“Kun johtajat puhuvat rauhasta, tavalliset ihmiset tietävät että sota on tulossa.”
(Bertolt Brecht)
Tänä aamuna mies Valkoisessa talossa oli varmasti tukehtua aamiaismuroihinsa nähdessään otsikot sanomalehdessä:
Maria Corina Machado, Venezuelan opposition näkyvin johtaja, oli juuri voittanut Nobelin rauhanpalkinnon!
Norjan Nobel-komitean puheenjohtaja, Jørgen Watne Frydnes, kehuskeli Machadon olevan “urhea ja omistautunut rauhan puolustaja”, joka “pitää demokratian liekin palamassa kasvavassa pimeydessä.”
Tämä mitä vähiten tervetullut – ja odottamaton – uutinen iski Yhdysvaltain presidenttiä vasaran iskun voimalla.
“Mitä helvettiä tapahtuu? Ovatko nämä Oslon ihmiset menettäneet järkensä? Eivätkö he ole nähneet uutisia? Eikö Norjassa ole televisioita?”
Donald-parka kykeni tuskin uskomaan silmiään. Vasta eilen hän nautiskeli Lähi-itää koskevan rauhansuunnitelmansa valtaisasta menestyksestä, jota varmasti tultaisiin kuvailemaan tulevaisuuden historian kronikoissa yhtenä maailman diplomatian historian suurimpina voittoina.
“Eivätkö nämä tyypit ole nähneet, miten Gazassa ilakoidaan? Eivätkö he nähneet ihmismassojen tanssivan Israelin kaduilla, liehuttaen Amerikan lippuja ja laulavan ylistyksiä minulle?”
Tuloksen olisi pitänyt olla päivänselvä. Paljon halutun palkinnon olisi pitänyt olla hänen kun hän sen halusi! Jotain on maailmassa pahasti vialla, jos tällainen kauhea epäoikeudenmukaisuus sallitaan!
Presidentti epäilemättä on käyttänyt tuota voimakkaampaa kieltä. Mutta etiketin mukaisesti käytämme suotuisampia sanamuotoja. Asian ydin on kuitenkin sama.
Kun Donald Trump osallistui vaaleihin Yhdysvaltojen presidentiksi, hän esitti itseään rauhan ehdokkaana. Mutta tarkastelkaamme asiaa hieman lähemmin.
Mikä on Amerikan todellinen tarkoitus sen väitetyssä tehtävässä maailmanrauhan puolesta?
Rauhan edistäjä?
George Orwellin teoksessa 1984, rauhan ministeriö (Minipax) on hallituksen sodasta vastaava osasto. Vastaavasti totuusministeriö valehtelee, rakkausministeriö vastaa kidutuksesta, ja runsausministeriö merkitsee köyhyyttä ja nälkää.
Nämä ovat esimerkkejä siitä, mitä Orwell kutsui uuskieleksi. Uuskieli elää ja voi hyvin 2000-luvun maailmassa. Niin sanottu poliittinen korrektius kertoo meille, ettei sodissa enää tapeta ihmisiä, heidät vain “kaadetaan”. Siviilien massamurhaaminen – esimerkiksi Gazassa – on vain “oheisvahinkoa”. (Tai Suomen porvarilehdistössä passiivisesti kuolleita “siviiliuhreja”. Suom.huom.)
Väitetyn “vapaan lehdistön” nimissä meille suunnataan jatkuvasti valheellista propagandaa. Viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä, suurimman valheen mukaan elämme “sääntöihin perustuvassa kansainvälisessä järjestelmässä”.
Valitettavasti näitä sääntöjä ei ole kirjattu lakiin eikä minnekään muualle. Niitä ei ole koskaan hyväksytty missään demokraattisesti valituissa hallinnoissa tai kansainvälisissä elimissä.
Washington on vain keksinyt ne tiettyinä hetkinä oikeuttaakseen minkä tahansa, mikä sopii milloinkin USA:n imperialismin etuihin.
Ja muun maailman tulisi vain hyväksyä nämä sattumanvaraiset säännöt tai kohdata ankara rangaistus, joko sanktioiden, korkeiden tullien, diplomaattisen painostuksen tai ilmapommitusten ja hyökkäyksen muodossa.
Se on Yhdysvaltojen vuosikymmenien ajan havitteleman ulkopolitiikan ydin. Ja se jatkuu nykyisen hallituksen aikana edelleen, joskin kaoottisemmalla ja arvaamattomammalla tavalla.
Syyskuun alussa presidentti Donald J. Trump allekirjoitti toimeenpanevan määräyksen muuttaen puolustusministeriön nimen sotaministeriöksi.
Määräys valtuuttaa puolustusministeri Pete Hegsethin sekä hänen alaisuudessaan olevien virkailijoiden käyttämään toissijaisia titteleitä kuten “sotaministeri” ja “apulaissotaministeri”.
