanniassa, jossa massat olivat nopeasti radikalisoitumassa, pantiin käytäntöön vastaavanlainen linja. Venäjän ammattiyhdistykset tekivät, vaikeuttaakseen uutta interventiota Neuvostoliittoa vastaan, sopimuksen TUC:n, Britannian ammattiyhdistysten keskusliiton johdon kanssa. Liikehdintä kohti vallankumouksellista kehitystä on nähtävissä siitä, että miljoona eli neljännes kaikista ammattiliittojen jäsenistä kuului Vähemmistöliikkeeseen6. Analysoidessaan Britannian tilannetta, Trotski oli ennustanut yleislakon puhkeamisen.
Kommunistisen puolueen ja Internationaalin tehtävänä olisi pitänyt olla työläisten valmistaminen ammattiyhdistysten johdon toimista väistämättä seuraavaan petokseen. Sen sijaan kylvettiin illuusioita työläisten keskuudessa – mitä helpotti se että ammattiyhdistysten byrokraatit olivat tehneet sopimuksensa venäläisten liittojen kanssa; näiden arvovaltaa käytettiin verhona. Byrokraattien petettyä yleislakon vuonna 1926 Trotski vaati välien katkaisemista Venäjän ammattiyhdistysten ja TUC:n välillä. Stalin ja Komintern kieltäytyivät.
Käytettyään sitten Anglo-Venäläistä komiteaa hyväkseen niin kauan kuin katsoi tarpeelliseksi, yli vuoden ajan yleislakon päätyttyä, Britannian ammattiyhdistysliikkeen johto lopulta katkaisi välit, ja Komintern ulvoi petoksesta. Saman aikaisesti olisi nuoren Ison-Britannian Kommunistisen puolueen pitänyt nopeasti kasvaa ja voimistua näiden suurten tapahtumien seurauksena, mutta koska se oli Internationaalin linjan vuoksi lamaantunut ja vailla suuntaa, se menetti sen sijaan uskottavuutensa kokonaan ja sen vaikutusvalta joukkojen keskuudessa haihtui pois. Nämä Internationaalin uudet tappiot, jotka olivat seurausta Stalinin ja byrokratian päätöksistä, lisäsivät päältä päin katsottuna paradoksaalisesti byrokratian valtaa Neuvostoliitossa.
Neuvostoliitossa massat kokivat yhä syvempää pettymystä uusista vastoinkäymisistä, joita maailman työväenluokka kohtasi ja heidän taisteluhenkensä lamaantui entistä pahemmin. Näin Stalinin ja byrokratian linjasta johtuvat tappiot vahvistivat otettaan Neuvostoliitossa. Vasemmisto-oppositio, jonka analyysi ja ennustukset näistä tapahtumista olivat osoittautuneet oikeiksi, erotettiin nyt Bolsevikkipuolueesta ja Internationaalista.
Stalinin linjan sisäpoliittiset seuraukset alkoivat nyt kantaa hedelmää kulakien ja Nepmiesten voiman ja vaikutusvallan hälyttävän nopean kasvun muodossa. Neuvostoliitto oli katastrofin partaalla. Paniikin vallassa Stalin ja byrokratia joutuivat nyt omaksumaan irvikuvan siitä samasta politiikasta, jonka vuoksi Trotski ja hänen kannattajansa oli erotettu puolueesta. Viisivuotissuunnitelmat, joita Stalin oli niin sinnikkäästi vastustanut, otettiin nyt käyttöön Venäjällä.
