Alan Woods, 12. joulukuuta 2025
Hiljattain julkaistu Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuuden asiakirja sekä sitä seurannut Pete Hegsethin puhe on vahvistanut kaiken sen, mitä olemme sanoneet jo ennen Trumpin valtaantuloa hänen perusstrategiastaan. Tilanne on sittemmin edennyt ja on nyt saavuttanut ratkaisevan käännekohdan. Mutta itse perusstrategia ei ole muuttunut.
Trump kuvaa asiakirjaa “tiekartaksi”, jonka tarkoituksena on varmistaa Yhdysvaltain aseman “ihmiskunnan historian suurimpana ja menestyneimpänä kansakuntana”. Kuulostaa jo nyt huolestuttavalta. Mutta se oli pelkkä alkupala ja pääruoka oli vasta tulossa. Tämä pääruoka aiheuttaisi vakavan ruoansulatushäiriön eräälle poliitikkoluokalle.
Hyökkäys Eurooppaa vastaan
Uusi asiakirja sisältää kritiikkiä länsi-Eurooppaa kohtaan – ja sen suhtautumista maahanmuuttoon, puhtaaseen energiaan sekä moniin muihin kysymyksiin – joka menee paljon pidemmälle kuin diplomatian ja alkeellisten hyvien tapojen hyväksyttävät rajat.
Asiakirjassa vaaditaan “länsimaisen identiteetin” palauttamista, ulkomaisen vaikutusvallan torjumista, massamaahanmuuton lopettamista sekä asettamaan entistä enemmän Yhdysvaltain ajamat asiat etusijalle, kuten “huumekartellien pysäyttämisen”.
Valkoisen talon mies pitää itseään tällaisen toiminnan johtavana asiantuntijana. Hänen hienovaraisiin menetelmiinsä kuuluvat muiden muassa pienten veneiden upottaminen Karibialla, niiden aluksilla sattumalta olevien epäonnisten kalastajien tappaminen, sekä viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä, merirosvouteen rinnastuvat teot avomerellä: suurten öljytankkereiden kaappaaminen ja niiden lastien varastaminen “Vapauden maan” rikastuttamiseksi entisestään. Asiakirja ennustaa itsevarmasti, että jos nykyiset suuntaukset jatkuvat, rappeutunut ja taantuva Eurooppa olisi “tunnistamaton 20 vuoden tai sitä lyhyemmän ajan kuluessa”, ja että sen taloudelliset ongelmat “kalpenevat todellisen ja paljon synkemmän uhkan – sivilisaation pyyhkiytymisen – rinnalla”. Lainaten tätä asiakirjaa:
“Ei ole lainkaan selvää, tuleeko joillakin Euroopan mailla olemaan talouksia ja asevoimia, jotka olisivat riittävän vahvoja säilyäkseen luotettavina liittolaisina.”
Sen mukaan on myös “enemmän kuin todennäköistä”, että muutaman vuosikymmenen kuluessa joistakin NATO:n jäsenmaista tulisi “enemmistöltään ei-eurooppalaisia”, ja on “avoin kysymys”, suhtautuisivatko ne liittoumaan enää samalla tavalla.
Uhka demokratialle
Asiakirja ylistää “isänmaallisten eurooppalaisten puolueiden” kasvavaa vaikutusvaltaa ja toteaa, että “Yhdysvallat kannustaa poliittisia liittolaisiaan Euroopassa edistämään tätä hengen elpymistä”.
Vielä pahempaa on se, että asiakirja syyttää EU:ta ja “muita ylikansallisia elimiä” toiminnasta, joka “heikentää poliittista vapautta ja suvereniteettia”.
Sen mukaan maahanmuuttopolitiikka “luo ristiriitoja”, ja lisäksi ongelmia ovat “sananvapauden sensurointi ja poliittisen opposition tukahduttaminen, romahtavat syntyvyysluvut sekä kansallisten identiteettien ja itsetunnon menettäminen”.
Tämä on nöyryytys jokaiselle Euroopan hallitukselle, erityisesti Saksalle, jossa Trumpin hallinto on vaalinut yhteyksiä AfD:hen, jota Saksan tiedusteluviranomaiset ovat luonnehtineet ‘ultraoikeistolaiseksi’. Saksan poliittinen eliitti on tehnyt kaikkensa demonisoidakseen, eristääkseen sekä – jos mahdollista – kieltääkseen AfD:n.
Itse asiassa väite siitä, että Eurooppa on nopeasti siirtymässä kohti epädemokraattista, autoritääristä hallintoa, on hyvin perusteltu. Yhä useammin nähdään suuntaus, jossa “liberaalin” eliitin ajatuksiin ja etuihin kuulumattomia puolueita syrjitään ja demonisoidaan avoimesti.