Tämä pieni yksityiskohta kertoo meille kaiken tarvittavan Yhdysvaltain imperialismin todellisesta luonteesta ja pyrkimyksistä. Ainakin se on rehellisempää kuin George Orwellin 1984 -kirjassa käytetty kieli.
Rauhanehdokkaan lupaukset
Muistutettakoon, että presidentinvaalien aikana Donald Trump lupasi toistuvasti lopettaa “ikuiset sodat”, joihin Yhdysvallat vaikuttaa olevan pysyvästi riippuvainen.
Hän lupasi tekevänsä lopun Yhdysvaltain osallisuudelle Ukrainan sodan tappavassa suossa, jonka hän sanoi voivansa lopettaa vuorokaudessa. Tämä ei millään tapaa ollut toissijainen tekijä takaamaan hänen voittonsa.
Kuitenkin on selvää, että sodan loppumisen sijasta se vain jatkuu vailla näkymiä päättymisestä. Ja Donald Trumpin kerskailut suunnitelmastaan rauhan saavuttamiseksi (joita tuskin voi kutsua strategiaksi), paljastui usein sekavien ja ristiriitaisten käsitysten sekamelskaksi.
Hän vaihtoi toistuvasti politiikkaansa Ukrainan sodan suhteen päivittäin – joskus jopa tunneittain – loputtomassa piiloleikissä, johtamatta yhtään mihinkään.
Hänen neuvottelunsa oli tuomittu epäonnistumaan alusta alkaen, koska niissä kieltäydyttiin huomioimasta sekä Venäjän, että Kiovan hallinnon todellisia tavoitteita sodassa.
Vaatimus tulitauosta ei koskaan ollut toteutumassa, koska venäläisillä – jotka epäilyksettä ovat voittamassa sodan – ei ollut minkäänlaista kiinnostusta hyväksyä sitä.
Toisaalta Zelenski kieltäytyi itsepintaisesti mistään kompromissiehdotuksista, vaatien sen sijaan niin kutsuttua “rauhansuunnitelmaansa”, joka kiteytyi periaatteessa venäläisten vaatimukseen ehdottomasta antautumisesta.
Tämä ehdotus, joka oli alun perin kenraali Kelloggin keksimä, kuului niin, että venäläiset voitaisiin taivutella tekemään sopimus tarjoamalla rajattua aluetta, joka tarkoitti vain venäläisten jo taistelussa valloittamien alueiden tarjoamista.
Zelenski ei kuitenkaan halunnut kuulla siitä. Siispä minkäänlaisille onnistuneille neuvotteluille ei ollut pohjaa, sillä osapuolten pyrkimykset olivat keskenään sovittamattomissa ja kokemus oli osoittanut, ettei kiveä voi keittää pehmeäksi.
Siksi Trumpin suunnitelma rauhan saavuttamiseksi romahti täysin ennalta-arvattavalla tavalla.
Yhdysvallat ja Israel
Se siitä Ukrainasta. Mutta Trumpin häpeällinen epäonnistuminen kiven pehmeäksi keittämisessä Ukrainassa näyttää nyt hyvittyneen hänen näennäisellä menestyksellään Lähi-idässä.
Mutta onko näin?
Alusta alkaen näiden kahden välillä oli valtaisia ero. Vaikka Ukrainan kysymys tuodaan jatkuvasti esiin keskeisimpänä lännen etujen kannalta – myös Yhdysvaltojen – on tämä kaukana todellisuudesta.
Kun asiaa tarkastellaan totuuden kylmässä valossa, sivuuttaen kaikki äänekäs propaganda, jonka tarkoitus on vain hämmentää ja kääntää asiat ympäri, ei Ukrainassa ole mitään joka keskeisesti vaikuttaisi Yhdysvaltojen intresseihin.
Sitä vastoin Lähi-itä on äärimmäisen tärkeä Yhdysvalloille taloudellisista, poliittisista ja strategisista syistä. Tämä osittain selittää Donald Trumpin pakkomielteisen – ja käsittämättömältä vaikuttavan – tuen Benjamin Netanjahulle.
Tällä hetkellä Israel on ainoa vahva tukipiste Yhdysvaltain imperialismille Lähi-idässä. Tästä näkökulmasta Israelin puolustaminen oli, ja on edelleen, keskeinen osa Washingtonin ulkopolitiikkaa.
Juuri tämä selittää valtaisan tuen, josta Israelin puolustajat ja sionistiset lobbaajat saavat nauttia Washingtonissa. Tuki on aina ollut olemassa, mutta näyttää saavan äärimmäisen muotonsa nykyisessä hallinnossa.