Neuvostoliitto saavutti suurimmat menestyksensä ja nykyisen kykynsä käydä sotaa suunnitelmatalouden pohjalta. Samalla sisäpoliittinen paniikinomainen käännös vasemmalle peilautui myös kansainvälisellä tasolla. Stalin oli polttanut sormensa pahasti yrittäessään nojata kapitalistisiin elementteihin Kiinassa ja pyrkiä sopuun sosialidemokratian kanssa. Nyt hän käänsi Internationaalin jyrkästi vastakkaiseen suuntaan. Sääntöjensä vastaisesti Internationaali ei ollut järjestänyt konferenssia neljään vuoteen, mutta nyt kutsuttiin koolle uusi konferenssi, joka esitteli ja pani toimeen Kommunistisen Internationaalin virallisen ohjelman. Se julisti myös kapitalismin vakaan aikajakson päättyneeksi ja niin kutsutun ”Kolmannen aikakauden” alkaneeksi. Tällä tarkoitettiin maailmankapitalismin lopullisen luhistumisen aikakauden alkua. Samalla sosialidemokratian väitettiin – Stalinin aikanaan kuuluisan mutta nykyään haudatun teorian mukaisesti – muuttaneen itsensä ”sosialifasismiksi”. Mitään sopimuksia ei enää voitu tehdä ”sosialifasistien” kanssa, koska nämä muodostivat suurimman uhan työväenluokalle ja ne tuli tuhota.
Juuri tällöin maailmaa kohtasi vuosien 1929–33 ennennäkemätön lama. Se iski erityisen kovasti Saksaan. Saksan työläiset syöstiin kurjuuden ja alennuksen tilaan ja keskiluokka koki vararikon. Työttömyys nousi tasaista tahtia ja oli enimmillään kahdeksan miljoonaa. Keskiluokka, joka ei ollut hyötynyt mitään vuoden 1918 vallankumouksesta ja joka oli kokenut pettymyksen kommunistien epäonnistuessa ottaa valta vuonna 1923, alkoi nyt ahdingon ja epätoivon vallassa etsiä ratkaisua ongelmiinsa toiselta taholta.
Kapitalistien avustamien ja rahoittamien fasistien tuki Saksassa alkoi vakiintua laajoissa kansanjoukoissa. Syyskuun 1930 vaaleissa fasistien onnistui kerätä lähes kuusi ja puoli miljoonaa ääntä. Huolimatta siitä, että Trotski ja hänen seuraajansa oli erotettu Kommunistisesta Internationaalista he pitivät itseään edelleen osana sitä, ja vaativat itsepintaisesti pääsyä takaisin sen riveihin. Samalla he kritisoivat ankarasti Kominternin nyt käyttöön ottamaa itsetuhoista teoriaa. Sen tilalle he vaativat paluuta realistiseen, leninistiseen yhteisrintamalinjaan7 [7], jolla massat voitaisiin voittaa toiminnan ja omien kokemustensa kautta kommunismin kannalle.
Hitlerin vaalivoiton jälkeen Trotski soitti hälytyskelloa. Pamfletillaan Kommunistisen Internationaalin suunnanmuutos – Saksan tilanne, hän aloitti Kominternin Vasemmisto-opposition kolmivuotisen kampanjan, jota trotskilaiset yksin toimittivat. Saksassa, Ranskassa, Yhdysvalloissa, Britanniassa, kaukana Etelä-Afrikassa ja kaikissa maissa, missä heillä oli ryhmiä, trotskilaiset aloittivat kampanjan, joka vaati että Saksan Kommunistinen puolue alkaisi tavoitella yhteisrintamaa Sosialidemokraattien kanssa estääkseen Hitlerin valtaantulon.
Stalinin ja Kominternin suorasta ohjeesta ja käskystä Saksan Kommunistinen puolue hylkäsi tämän linjan vastavallankumouksellisena ja ”sosialifasistisena”. He jatkoivat itsepintaisesti taistelua sosialidemokratiaa vastaan työväenluokan ”päävihollisena”, väittäen ettei demokratian ja fasismin välillä ollut mitään eroa. Syyskuussa 1930 puolueen lehti die Rote Fahne julisti: ”Eilinen oli herra Hitlerin suurin päivä, mutta natsien niin sanottu vaalivoitto on lopun alkua.” [15. syyskuuta 1930.]
