Toukokuussa 1919 Lenin tapasi Kropotkinin Kremlissä. Lenin ihaili Kropotkinia, erityisesti tämän kirjaa Suuri Ranskan vallankumous, mutta keskustelu paljasti, miten kuuluisa anarkisti oli kiinnostuneempi tästä tai tuosta osuuskunnasta ja oli menettänyt kokonaiskuvan suunnasta, johon vallankumous oli liikkumassa.
Helmikuun vallankumouksen jälkeen, 12. kesäkuuta 1917, P. A. Kropotkin palasi Venäjälle Englannista, Petrogradiin, jossa hän halusi asua. Hän kuitenkin pian muutti mielensä ja siirtyi asumaan Moskovassa.
Eräänä päivänä — se oli vuonna 1918 — Pjotr Aleksejevitš Kropotkinin sukulainen — hänen tyttärensä, jos muistan oikein, aviomiehensä kanssa — teki hakemuksen virastooni kansankomissaarien neuvoston komiteaan (Sovnarkom) ja kertoi ongelmista, joita Kropotkinilla oli ollut asunnon etsinnässä. Oli selvää, että kyseessä oli valtava väärinkäsitys, sillä Pjotr Aleksejevitš, veteraanivallankumouksellisena, oli itsestäänselvästi oikeutettu asuntoon, myös sen myrskyisän vallankumouksellisen kauden aikana. Näin ollen otin yhteyttä jo aiemmin tuntemaani P. A. Kropotkiniin uudemman kerran. Ilmoitin välittömästi Vladimir Iljitšille asiasta ja hän heti käski minut toimittamaan Pjotr Aleksejevitšille asumisluvan, minkä tein viipymättä. Pian tämän jälkeen vierailin hänen luonaan tiedustellakseni, miten hänellä menee ja kohtaamisemme oli mitä iloisin ja sydämellisin. Pjotr Aleksejevitš asui hyvin vaatimattomasti; hänen huoneensa oli täynnä kirjoja ja kaikki näkemäni todisti, että hän uurasti ahkerasti kirjallisen työn parissa.
Välittömästi uudelleennäkemisemme jälkeen hän mainitsi asenteestaan Lokakuun vallankumousta kohtaan. Bolševikkien vallankumous oli yllättänyt hänet jo vanhaan ikään ehtineenä ja hänen mielestään vain alle neljäkymmentävuotiaat ihmiset voivat osallistua vallankumoukseen. Kun olin eri mieltä ja totesin, että koko puolueemme maanalaisesti toimivalla osalla, jolla oli vallankumouksellista kokemusta, oli jo ylittänyt tämän iän, hän vastasi: “Näin on Venäjällä. Tosiaankin, meillä on erinomaisia vallankumouksellisia, jotka ovat viisikymppisiä tai ylikin. Mutta mitä minun ikäisiini tulee… se on toinen asia…” Tapahtumat monimutkaisessa elämässämme pitivät hänet tuolloin kuitenkin hyvin kiireisenä ja Valkoisten sekä neuvostojen vihollisten saartaessa Neuvosto-Venäjää hän asettui täysin suuren proletaarisen liikkeen puolelle.
Hän sanoi minulle kerran:
“Meidän ei tule unohtaa hetkeksikään nykyisten vallankumouksellisten puolueiden aktiviteettien keskellä, että proletariaatin Lokakuun liike, joka päätyi vallankumoukseen, on todistanut kaikille, että sosiaalinen vallankumous on mahdollisuuksien rajoissa. Ja tätä kamppailua, jota käydään maailmanlaajuisesti, täytyy tukea kaikin mahdollisin keinoin — kaikki muu on toissijaista. Bolševikkipuolue oli oikeassa omaksuessaan vanhan, puhtaasti proletaarisen nimen “Kommunistinen puolue”. Vaikka se ei saavutakaan kaikkea, mitä se haluaisi, se joka tapauksessa valaisee sivistyneiden maiden polkua ainakin vuosisadan ajan. Kansat omaksuvat sen ajatukset, kuten 1800-luvulla maailma omaksui Ranskan suuren vallankumouksen ajatukset. Tämä on Lokakuun vallankumouksen kolossaalinen saavutus.”