Se on olennainen osa sekä republikaanisen puolueen raivokkaan äärioikeiston, että huomattavaa kannatusta republikaanien riveissä saaneiden kiihkomielisten kristittyjen ideologiaa.
Trump on aina ollut taipuvainen tuohon siipeen, ja nyt kun hän nauttii lähes rajattomasta vallasta Yhdysvaltain presidenttinä, voi hän ilmaista käsityksiään täydellä voimalla.
Tämä on ajanut hänet Benjamin Netanjahun politiikan täydelliseen ja ehdottomaan tukemiseen.
Siitä huolimatta Israelin pääministeri on useaan otteeseen todistanut olevansa varsin kiusallinen liittolainen, niin täynnä itseään, että kokee voivansa purra niin avokätistä ruokkijaansa.
Vuosien kokemus on osoittanut hänelle, että mitä tahansa hän tekee tai sanoo, Washington tulee lopulta aina tukemaan häntä. Vaikka Donald J. Trump ei ole mies joka haluaa pitää vastustelusta, on hän ollut suostuvainen sietämään varsin paljon ystävältään Jerusalemissa. Tästä kuolettavasta liittolaisuudesta on muodostunut nyt ilmiselvä heikkous Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan.
Eristetty Israel
Israelin armeijan hirviömäinen käytös Gazassa on saanut takaiskun maailman mielipiteessä Israelista, pakottaen jopa Starmerin ja Macronin kaltaisten poliitikkojen pyrkimään etäännyttämään itseään israelilaisista, ainakin sanojen tasolla.
Mutta Euroopan johtajien moraalista närkästystä ilmaisevat sanat ovat luonnollisesti vailla mitään aitoutta. Ne löyhkäävät tekopyhyydeltä. Jopa hypoteettinen palestiinalaisvaltion “tunnustaminen” on vain tyhjä ele, joka ei vaikuta kansanmurhaan Gazassa millään tasolla.
Se toimii vain kätevänä sumuverhona, jonka takana nämä hallinnot voivat peitellä tukeaan Israelille, jonne samalla jatkavat suurien määrien aseita ja rahaa lähettämistä, joilla israelilaiset voivat jatkaa teurastustaan ilman pienintäkään estettä.
Suuren ranskalaisen diplomaatin, Talleyrandin, sanoin, “C’est pire qu’un crime, c’est une faute”: “Virhe, se on rikostakin pahempi.” Euroopan johtajat ovat nyt käsittämässä tämän.
Israelilaiset odotetusti sabotoivat yrityksen lähettää pienten veneiden laivue auttamaan Gazan nälkää näkeviä ihmisiä, takavarikoimalla veneet ja pidättämällä osan aluksella olleista.
Tämä aiheutti välittömästi raivoisan vastareaktion, joka ilmeni laajoina mielenosoituksina ja lakkoina Italiassa, Espanjassa ja muissa maissa. Gazan sodasta on tullut kaiken massojen kasaantuneen raivon ja tyytymättömyyden polttopiste.
Se uhkasi sytyttää samanlaisen suuttumuksen liekin Yhdysvalloissa, ja sillä tulee olemaan syviä kielteisiä vaikutuksia Trumpin hallituksen tulevaisuuteen.
Lopulta Netanjahu meni yksinkertaisesti liian pitkälle. Kun hän määräsi pommittamaan rakennusta Dohassa, jossa Hamasin edustajat neuvottelivat rauhan puolesta, aiheutti se myrskyn koko Lähi-idässä.
Menettäessään tärkeitä liittolaisia Qatarin kaltaisten Persianlahden valtioiden joukossa, Trumpin oli pakko muuttaa kantaansa ja iskeä ankarasti Netanjahua vastaan, jonka röyhkeys ja ylimielisyys herätti Valkoisen talon miehen raivon.
Tämä oli tärkeä tekijä, joka sai Trumpin tekemään äkillisen täyskäännöksen Gazan kysymyksessä. Yksityiskohdat ovat nyt kaikkien tiedossa. Trump ilmoitti hämmästyneelle maailmalle, että hän oli vihdoin ratkaissut Gazan ongelman ja että rauha saataisiin aikaan muutamassa päivässä.
Ongelma ratkaistu! Vai oliko? Israelin pääministerin tiedetään olevan liukas kuin pääskysen pää ja petollinen kuin musta jää. Vaikka hän suostui suullisesti kaikkiin Trumpin vaatimuksiin, hän alkoi välittömästi perääntyä.
Vaikka Hamas suostui vastahakoisesti Trumpin suunnitelmaan (tai ainakin osaan siitä), Netanjahu pysyi kiukkuisena ja uhmakkaana. Eräässä, nyt pahamaineisessa puhelussa hän suututti miehen Valkoisessa talossa niin paljon, että Trump huusi hänelle: ”Miksi olet niin vitun negatiivinen koko ajan?”