Komintern jatkoi kohtalokasta kurssiaan näiden vuosien läpi. Kun Hitler vuonna 1931 järjesti kansanäänestyksen kaataakseen Preussin sosialidemokraattisen hallituksen, Stalin ja Komintern esittivät suoran vaatimuksen että Saksan kommunistien tuli äänestää natsien mukana sosialidemokraatteja vastaan. Niinkin myöhään kuin toukokuussa 1932 brittiläinen Daily Worker -lehti tuomitsi ylimielisesti trotskilaisten linjan seuraavilla sanoilla: ”On merkittävää, että Trotski on ilmaissut tukensa yhteisrintamalle kommunististen ja sosialidemokraattisten puolueiden välillä fasismia vastaan. Enemmän hajottavaa ja vastavallankumouksellista neuvoa ei luokalle voisi antaa tällaisella hetkellä.”
Trotski oli tällä välin kirjoittanut neljä pamflettia ja joukoittain artikkeleita ja manifestejä; kansainvälinen trotskilainen liike käytti kaikki mahdollisuutensa painostaakseen Kominternia vaihtamaan linjaansa, mutta turhaan. Tammikuussa 1933 Hitler päästettiin valtaan ilman minkäänlaista järjestäytynyttä vastarintaa maassa, jossa oli järjestäytynein työväenluokka ja suurin kommunistinen puolue Venäjän jälkeen.
Ensimmäistä kertaa historiassa työväenluokka päästi taantumuksen valtaan ilman minkäänlaista vastarintaa. Saksan Kommunistisella puolueella oli kuusi miljoonaa kannattajaa, Sosialidemokraateilla kahdeksan miljoonaa – yhdessä ne muodostivat Saksan voimakkaimman liikkeen. Tämän petoksen myötä Saksan Kommunistinen puolue oli lopullisesti hukassa.
Mutta Komintern ei käsittänyt katastrofin laatua – kaukana siitä. Sen sijaan se juhlallisesti puolusti Saksan Kommunistisen puolueen ja Internationaalin linjaa ”täysin korrektina”. Järjestö joka ei kykene omaksumaan historian opetuksia on tuhoon tuomittu. Maailmansosialistisena voimana Komintern oli kuollut. Kansainvälinen Vasemmisto-oppositio hylkäsi nyt sen ja julisti uuden internationaalin perustamisen olevan välttämätöntä. Mutta se mikä oli selvää Kominternin pelastusyrityksen näin hylänneelle etujoukolle, ei automaattisesti ollut itsestään selvää massoille. Vain suuret tapahtumat voisivat tuoda heille tämän ymmärtämyksen.
Kommunistinen Internationaali jatkoi virheellisen linjansa toteuttamista aina vuoteen 1934. Kun ranskalaiset fasistit aatteensa menestyksen innostamina järjestivät Itävallassa ja Saksassa aseistettuja mielenosoituksia liberaalin hallituksen kaatamiseksi, käski Kommunistinen puolue kannattajiansa osallistumaan niihin. Mutta nyt se vaara, jota Hitler edusti Neuvostoliitolle, tuli selväksi kaikille. Stalin ja byrokratia joutuivat paniikkiin. Kyynisesti halveksuen Kominternin mahdollisuuksia maailmanvallankumouksen instrumenttina Stalin jatkoi entistä avoimemmin sen muuttamista Venäjän ulkopolitiikan työkaluksi.
Luokkayhteiskunnassa järjestö, joka lakkaa edustamasta työväenluokkaa, joutuu vääjäämättä porvariston paineen ja vaikutuksen alaiseksi. Etsiessään liittolaisia Stalin kääntyi nyt Britannian ja Ranskan porvareiden puoleen. Aloitettiin ”kansanrintaman” politiikka, jonka Internationaalin viimeiseksi jäänyt kongressi vuonna 1935 hyväksyi. Lenin oli taistellut koko elämänsä tällaisia koalitioehdotuksia vastaan. Se edusti uutta tasoa Kominternin ja ensimmäisen työväenvaltion rappeutumisessa.
Hitlerin valtaannousun myötä byrokratian kuristusote Neuvostoliitosta lujittui, jälleen Stalinin politiikan seurauksena. Byrokraattinen kasti on korottanut itsensä yhä korkeammalle neuvostomassojen yläpuolelle ja lisännyt valtaansa, mutta tässä etenevässä rappeutumisessa on havaittavissa kvalitatiivisiä muutoksia. Oltuaan aluksi vain kyvytön saamaan aikaan muuta kuin tappioita maailman työväenluokalle, stalinismi vastustaa nykyisin työväen vallankumouksia muissa maissa. Moskovan oikeudenkäynnit, vanhojen bolsevikkien murhat, puhdistukset sekä kymmenien tuhansien venäläisten kommunististen työläisten murhat ja karkoitukset antavat koko kuvan stalinistisesta vastavallankumouksesta Neuvostoliitossa.