Minun ei pidä unohtaa mainita, että kesällä 1920, kuten Lebedev mainitsee, Pjotr Aleksejevitšia kävi tapaamassa delegaatio englantilaisia työläisiä.
Kropotkin ojensi delegaatiolle pitkän kirjeen, joka oli osoitettu “Länsi-Euroopan työläisille”. Tässä kirjeessä Kropotkin kirjoitti, että “ensinnäkin, sivistyneen maailman työläisten ja heidän ystäviensä muissa luokissa tulee vaatia hallituksiltaan, että nämä kokonaan hylkäävät ajatuksen aseellisesta väliintulosta Venäjälle joko salaa tai avoimesti, sekä aseavun muodossa että apuna erilaisia ryhmittymille, ja on myös korkea aika, että Euroopan kansakunnat ryhtyvät suoraan kanssakäymiseen Venäjän kansakunnan kanssa.”
Tietenkään, koska oli vannoutunut anarkisti, Pjotr Aleksejevitš ei tunnustanut neuvostovaltiomme hallitusta. Hän vastusti ehdottomasti kaikkia puolueita ja valtiota. Mutta kun hänen kanssaan keskusteli käytännön, ei teorian tasolla, hän kyllä ymmärsi, että ilman valtiovaltaa vallankumouksen saavutuksia ei kyettäisi vakiinnuttamaan. Ensitapaamisellamme Pjotr Aleksejevitš sanoi minulle:
“Minulle on kerrottu, että Vladimir Iljitš on kirjoittanut hienon kirjan valtiosta, jota en ole nähnyt saati lukenut vielä, jossa hän linjaa, että valtio ja valtiovalta lopulta kuoleentuvat pois. Pelkästään tällä Marxin opetusten säkenöivällä esityksellä Vladimir Iljitš on ansainnut mitä suurimman kunnioituksen ja mielenkiinnon eivätkä maailman työväenluokat ikinä unohda tätä. Näen Lokakuun vallankumouksen yrityksenä viedä edeltävä Helmikuun vallankumous loogiseen päätökseensä ja siirtymään kohti kommunismia ja federalismia.”
Elämä oli kovaa Moskovassa vuonna 1918. Pjotr Aleksejevitš otti vastaan ystävänsä Olsufjevin tarjouksen muuttaa asumaan tämän perheen kanssa Dmitroviin, jossa Olsufjevin perheellä oli suuri talo neljällä huoneella. Hän tuli Dmitrovista Moskovaan silloin tällöin ja tapasin hänet aina kun hän tuli. Hän kirjoitti myös kirjeitä Vladimir Iljitšille ja minulle mitä moninaisimmista aiheista. Vaikka hän kamppaili aina terveytensä kanssa, Pjotr Aleksejevitš pyrki silti osallistumaan paikalliseen julkiseen elämään. Hän puhui opettajien kongressissa, osallistui maanviljelijöiden osuuskunnan kongressiin ja kiihkeästi kannatti ajatusta paikallisen museon perustamisesta. Pidin Vladimir Iljitšin jatkuvasti ajan tasalla Kropotkinin elinoloista ja myös keskusteluistani tämän kanssa. Vladimir Iljitš kunnioitti Pjotr Aleksejevitšia suuresti. Hän arvosti Kropotkinia erityisesti tämän kirjoittaman kirjan Suuri Ranskan vallankumous johdosta. Hän puhui paljon tämän hämmästyttävän kirjan saavutuksista. Hän huomautti, että Kropotkin oli ollut ensimmäinen, joka oli tarkastellut Ranskan vallankumousta tutkijan silmin, joka oli keskittynyt plebeijimassoihin ja joka väsymättä oli alleviivannut käsityöläisten, työläisten ja muiden työväenluokan edustajien roolia ja merkitystä Ranskan vallankumouksen aikana. Hän näki tämän Kropotkinin teoksen klassikkona ja suositteli sen lukemista sekä sen levittämistä mahdollisimman laajalti. Hän sanoi, että oli ehdottomasti tarpeen julkaista tämä kirja uudestaan suurella painosmäärällä ja levittää se ilmaiseksi luettavaksi kaikkiin maamme kirjastoihin. Kaikissa keskusteluissamme Vladimir Iljitš ilmaisi toiveensa tavata Pjotr Aleksejevitš ja keskustella tämän kanssa. Huhtikuun 1919 lopussa kirjoitin hänelle kirjeen, jonka alkuperäinen versio on Kropotkin-museossa Moskovassa.