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun Trump käytti vastaavaa epädiplomaattista kieltä keskustellessaan Netanjahun kanssa. Mutta tällä kertaa Trumpin äänensävyn on täytynyt hermostuttaa jopa kovanaamainen Israelin johtaja ja vakuuttaa hänet lopulta siitä, että tämä mies Washingtonissa todella on tosissaan. Siitä lähtien Benjamin Netanjahun oli lopulta pakko nöyrtyä Suuren valkoisen päällikön edessä.
Tätä toitotetaan nyt – eikä vähäisimipänä Yhdysvaltain presidentin itsensä toimesta – merkittävänä menestyksenä. Mutta onko se? Onko Gazan sota todella ratkaistu? Jos aiomme vastata näihin kysymyksiin, on meidän esitettävä myös muita kysymyksiä:
Aikooko Hamas todella riisua aseet? Vetäytyvätkö israelilaiset todella Gazasta, eivätkä vain tietyille alueille odottamaan vihollisuuksien uusiutumista?
Hyväksyykö Netanjahu vihdoin Palestiinan valtion olemassaolon? Onko Hamas valmis vetäytymään kokonaan Gazasta ja jättämään sen niin sanottujen ”teknokraattien” sekä Tony Blairin kaltaisten “ihmisten” käsiin?
Yhteenkään näistä kysymyksistä ei vielä ole vastattu tyydyttävällä tavalla.
Uusia sotia vanhoille?
Nobelin rauhanpalkinnosta puheen ollen, meidän on esitettävä muutama lisäkysymys, koska sodan vaara ei rajoitu Ukrainaan ja Gazaan.
Äskettäin Yhdysvaltain sotaministeriö (kuten sitä nykyään kutsutaan – moitteettomalla logiikalla) kutsui koolle noin 800 kenraalia, amiraalia ja ilmavoimien komentajaa, joille puhuivat Yhdysvaltain sotaministeri Pete Hegseth ja Yhdysvaltain presidentti.
Tämän kokouksen todellista tarkoitusta ei koskaan selvitetty. Julkisista puheista emme oppineet yhtään mitään. Mutta oli myös muita – julkaisemattomia – puheita, joiden sisältöä ei ole koskaan paljastettu.
Mikä tarkalleen ottaen oli ylimääräisen kokouksen koollekutsumisen tarkoitus?
Näin suuren komentajajoukon kokoaminen on järkevää vain yhdestä syystä – heitä pyydetään valmistautumaan sotaan.
Ja mikä voisi olla ensisijainen kohde? On kaksi ilmiselvää ehdokasta. Venezuela ja Iran.
Tietenkään tästä ei voi olla täysin varma. Kaikki ennusteet on väistämättä arvailua.
Mutta jos perustamme käsityksemme tosiasioihin, alkaa syntyä hyvin selkeä kuva. Viime kuukausina olemme todistaneet Venezuelaa vastaan suunnattua äänekästä kampanjaa amerikkalaisessa mediassa.
Hyökkääkö Yhdysvallat Venezuelaan? Ensi silmäyksellä tämä vaikuttaa hyvin oudolta. Miksi he hyökkäisivät Venezuelaan? Venezuela ei kuitenkaan ole hyökkäämässä Yhdysvaltoja vastaan. Se ei myöskään ole maa, joka muodostaa todellisen sotilaallisen uhan Yhdysvalloille.
Mutta nyt käydään julkista kampanjaa siitä, että Venezuelan hallitus on itse asiassa huumekartelli ja että se on siksi uhka Yhdysvalloille.
Tämä viittaa selvästi siihen, että hyökkäys Venezuelaan on asialistalla.
Tämä hypoteesi on nyt saanut hyvin silmiinpistävän vahvistuksen The New York Timesissa julkaistussa artikkelissa. Siinä lukee seuraavaa:
”Presidentti Trump on keskeyttänyt pyrkimykset päästä diplomaattiseen sopimukseen Venezuelan kanssa, Yhdysvaltain viranomaisten mukaan, mikä tasoittaa tietä mahdolliselle sotilaalliselle eskalaatiolle huumekauppiaita tai Nicolás Maduron hallitusta vastaan.”
”Sopimisen taito”
Ensi silmäyksellä Donald Trumpin aggressiivinen asenne Venezuelaa kohtaan näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, että hän lähetti presidentin erityislähettilään ja Kennedy Centerin toiminnanjohtajan Ric Grenellin neuvottelemaan sopimuksesta Maduron kanssa.
Yleisesti ottaen Valkoisen talon mies ei ole taipuvainen etsimään sotilaallisia ratkaisuja ongelmiin. Hän tekee paljon mieluummin sopimuksen. Muistakaamme, että Donald Trump kirjoitti kuuluisan kirjan, joka toimii uuden trumpismin uskonnon Pyhänä Raamattuna, The Art of the Deal.