Romanian tapaus on tässä suhteessa opettavainen. Tässä demokraattiseksi väitetyssä maassa mielipidemittauksissa suosituinta ehdokasta estettiin asettumasta vaaleihin ja pidätettiin tekaistuilla syytteillä, joita kukaan ei ole koskaan onnistunut todistamaan oikeiksi.
Romanian viranomaiset jopa peruivat vaalit yksinkertaisesti siksi, etteivät hyväksyneet tulosta. Euroopan unioni ei tuominnut tätä räikeää demokratian kaikkein alkeellisimpien sääntöjen loukkausta. Päinvastoin, se oikeutti sen ja ylisti sitä välttämättömänä “demokratian puolustamisena”.
Saksan ulkoministeri Johann Wadephul kommentoi happamasti, ettei hänen maansa tarvinnut “ulkopuolisia neuvoja”.
Hän kiirehti lisäämään, että Saksan silmissä “Yhdysvallat on ja tulee pysymään tärkeimpänä liittolaisenamme NATO:ssa”, mutta totesi samalla, että “tämä liittouma keskittyy kuitenkin turvallisuuspoliittisten kysymysten käsittelyyn”.
“Uskon, että sananvapauteen tai vapaiden yhteiskuntiemme järjestämiseen liittyvät kysymykset eivät kuulu [strategiaan], ainakaan silloin kun on kyse Saksasta.”
On täysin selvää, että Saksan viranomaiset haluaisivat kovasti seurata Romanian esimerkkiä ja kieltää AfD:n. Riippumatta siitä, mitä mieltä joku on AfD:n kaltaisista puolueista, on kuitenkin itsestään selvää, että Saksan kansalla – ja vain sillä – on oikeus päättää, mitä puoluetta se haluaa äänestää vaaleissa.
Tämä on demokratian perusoikeus, jota eurooppalaisissa demokratioissa on tähän asti pidetty loukkaamattomana. Mutta näin ei ole enää. Liberaalin eliitin sitoutumisella demokratiaan on nähtävästi selvät rajansa.
He kannattavat vaaleja, mutta VAIN silloin, kun valittu puolue edustaa heidän omaa ideologiaansa ja etujaan. Jos näin ei ole, he eivät näe mitään syytä sallia tällaisten puolueiden olemassaoloakaan.
Näistä – ja monista muista – syistä se, mitä asiakirja sanoo Euroopan epädemokraattisista toimista, on totta. Mutta se, mitä asiakirja ei sano – ja mikä on sanottava – on se, että täsmälleen sama tilanne vallitsee myös Yhdysvalloissa. Donald Trumpin, paremmin kuin muiden, pitäisi ymmärtää tämä.
Paniikki Euroopassa
Tämä asiakirja edustaa perustavanlaatuista irtiottoa Yhdysvaltojen koko ulkopolitiikasta. Ja se jätti Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaiset syvän järkytyksen tilaan.
Kun teksti saapui heidän ulkoministeriöidensä pöydille, sillä oli ydinpommin räjähdyksen kaltainen vaikutus. Hälytyskellot alkoivat soida raivokkaasti jokaisessa Euroopan pääkaupungissa.
Eurooppa esitetään taantuvana maanosana, taantuvana sivilisaationa. Vielä pahempaa on, että Euroopan unioni nähdään kasvun, kehityksen ja luovuuden vastakohtana.
Tästä aiheutuneet järistykset ravistelevat yhä läntisen liittouman perustuksia. Jälleen kerran poliitikot alkoivat juosta ympäriinsä kuin kanat, jotka ovat juuri huomanneet ketun ilmestyneen äkisti pihamaalle.
Ja kuten nuo samat kauhistuneet kanat, jotka tuijottavat kettua silmästä silmään, heidän ensimmäinen reaktionsa oli lamaantuminen. He pysyivät hetken aikaa tyrmistyneenä hiljaisuudessa, pidätellen vihaansa ja peläten, että yllyttäisivät Valkoisen talon murhanhimoista mielipuolta entistäkin äärimmäisempiin toimiin.
Kun heidän sisäinen raivonsa ja turhautumisensa ei lopulta enää pysynyt kurissa, Euroopan johtajat alkoivat äänekkäästi protestoida tätä heidän arvokkuuteensa ja kunniaansa kohdistunutta aiheetonta hyökkäystä vastaan.
Eräs Euroopan unionin korkea virkamies varoitti Yhdysvaltoja sekaantumasta Euroopan asioihin ja totesi, että “vain Euroopan kansalaiset voivat päättää, mitkä puolueet heitä hallitsevat”.