“Rakas Pjotr Aleksejevitš, kuulin Milleriltä, että olet tulossa Moskovaan. Tämä on hieno ajatus! V[ladimir] I[ljitš] lähettää terveiset ja hän on sanonut minulle, että haluaisi kovin tavata sinut. Voitko sähköttää minulle, kun olet tulossa Moskovaan, haluaisin myös tavata sinut. Toverillisin terveisin, sinun, Vlad. Bontš-Brujevitš.”
Pian tämän jälkeen, kun Pjotr Aleksejevitš tuli Moskovaan vierailulle, hän kertoi asiasta heti. Etsin hänet käsiini ja hän sanoi, että hän oli saanut kirjeeni ja että hän ehdottomasti haluaisi järjestää tapaamisen Vladimir Iljitšin kanssa. “Minulla on paljon keskusteltavaa hänen kanssaan”, hän lisäsi. Sovimme, että kertoisin hänelle puhelimitse ajan ja paikan tapaamiselle; ajattelin järjestää sen asunnollani Kremlissä.
Keskustelu käytiin vuonna 1919 — sen on täytynyt olla 8., 9. tai 10. päivä toukokuuta. Vladimir Iljitš oli päättänyt, että tapaaminen järjestettäisiin hänen työpäivänsä päätteeksi Sovnarkomilla, ja hän sanoi, että saapuisi asunnolle viiteen mennessä iltapäivällä. Ilmoitin tästä Pjotr Aleksejevitšille puhelimitse. Keskustelimme aiempien aikakausien vallankumouksellisten töistä. Vladimir Iljitš sanoi, että epäilemättä tulisi aika, jolloin julkaisisimme venäläisten, ulkomailla asuneiden vallankumouksellisten töitä. Vladimir Iljitš selaili kirjastossani Kropotkinin ja Bakuninin kirjoja, jotka minulla oli ollut vuodesta 1905 lähtien ja hän silmäili niitä nopeasti. Juuri silloin Kropotkinin saapumisesta ilmoitettiin. Kävelin häntä kohti. Hän nousi hitaasti suhteellisen jyrkkiä portaitani. Vladimir Iljitš käveli nopeasti hänen luokseen käytävää pitkin ja tervehti Pjotr Aleksejevitšiä hymyillen leveästi. Vladimir Iljitš otti häntä käsivarresta ja hyvin kohteliaasti sekä varovaisesti ohjasi hänet kohti tuolia, kuin olisi saatellut häntä tämän omaan työhuoneeseen, ja asettui itse istumaan vastapäätä pöydän ääreen.
Pjotr Aleksejevitš sädehti sanoessaan:
“Kuinka iloinen olenkaan tavatessani sinut, Vladimir Iljitš! Meillä on eriäviä näkemyksiä. Meillä on erilaiset näkökulmat kokonaiseen joukkoon ongelmia, sekä toimeenpanon että organisoinnin suhteen, mutta päämäärämme ovat samat ja mitä sinä tovereinesi teet kommunismin nimessä ilahduttaa minua suunnattomasti ja tekee minun jo vanhenevan sydämeni onnelliseksi. Mutta nyt teet olot osuuskunnille vaikeaksi ja minä kannatan osuuskuntia!”
“Mutta me kannatamme osuuskuntia myös!” Lenin huudahti kovaäänisesti. “Me vain vastustamme niitä osuuskuntia, joiden takana kulakit, suurmaanomistajat, kauppiaat ja yksityinen pääoma piilottelee. Me haluamme vain repiä näiden pseudo-osuuskuntien naamarit pois ja antaa väestön laajoille kerroksille mahdollisuuden osallistua todellisiin osuuskuntiin!”
“En ole tästä eri mieltä”, Kropotkin vastasi, “ja missä näin on, pitää sitä vastaan taistella tietenkin kaikin keinoin, aivan kuten valeita ja mystifiointia vastaan pitää taistella kaikkialla. Me emme tarvitse huntuja, meidän täytyy paljastaa jokainen vale armotta, mutta Dmitrovissa olen nähnyt useammin kuin kerran, että osuuskuntien jäseniä on vainottu, jäseniä, joilla ei ole mitään tekemistä näiden tahojen kanssa, joista äsken puhuit, ja tämä johtuu siitä, että paikalliset viranomaiset — jotka ehkä olivat eilispäivän vallankumouksellisia — aivan kuten kaikki viranomaiset aina, ovat byrokratisoituneet, ovat muuttuneet viranomaisiksi, jotka haluavat tehdä alaisilleen mitä ikinä haluavat ja jotka ajattelevat, että koko väestö on heidän alamaisiaan.”