Trumpin ilmeisen vastenmielisyyden takana sotia kohtaan ei ole jonkinlainen moralistinen pasifismi. Sillä on paljon aineellisempi, ellemme sanoisi kyynisempi, perusta. Yksinkertaisesti sanottuna: sodat ovat kalliita. Hyvä sopimus on paljon halvempi – tietysti olettaen, että sellainen sopimus voidaan saavuttaa.
Siksi oli aivan luonnollista, että hän lähetti Grenellin laatimaan sopimuksen, joka välttäisi epämiellyttävän ja kalliin sotilaallisen konfliktin tarpeen sekä jättäisi amerikkalaisille yrityksille pääsyn venezuelalaiseen öljyn.
Maduro puolestaan haki epätoivoisesti kompromissia. Niinkin äskettäin kuin viime kuussa hän kirjoitti Trumpille kirjeen, jossa hän kiisti maansa huumekaupan ja tarjoutui jatkamaan neuvotteluja Yhdysvaltojen kanssa.
Grenell on neuvotellut kuukausia, julkisesti paljon sovittelevampaan sävyyn. Mutta Rubio ja hänen liittolaisensa Trumpin hallinnossa ovat ajaneet strategiaa Maduron syrjäyttämiseksi vallasta.
Grenell vaikeutti siksi hallinnon työtä ja turhautti kollegoitaan, kuten Marco Rubiota, joka valitti, että Grenellin ponnistelut olivat ”hyödyttömiä” ja ”aiheuttivat hämmennystä”.
Sitten yhtäkkiä mies Valkoisessa talossa veti maton hänen jalkojensa alta. New York Times selittää, kuinka ”tapaamisessa kokeneiden sotilasjohtajien kanssa torstaina Trump soitti Grenellille ja ohjeisti häntä, että kaikki diplomaattinen yhteydenpito, mukaan lukien hänen keskustelunsa Maduron kanssa, oli lopetettava”.
Mikä oli syy tähän äkilliseen päätökseen?
Artikkelissa selitetään: ”Herra Trump on turhautunut herra Maduron epäonnistumiseen suostua amerikkalaisten vaatimuksiin luopua vallasta vapaaehtoisesti ja Venezuelan viranomaisten jatkuvaan vakuutteluun, ettei heillä ole mitään osuutta huumekauppaan.”
Kongressille lähettämässään ilmoituksessa Trumpin hallinto sanoi, että Yhdysvallat on mukana virallisessa ”aseellisessa konfliktissa” huumekartellien kanssa. Päätös diplomatian lopettamisesta antoi selkeän signaalin siitä, että Yhdysvallat suunnitteli sotilasoperaatioiden eskaloimista.
Ilmoituksen mukaan huumekartellit olivat terroristijärjestöjä, ja huumeita salakuljettavia kartellin jäseniä pidettiin ”laittomina taistelijoina”.
Nämä sanat voidaan tulkita vain yhdellä tavalla: Yhdysvallat katsoo nyt olevansa sodassa Venezuelan kanssa.
Yhdysvaltain todelliset sotatavoitteet
Tähänkään päivään mennessä Washington ei ole esittänyt uskottavia todisteita siitä, että Venezuelan hallitus olisi vain huumekartellin peite.
Mitä tahansa ajatteletkin Nicolás Maduron hallituksesta, tällä törkeällä syytöksellä ei selvästikään ole mitään pohjaa.
Mutta sillä on epäilemättä vaikutusta yleiseen mielipiteeseen Amerikassa, joka saattaa aluksi olla vaisu vastustuksessaan sotilaallista kampanjaa Venezuelaa vastaan.
Vaikka ne perustuvat ilmiselvään valheeseen, ne kuitenkin antavat Washingtonille casus bellin – verukkeen sotaan – tosiasia, joka tehdään täysin selväksi tässä artikkelissa:
”Amerikkalaiset virkamiehet ovat sanoneet, että Trumpin hallinto on laatinut useita sotilaallisia suunnitelmia eskalaatioon. Näihin operaatioihin voi sisältyä myös suunnitelmia, joiden tarkoituksena on pakottaa Maduro pois vallasta. Ulkoministeri ja kansallisen turvallisuuden neuvonantaja Marco Rubio on kutsunut Maduroa ‘laittomaksi’ johtajaksi ja toistuvasti viitannut Yhdysvaltain syytteeseen häntä vastaan huumekaupasta.
”Rubio oli kuvaillut Maduroa ‘amerikkalaista oikeutta pakoilevaksi’, ja Yhdysvallat nosti palkkion Maduron kiinniottamisesta 50 miljoonaan dollariin.