Ranskan ja Espanjan tapahtumat8 ovat yhä tuoreina jokaisen vallankumouksellisen mielessä. Komintern näytteli pääosaa voitettavissa olleen vallankumouksen tuhossa; se jopa paljasti itsensä vastavallankumouksen taistelevana etujoukkona. Maailman työväenluokan tappiot johtivat väistämättä maailmansotaan. On erityisen ironista, että sodan lopulta sytytti Hitlerin ja Stalinin välinen liitto. Suoritettuaan poliittisen täyskäännöksensä, Stalin moukaroi maailman työväenluokkaa ja Kominternia yhä lujemmin kampanjallaan Hitlerin edun mukaisen rauhan puolesta, samalla taitavasti naamioiden politiikkansa ”vallankumoukselliseksi”.
Trotski ennakoi Stalinin ja Hitlerin liittoa artikkelissaan maaliskuulta 1933:
Stalinin kansainvälisen politiikan pääpiirre viime vuosina on ollut tämä: hän tekee kauppaa työväenliikkeillä aivan kuten öljyllä, mangaanilla ja muilla tuotteilla. Tässä toteamuksessa ei ole tippaakaan liiottelua. Stalinille Kominternin osastot ja eri sorrettujen kansakuntien vapaustaistelut ovat pikkurahaa sopimuksissa imperialistivaltojen kanssa. Tarvitessaan Ranskan apua, hän alistaa Ranskan työväenluokan sen radikaalille porvaristolle. Joutuessaan tukemaan Kiinaa Japania vastaan, hän alistaa Kiinan työläiset Kuomintangille. Mitä hän tekisi jos hän saadakseen sopimuksen Hitlerin kanssa? Hitler ei tosin varsinaisesti tarvitse Stalinin apua Saksan Kommunitistisen puolueen kuristamiseksi, viimeksi mainitun nykyinen merkityksetön asema on koko sen oman aikaisemman politiikan varmistama. Mutta on erittäin todennäköistä että Stalin suostuisi luopumaan kaikesta tuesta maanalaiselle toiminnalle Saksassa. Tämä olisi pienimpiä myönnytyksiä mihin hän on suostunut, ja hän tekisi sen mielellään. On myös odotettavissa, että viime vuosien räikeä, hysteerinen – ja ontto – fasismin vastainen kampanja tukahdutetaan samalla ovelasti.
Tämä Stalinin ja Kominternin ”löyhkäävän ruumiin” linja kärsi lopullisen epäonnistumisensa natsien hyökätessä Neuvostoliittoon. Kominternin oli tehtävä täyskäännös oikealle ja muututtava Rooseveltin ja brittiläisen imperialismin ovimatoksi. Mutta Stalinin riippuvuuden kasvu amerikkalaisesta ja brittiläisestä imperialismista on tuonut mukanaan kasvavan paineen näiden kapitalististen liittolaisten taholta. Varsinkin amerikkalainen imperialismi on vaatinut Kominternin lakkauttamista lopullisena takuuna sosiaalista vallankumousta vastaan Euroopassa Hitlerin kukistumisen jälkeen.
Pitkittynyt teeskentelyn aika on nyt ohi. Stalin on lakkauttanut rappeutuneen Kominternin. Tällä teollaan hän on tehnyt muun maailman silmissä avoimen loikkauksen kapitalistisen vastavallankumouksen leiriin. Mutta imperialistit eivät ole ymmärtäneet mitä Stalinin pakottamisesta tähän vaihtokauppaan seuraisi. Se ei voi, eikä tule, estämään uusia vallankumouksia kautta maailman. Niissä vajaassa kahdessa vuosikymmenessä, jotka ovat kuluneet sen rappeutumisen alkamisesta, Komintern on pilannut monia suotuisia tilanteita eri maissa.