“Me vastustamme aina ja kaikkialla viranomaisvaltaa”, Vladimir Iljitš sanoi. “Me vastustamme byrokraatteja ja byrokratiaa, ja meidän täytyy hävittää tämä aikansa elänyt sotku täysin, jos se uhkaa kasvaa uudessa yhteiskunnassamme; mutta ymmärtänet varmasti Pjotr Aleksejevitš, että ihmisten muuttaminen on hyvin vaikeaa, sillä kaikkein vankin linnake on varmasti — kuten Marx tapasi sanoa — ihmisen pääkallo! Olemme ryhtyneet kaikenlaisiin toimenpiteisiin menestyäksemme tässä kamppailussa, ja itse elämä tietysti opettaa meille paljon. Meidän alhainen kulttuurin tasomme, meidän lukutaidottomuutemme, meidän takaperoisuutemme ovat luonnollisesti kaikkien nähtävillä, mutta kukaan ei voi syyttää meitä puolueena tai valtiovaltana siitä kaikesta, mikä menee pieleen vallan instituutioissa ja vielä vähemmän siitä, mikä tapahtuu jossain kaukana maaseudulla, suurten etäisyyksien päässä maan keskuksesta.”
“Tämähän ei tietenkään tuo lohtua niille, jotka joutuvat kohtaamaan tällaisen takaperoisen auktoriteetin harjoittaman vallan”, P. A. Kropotkin vastasi, “ja auktoriteetti itsessään on jo kammottava myrkky kelle tahansa, joka sitä käyttää.”
“Mutta emme voi tehdä tälle mitään”, Vladimir Iljitš lisäsi, “vallankumousta ei voi tehdä silkkihansikkain. Tiedämme vallan hyvin, että olemme tehneet monia virheitä ja teemme niitä paljon lisää; kaikki, jonka voimme korjata, korjaamme; me myönnämme tekemämme virheet ja usein suurimmatkin typeryytemme. Kaikista virheistämme huolimatta me viemme sosialistisen vallankumouksemme onnistuneesti päätökseen. Mutta auta meitä toki, kerro meille kaikki ne virheet joita teemme, ja voit olla varma, että kaikki me syvennymme tarkastelemaan niitä mahdollisimman tarkasti.”
“Minä tai kukaan mukaan”, Kropotkin sanoi, “ei kieltäydy auttamasta sinua ja tovereitasi missä ikinä se on mahdollista… Me kerromme teille kaikista virheistä, joita näemme tapahtuvan ja jotka aiheuttavat suurta tyytymättömyyttä monissa paikoissa…”
“Ei tyytymättömyyttä, vaan meitä vastustavien vastavallankumouksellisten kirkunaa, joita me vastustamme ehdottomasti…”
“Nyt sanot, että emme voi toimia ilman auktoriteettia”, Pjotr Aleksejevitš ryhtyi teoretisoimaan, “mutta minun mielestäni tämä on mahdollista… Sinun täytyisi nähdä, miten tällainen antiautoritaarisuuden alku loimahtaa. Englannissa esimerkiksi — minulle kerrottiin tästä juuri — satamatyöläiset eräässä satamassa ovat perustaneet ihastuttavan, täysin vapaan osuuskunnan, jonne työläiset tulevat ja menevät kaikista muista tehtaista. Osuuskuntaliike on tärkeä suurelta osin, kyllä, se on aivan olennainen…”
Katsoin Vladimir Iljitšiä. Hänen katseessaan oli ironiaa ja huvittuneisuutta: kuunnellessaan Pjotr Aleksejevitšia tarkasti hän oli selvästi hämmästynyt siitä, että samalla kun Lokakuun vallankumous oli laajentunut niin valtavasti, oli mahdollista edelleen puhua osuuskunnista ja vielä lisää osuuskunnista. Ja Pjotr Aleksejevitš jatkoi puhumista puhumasta päästyäänkin, hän kertoi meille, miten jossain toisaalla Englannissa oli perustettu toinen osuuskunta ja miten jossain muualla, Espanjassa jokin toinen (osuuskuntien) federaatio oli perustettu, ja miten syndikalistiliike Ranskassa kehittyi… “Tuo on hyvin haitallista”, Lenin, joka ei kyennyt enää hillitsemään itseään, keskeytti, “kun et kiinnitä lainkaan huomiota elämän poliittiseen puoleen ja kun jaat työläisten massat, harhautat ne suorasta taistelusta…”