”Eräs virkailija Valkoisessa talossa sanoi, että Trump oli valmis käyttämään ‘jokaista amerikkalaisen voiman muotoa’ pakottaakseen Maduron pois vallasta, estääkseen huumeiden pääsyn Yhdysvaltoihin ja oli tehnyt selväksi viesteissään Madurolle, että tämän tulisi lopettaa huumekauppa.”
Tässä meillä on todellinen pyrkimys valheellisen propagandan luoman tiheän savuverhon takana. Tarkoituksena on peittää Washingtonin hallitsevan kuppikunnan aggressiiviset saalistusaikeet.
Keskeinen tavoite tehdään varsin selväksi näissä lausunnoissa: Venezuelan nykyisen hallituksen kaataminen, ”Maduron pakottaminen vallasta”, käyttäen ”jokaista amerikkalaisen voiman muotoa” tämän päämäärän saavuttamiseksi.
Toisin sanoen tarkoituksena on saada aikaan vallanvaihto Venezuelassa, pyrkimyksenä perustaa yhdysvaltalaismyönteinen hallinto Caracasiin.
Onko mahdollista, että tämä liittyy päätökseen myöntää Nobelin rauhanpalkinto Venezuelan oikeisto-opposition johtajalle juuri tällä hetkellä? Koska näyttää siltä, että Nobel-komitea teki päätöksensä jo jokin aika sitten, ei se ole lainkaan mahdotonta.
Näkymä Venezuelasta
Saimme hiljattain lainaamisen arvoisen kirjeen eräältä Venezuelan toveriltamme:
”Trump valmistelee perustaa hyökkäykselle Venezuelan sisällä. Hän ilmoitti äskettäin harkitsevansa huumeiden vastaisen operaation ”toista vaihetta” Karibialla, eikä retoriikka enää keskity pelkästään Maduron syyttämiseen huumekauppiaaksi, vaan puhuu nyt Maduron valinnan laittomuudesta.”
”Voisi ajatella, että he saattavat yrittää käyttää painostusta pakottaakseen Maduron tekemään myönnytyksiä, mutta Maduro on valmis myöntymään kaikessa (öljy, karkotukset jne.), ja uskon, että republikaanit ovat päättäneet saavuttaa ulkopoliittisen voiton heikentämällä Maduroa sen lisäksi, että he lähettävät viestin Kiinalle.”
”Uskon kuitenkin, että hyökkäys, jonka he todennäköisesti käynnistävät, rajoittuu pommituksiin drooneilla tai lentokoneilla, mikä ei automaattisesti tarkoita Maduron kaatumista. Mutta pommitukset lisäisivät murtumispainetta.”
Washington lisää jatkuvasti painetta Maduroa kohtaan, joka perääntyy toistuvasti. Mutta tämä osoittaa vain heikkoutta, ja heikkous kutsuu aina aggressioon.
Maahyökkäys olisi erittäin riskialtis ehdotus, ja tällä hetkellä käytettävissä olevat joukot ovat selvästi riittämättömät tähän tarkoitukseen. Kaikki viittaa siihen, että ensimmäistä toimea seuraa jonkinlainen ilmahyökkäys.
Seuraava askel voi hyvinkin olla Venezuelan johtajien maalittaminen. Se on israelilaisten kehittämä, “mestausharjoituksena” tunnettu taktiikka. Muistanette israelilaisten tehneen niin Iraniin kohdistuneiden ohjusiskujen alkuvaiheissa.
Pommittamalla ennalta valittuja kohteita – erityisesti hallintorakennuksia – he pyrkivät luomaan hallinnon kriisin. He toivovat, että se johtaa jonkinlaiseen sotilasvallankaappaukseen, joka syrjäyttää Maduron.
Tämän tavoitteen edistämiseksi he ovat asettaneet Maduron pään päälle 50 miljoonan dollarin hinnan – houkutteleva tarjous Venezuelan asevoimien ylimmille kerroksille, jotka ovat tunnettuja riippuvuudestaan elämän, vapauden ja ennen kaikkea henkilökohtaisen rikastumisen tavoitteluun.
Voiko vallanvaihto onnistua?
Tähän kysymykseen on mahdotonta vastata varmasti. Se riippuu monista tekijöistä, erityisesti massojen moraalista, joka on menneisyydessä tarjonnut aina vankan suojan taantumuksia vastaan. Mutta ajat ovat muuttuneet.
Venezuelan hallitus on julistanut hätätilan. Se yrittää koota joukkoa, kutsuu reserviläisiä ja ryhtyy muihin puolustustoimenpiteisiin.
Mutta pystyykö Venezuela kestämään Yhdysvaltain joukkojen hyökkäyksen? Se ei ole lainkaan selvää. Nicolás Maduro on jo kauan sitten lakannut teeskentelemästä, että hän puolustaisi bolivariaanisen vallankumouksen alkuperäistä ohjelmaa, jota edesmennyt Hugo Chávez puolusti.