Tulevat vuosikymmenet tulevat todistamaan lukuisia vallankumouksia kapitalistisen järjestelmän murtuessa ja romahtaessa. Jopa sotien välinen myrskyisä ajanjakso tulee vaikuttamaan rauhalliselta suhteessa siihen, mitä on tuleva. Uusi maailmanvallankumouksen instrumentti tullaan rakentamaan näiden mullistusten pohjalta. Viime vuosikymmeninä työläisiltä puuttui, Venäjän ulkopuolella, Bolševistinen puolue ja johto. Kominternin suuruudenpäivät vuosina 1917–23 tulevat elämään uudelleen. Marxismin ideoiden kasvu kansainvälisellä tasolla bolsevististen perinteiden, historian rikkaiden kokemusten, ja työväenluokan tappioiden opetusten pohjalta voi taas uudestaan johtaa sorretujen joukot kukistamaan kapitalismin – ja rakentamaan sosialistisen maailmantasavallan.
- SPD:n oikeistolaisia johtajia. Sotaministeri Gustav Noske organisoi Saksan työläisten tammikuun 1919 kapinan nujertamisen ja sanktioi Luxemburgin ja Liebknechtin murhat. Philipp Scheidemannista tuli kansleri vuonna 1919. Junkers olivat taantumuksellisia preussilaisia aristokraatteja jotka muodostivat armeijan ja virkamiehistön enemmistön 1930-luvulle saakka. Ks: Rob Sewell: Germany: From Revolution to Counter-Revolution (Fortress). ↩︎
- Versaillesin rauhansopimus solmittiin vuonna 1919. Saksalle asetettiin siinä rankat rauhanehdot. ↩︎
- Thermidor on termi jota käytetään kuvaamaan poliittista taantumusta ilman sosiaalista vastavallankumousta. Sai alkunsa vertauksesta vallanvaihtoon Ranskan vallankumouksessa Thermidor-kuukauden (heinäkuun) aikana vuonna 1794, kun Robespierren johtamat radikaalit Jakobiinit syrjäytettiin oikeistolaisessa vallankaappauksessa. Samalla sosiaalisen vallankumouksen (kapitalistiset) saavutukset jätettiin pääasiallisesti voimaan. Näin ollen Thermidoriaaneilla tarkoitetaan poliittisen taantumuksen kannattajia Venäjällä. ↩︎
- Grigori Zinovjev ja Lev Kamenev olivat Vanhoja Bolševikkeja. Ensin mainittu oli Kommunistisen Internationaalin ensimmäinen presidentti, jälkimmäinen oli Leninin pitkäaikainen sijainen. Molemmat vastustivat neuvostojen vallankumousta lokakuussa 1917. Myöhemmin he yhdessä Stalinin kanssa estivät Leninin testamentin panemisen täytäntöön, ja kielsivät sen olemassaolon. Testamentissa Lenin vaati Stalinin erottamista pääsihteerin virasta. Molemmat teloitettiin puhdistusoikeudenkäynneissä vuonna 1936. ↩︎
- Venäläisiä maanviljelijöitä tarkoittava termi. ↩︎
- Britannian ammattihdistysten vasemmiston järjestö 1920-luvulla. Sen oli perustanut Kommunistinen puolue, ja useimmat sen johtajista kuuluivat puolueeseen. ↩︎
- Yhteisrintama muodostettiin tilapäisenä sopimuksena yhteistyöstä työläisten massajärjestöjen välillä määrättyjen päämäärien saavuttamiseksi, samalla kuin järjestöt säilyttivät itsenäiset ohjelmansa. ↩︎
- Kansanrintamahallituksia tuli valtaan Espanjassa helmikuussa 1936, ja Ranskassa saman vuoden kesäkuussa. Kuten Espanjassa siirtyivät Ranskan työläiset heti liikekannalle, vallaten tehtaita ja perustaen työläiskomiteoita. Molemmissa maissa kansanrintamahallitus toimi lakkojen rikkurivoimana, ja Espanjassa se avasi tien Francon fasistiselle kapinalle heinäkuussa 1936. ↩︎