“Mutta ammattiliike yhdistää miljoonat ja tämä jo itsessään on kolossaalinen tekijä”, Pjotr Aleksejevitš sanoi kiihtyneesti. “Yhdistettynä osuuskuntaliikkeeseen kyseessä on merkittävä askel eteenpäin…”
“Tuo kaikki on erittäin mukavaa”, Lenin keskeytti. “Tietysti osuuskuntaliike on tärkeä, mutta jos se on luonteeltaan ainoastaan syndikalistinen, on se haitallista; mutta onko tässä edes asian ydin? Voiko vain se johtaa mihinkään uuteen? Ajatteletko tosiaan, että kapitalistinen maailma tasaa tietä osuuskuntaliikkeelle? Kapitalismi pyrkii ottamaan osuuskunnissa vallan kaikin tarvittavin keinoin. Tämä englantilaisten työläisten ‘antiautoritaarinen’ osuuskuntien ryhmä murskataan mitä julmimmalla tavalla ja heistä tehdään pääoman orjia. Heidät kahlitaan pääomaan tuhansin kahlein niin, että tämä uusi trendi, jota kohtaan tunnet niin suurta sympatiaa, takertuu kuin hämähäkinverkkoon. Olen pahoillani, mutta tämä kaikki on merkityksetöntä! Nuo ovat yksityiskohtia! Mitä tarvitaan on massojen suora toiminta, ja niin kauan kun sitä ei tapahdu, ei voida puhua mitään federalismista, kommunismista tai sosiaalisista vallankumouksista. Ne ovat kaikkia lasten leikkikaluja, jotka pyörivät jaloissa, joilla ei ole valtaa, ei kykyä ja jotka eivät tuo meitä yhtään lähemmäksi yhteiskunnallisia päämääriämme.”
Vladimir Iljitš oli noussut nyt seisomaan ja sanoi kaiken tämän korottaen ääntään kirkkaasti ja eloisasti. Pjotr Aleksejevitš nojautui taaksepäin ja kuunteli hyvin tarkkaan Vladimir Iljitšin tulisia sanoja eikä puhunut tämän jälkeen osuuskunnista.
“Totta kai olet oikeassa”, hän sanoi, “ilman kamppailua emme pääse siihen pisteeseen, emme yhdessäkään maassa; ilman mitä epätoivoisinta kamppailua…”
“Mutta vain massiivisessa mittakaavassa”, Vladimir Iljitš huudahti. “Yksittäisten ihmisten kamppailu ja murhayritykset eivät palvele mitään tarkoitusperää ja on korkea aika, että anarkistit ymmärtävät tämän. Vain massoissa, vain massojen toimesta, vain massojen kanssa… Kaikki muut menetelmät, mukaan lukien anarkistiset, on jo arkistoitu historian museoon. Ne ovat hyödyttömiä, niillä ei pääse mihinkään, ne eivät vedä puoleensa ketään ja ne ovat vain niiden ihmisten eksytystä, jotka pyrkivät kohti pelastusta tällä monien käymällä tiellä…”
Vladimir Iljitš vaikeni yhtäkkiä, hymyili varsin hurmaavasti ja sanoi: “Pyydän anteeksi, innostun liikaa ja väsytän sinua, mutta me bolševikit olemme kaikki samanlaisia, tämä on meidän heikkoutemme, kun kyseessä on meidän lempiaiheemme, joka on niin rakas meille, niin emme voi puhua siitä innostumatta.”
“Ei ei, Kropotkin vastasi, “jos sinä ja toverisi ajattelette näin, jos valta ei nouse heidän päihinsä ja jos he eivät mielestään kulje kohti valtion harjoittamaa sortoa, sitten he saavat aikaan paljon. Sitten vallankumous on todellakin hyvissä käsissä.”