Maduron hallituksen aikana rikkaista on tullut rikkaampia ja köyhistä yhä köyhempiä.
Vaikka hallitus kantaakin Chávezin ja vallankumouksen nimeä, on se tosiasiassa nyt porvarillinen bonapartistinen hallinto, joka tasapainoilee luokkien välillä, mutta kääntyy johdonmukaisesti oikealle, hyökäten vallankumouksen saavutuksia sekä työläisten että talonpoikien oikeuksia vastaan.
Oikeuksia on poljettu jo siinä määrin, että massat tuntevat itsensä vieraantuneiksi ja masentuneiksi, samalla laskien hallituksen kannatusta, mikä pakottaa sen pitämään kiinni vallasta väärentämällä vaalituloksia.
On totta, että amerikkalaisen imperialismin aiemmat yritykset muuttaa hallintoa Venezuelassa ovat epäonnistuneet, pääasiassa siksi, että suuret joukot ovat edelleen uskollisia vallankumouksen muistolle.
Mutta massojen uskollisuutta ei voida pitää itsestäänselvyytenä. Ja nyt massojen keskuudessa on varmasti paljon väsymystä, pettymystä ja masennusta.
Bonapartistisen hallinnon vankin tuki perustuu aina valtiokoneistoon itsessään, erityisesti armeijan ylimpiin kerroksiin sekä turvallisuusjoukkoihin.
Chávezin politiikan kuolettavin virhe oli aina luottaminen kenraalien tukeen, joiden uskollisuuden hän uskoi varmistaneensa, etenkin vetoamalla isänmaallisuuteen, mutta pääasiassa tarjoamalla heille hulppeita taloudellisia etuja ja etuoikeutetun elämän.
Mutta sellaista tukea ei voi koskaan ottaa itsestäänselvyytenä.
Rooman keisarit, jotka olivat riippuvaisia etuoikeutetun ja hemmotellun pretoriaanikaartin tuesta, usein päätyivät noiden samojen vartioiden keihästämiksi.
Lähempänä historiassa Salvador Allenden kohtalo, joka luotti Pinochetin kaltaisten ”uskollisten” ja ”demokraattisten” kenraalien tukeen, on liiankin hyvin tiedossa.
Jakautumat Washingtonissa
Yksi syy siihen, miksi Donald Trumpin toimia on niin vaikea ennustaa, on se, että hän horjuu ja kääntyilee puolelta toiselle riippuen paineista, joita hän saa molemmilta puolilta.
Tämä selittää hänen poukkoilunsa ulkopolitiikassa. Kuten sekä Ukrainan että Lähi-idän tapauksissa, myös Venezuelan kysymyksessä häneen kohdistuu erilaisia paineita.
Trumpin hallinnon sisällä on selviä merkkejä jakautumisesta. New York Times toteaa, että:
”Trumpin hallinnon diplomatian kannattajat ovat huolissaan siitä, että huumeiden vastaisen kampanjan laajentaminen Venezuelaan, tai mikä tahansa suora yritys pakottaa Maduro vallasta uhkaisi sotkea Yhdysvallat laajempaan sotaan.”
Onko lopullinen päätös sotilaallisesta väliintulosta Venezuelaa vastaan tehty? On mahdotonta sanoa. Mutta tällä hetkellä kaikki viittaa tällaisen toiminnan suuntaan.
Pentagonissa jotkut sotilaslakimiehet, mukaan lukien kansainvälisen oikeuden asiantuntijat, ovat ilmaisseet huolensa tappavien iskujen laillisuudesta epäiltyjä huumekauppiaita vastaan.
Trumpin hallinto on oikeusministeriön lakiasiaintoimiston kautta tuottanut salaisen oikeudellisen lausunnon, joka oikeuttaa tappavat iskut ”salaista ja laajaa luetteloa kartelleista ja epäillyistä huumekauppiaista” vastaan, CNN:n julkaiseman raportin mukaan.
Lausunnossa väitetään, että presidentillä on lupa käyttää tappavaa voimaa monenlaisia kartelleja vastaan, koska ne muodostavat välittömän uhan amerikkalaisille.
Tämä kartellien luettelo ulottuu hallinnon julkisesti nimettyjen terroristijärjestöjen luetteloa pidemmälle.
Tämä oikeudellinen lausunto näyttää oikeuttavan avointa sotaa salaista ryhmien luetteloa vastaan, antaen presidentille vallan nimetä huumekauppiaat vihollistaistelijoiksi ja tappaa heidät summittaisesti ilman oikeudellista tarkastelua.
Mikä on asenteemme?
Tapahtumat ovat jo kehittymässä Karibialla. Vaikka neuvottelut näyttivät etenevän ratkaisuun, Yhdysvaltain armeija ryhtyi toimiin, hyökkäsi ja upotti veneitä, joita syytettiin huumeiden kuljettamisesta Venezuelan hallituksen puolesta.
Ajatus siitä, että USA:n imperialismi lähettäisi voimakkaan laivaston Karibialle vain upottaakseen pari pientä moottorivenettä, joiden väitetään myyvän huumeita, on selvästi järjetön. Paljon vakavampia tavoitteita on harkittava.
Olemme tehneet täysin selväksi aiemmin julkaistussa materiaalissa, että meillä ei ole minkäänlaista luottamusta Nicolás Maduroon, hänen politiikkaansa tai hänen hallitukseensa.
Se pitää vieläkin paikkansa. Mutta tämän hallinnon kaatamista ei voida uskoa Washingtonin imperialististen gangstereiden ja heidän paikallisten agenttiensa käsiin, jotka kätkevät vastavallankumoukselliset aikomuksensa ”demokratian palauttamisen” valheellisen naamion taakse.
Washingtonin todelliset tavoitteet ovat täysin selvät. Iranin vastaisen sodan uusiminen – joka on edelleen asialistalla – nostaa väistämättä esiin Lähi-idän yleisen kriisin, öljyntuotannon vakavien häiriöiden ja kaupan hajaantumisen, mikä johtaa energian hinnan jyrkkään nousuun.
Tällä on erittäin vakavia seurauksia maailmantaloudelle ja siten myös Yhdysvalloille. Houkutus saada haltuunsa Venezuelan huomattavat öljyvarannot on siksi erittäin vakava tekijä Trumpin laskelmissa.
Amerikkalaiset pyrkivät ottamaan haltuunsa Venezuelan öljyvarat ja asettamaan maan Yhdysvaltain petomaisten monopolien armoille.
Tämänsuuntainen kehitys ei voi koskaan edustaa venezuelalaisten etuja. Tällaista aggressiota tulee vastustaa keinolla millä hyvänsä.
Amerikan aggressiiviselle käytökselle on kuitenkin vielä voimakkaampi motiivi. Se on pelko Latinalaisen Amerikan hallinnan menettämisestä Kiinan läsnäolon nopean laajentumisen seurauksena. USA:n imperialismi tuntee tarvetta käyttää painoarvoaan osoittaakseen taloudellista ja sotilaallista voimaansa Kiinan etenemisen pysäyttämiseksi. Sen tavoitteena on hämmentää Latinalaisen Amerikan hallituksia ja pakottaa ne eroamaan Kiinasta ja alistumaan Washingtonin saneluun.
Meidän tendenssimme oli se, joka ensimmäisenä esitti iskulauseen: “Kädet irti Venezuelasta!” Se ei ole enää pelkkä iskulause, vaan välttämättömyys.
Kantamme on tehty selväksi Vallankumouksellisen kommunistisen internationaalin Yhdysvaltain ja Venezuelan osastojen lausunnoissa, jotka annettiin heti, kun Yhdysvaltain sotilaallisten voimien siirto Karibialle alkoi. Yhdysvallat on jäänyt loukkuun helvetilliseen dynamiikkaan, josta se ei näytä pystyvän perääntymään. Eräänlaisella tuhoisalla logiikalla, riippumatta hänen aikeistaan, Trumpia työnnetään säälimättömästi uusien sotien suuntaan.
Mitä on jäljellä miehestä, joka väitti olevansa rauhan ehdokas? Miehestä, joka aikoi tehdä lopun Amerikan osallisuudesta “ikisotiin”? Nyt noissa sanoissa kaikuu ironian sävy.
Kuten elämään, myös politiikkaan kuuluu monenlaiset yllätykset. Äänekkäässä kampanjoinnissa Donald Trumpista yritetään tehdä Nobelin rauhanpalkinnon saaja. On ollut tapauksia, joissa Nobelin palkintokomitea on myöntänyt palkinnon kahdelle ehdokkaalle. Onko mahdollista, että he tekisivät sen uudestaan?
Tämä olisi vähän sama kuin jos Nobelin rauhanpalkinto myönnettäisiin Transilvanian kreivi Draculalle palveluksista kansainvälisten verensiirtopalvelujen hyväksi.
Kai oudompaakin on tapahtunut. Tällaisen päätöksen epäloogisuutta vastaan meidän on punnittava Euroopan johtajien, erityisesti pohjoismaalaisten, ääretöntä pelkuruutta ja nöyristelyä.
Kuka tietää, mitä tällaisissa olosuhteissa tapahtuu? Donald Trumpin on kuitenkin luultavasti aivan liian aikaista nousta lentokoneeseen Osloon noutamaan palkintonsa.