“Me teemme parhaamme”, Lenin vastasi hyväsydämisesti. “Meidän täytyy kehittää massoja”, Vladimir Iljitš jatkoi, “ja haluaisin niin kovin, että tämä kirjasi Suuri Ranskan vallankumous painettaisiin mahdollisimman suurella painoksella. Sillä se kirja on hyödyllinen kaikille.”
“Mutta missä painaisimme sen? Sitä ei ole mahdollista painaa valtion kustantamossa…”
Pjotr Aleksejevitš nyökkäili hyväksyvästi.
“No”, hän sanoi selvästi tyytyväisenä tästä hyväksynnästä ja esityksestä, “jos pidät kirjaa mielenkiintoisena ja hyödyllisenä voin painaa sen halpana painoksena. Ehkä löydämme kustantamo-osuuskunnan, joka voisi painaa sen…”
“Se ei ole ongelma”, Vladimir Iljitš sanoi, “olen siitä varma.”
Tämän jälkeen Pjotr Aleksejevitšin ja Vladimir Iljitšin keskustelu hieman hiipui. Vladimir Iljitš katsoi kelloaan, nousi ja sanoi, että hänen täytyi valmistautua Sovnarkomin kokoukseen. Hän hyvästeli Pjotr Aleksejevitšin mitä kohteliaimmin ja sanoi, että olisi iloinen kaikista tämän kirjeistä. Pjotr Aleksejevitš hyvästeli meidät ja lähti ulos. Me yhdessä saatoimme hänet ovelle.
“Miten vanha hänestä onkaan tullut”, Vladimir Iljitš sanoi minulle. “Hän asuu nyt maassa, jossa vallankumous on valloillaan, jossa kaikki on ylösalaisin, eikä hän voi ajatella muuta kuin osuuskuntaliikettä. Tässä näemme anarkistien ajatusten köyhyyden, kuten kaikkien muidenkin pikkuporvarillisten reformistien ja teoreetikkojen, jotka valtavien luovien mullistusten keskellä, vallankumouksen aikakaudella, eivät ikinä kykene kehittämään hyvää suunnitelmaa tai keksimään hyviä käytännön neuvoja. Sillä jos me tekisimme niin kuin hän sanoo edes hetken ajan, huomenna autokratia olisi takaisin vallankahvassa ja me kaikki, hän mukaanlukien, keskustelisimme katulampun valossa, ja vain siksi, että hän kutsuu itseään anarkistiksi. Ja kuinka hienosti hän kirjoitti, mitä upeita kirjoja, kuinka raikkaasti ja kuinka tarkkanäköisesti hän ajatteli ja muotoili ajatuksensa, ja nyt se kaikki on menneisyyttä eikä mitään ole jäljellä… Mutta totta kai hän on hyvin vanha ja meidän täytyy huolehtia, että hänestä pidetään huolta kaikin tavoin ja että autamme hänessä kaikessa, missä hän apua tarvitsee mikäli suinkin mahdollista, mutta tämä kaikki täytyy hoitaa hyvin hienovaraisesti ja hyvin varovasti. Hän on erittäin hyödyllinen ja arvokas meille koko hänen hienon menneisyytensä vuoksi ja kaiken sen vuoksi, mitä hän on tehnyt. Pyydän, älä kadota häntä silmistäsi, pidä hänestä ja hänen perheestään huolta ja pidä minut informoituna kaikesta, niin keskustelemme asiasta yhdessä ja autamme häntä.”
Kun jatkoimme keskusteluamme Pjotr Aleksejevitšista ja hänen sukupolvestaan, Vladimir Iljitš ja minä kävelimme Kremlin poikki Sovnarkomin rakennusta kohti, jossa viidentoista minuutin päästä hallituksemme seuraava istunto oli alkamassa.
Lähde: V. D. Bontš-Brujevitš: Collected Works in three parts, part 3: Reminiscences of Lenin 1917-24. Kyseessä on bolshevikki Bontš-Brujevitšin raportti Leninin ja Kropotkinin tapaamisesta Kremlissä.
Käännös suomeksi Maarten Vanheuverswynin käännöksestä hollannista englantiin helmikuussa 2007.
Toimittaneet Ted Crawford ja Fred Weston