Puolan haukkamainen pääministeri Donald Tusk toistaa kiihkomielisesti, että on olemassa niin sanottu yhteinen länsi, vaikka yksi sen keskeisistä osatekijöistä, Yhdysvallat, on juuri julkisesti julistanut sen kuolleeksi.
Hän väittää, että tämä länsi on vahvimmillaan silloin, kun se on yhtenäinen vihollisia ja vastustajia vastaan (hän tarkoittaa venäläisiä, mutta pelkää jopa mainita heidän nimensä sivistyneessä seurassa).
Muut Euroopan johtajat ovat toistaneet täsmälleen samoja sanoja hyvin koulutettujen lemmikkipapukaijojen lailla. Tämä herättää epäilyksen, että kyseessä on huolellisesti ennalta laadittu käsikirjoitus, jota näiden kaikkien herrojen ja rouvien odotetaan toistavan kuuliaisesti, sillä jos jotakin toistaa riittävän usein, ihmiset alkavat uskoa siihen.
Ongelmana on, ettei kukaan tunnu kuuntelevan heitä. Ja onneton “yhteinen länsi” pysyy kuolleena kuin naulan kanta, kuten se oli jo ennen heidän äänekästä kotkotustaan.
Siitä huolimatta heitä ajaa eteenpäin kiihkeä toimeliaisuus (lähinnä loputtomat salaiset kokoukset ja tyhjä retoriikka), jota ruokkii usko siihen, että “jotakin on tehtävä!”. Ja tämä “jokin” on – yllätys, yllätys – yhtä tyhjän kanssa.
Nämä johtajat ovat yhtäkkiä heränneet siihen tosiasiaan, ettei heidän vaikutusvaltansa Washingtonin asioihin ole läheskään niin suuri kuin he olivat kuvitelleet. Itse asiassa sitä ei ole lainkaan.
He käyvät kiivaasti läpi tuon kirotun asiakirjan jokaisen lauseen, jokaisen rivin, jokaisen pisteen ja pilkun, etsien epätoivoisesti pienintäkin lohdun murua. Vastineeksi he saavat kerta toisensa jälkeen vain potkun päähän. Eräs nimettömänä puhunut eurooppalainen diplomaatti sanoi: “Eurooppaa koskeva sävy ei lupaa hyvää. Se on jopa pahempaa kuin Vancen puhe Münchenissä helmikuussa.”
Eurooppalaiset poliitikot ja virkamiehet ovat närkästyneet Washingtonista tulevasta sävystä, mutta samalla kun he kiirehtivät rakentamaan uudelleen laiminlyötyjä armeijoitaan vastatakseen näennäiseen Venäjän uhkaan, ovat he yhä vahvasti riippuvaisia Yhdysvaltojen sotilaallisesta tuesta. Siksi heidän on oltava hyvin varovaisia julkisissa lausunnoissaan, etteivät he ärsyttäisi Valkoisen talon miestä, jonka tiedetään olevan hyvin herkkänahkainen ja sietävän huonosti kritiikkiä.
Nyt lähes jokaisen Euroopan maan vallan käytäville on laskeutunut syvän masennuksen ilmapiiri, kuin paksu musta pilvi. Ja aivan pilven kannoilla toinen, vieläkin huolestuttavampi mieliala, joka on alkanut vallata alaa. Sen nimi on paniikki – puhdas, sokea ja hallitsematon paniikki, joka johtaa lopulta tahdon halvaantumiseen. Mutta eurooppalaisten on lopulta koottava itsensä ja laadittava strategia Trumpin Ukrainan rauhansuunnitelman torjumiseksi. Se on heidän näkökulmastaan ainoa keino estää Yhdysvaltoja katkaisemasta siteitään Eurooppaan ja jättämästä heitä maksamaan Ukrainan sodan laskua.
Miksi tämä tapahtui?
Ensimmäinen esiin nouseva kysymys on: miten tätä äkillistä järkytyksen, vihan ja epäuskon purkausta voidaan selittää? Eihän tällaisten asiakirjojen julkaiseminen ole mitään uutta. Päinvastoin.
Virallinen kansallinen turvallisuusstrategia julkaistaan tavallisesti presidentin toimesta kerran virkakautta kohden. Se voi muodostaa kehyksen tuleville poliitikoille ja budjeteille sekä viestiä muulle maailmalle, missä presidentin strategian painopisteet ovat.
Jokainen uusi Yhdysvaltain hallinto julkaisee siksi turvallisuuskatsauksen. Se on yhtä tavanomaista kuin kahvi ja aamulehti aamiaispöydässä. Näin ollen tällaisen asiakirjan vastaanoton olisi ensi silmäyksellä pitänyt tuottaa korkeintaan haukotusta ja tylsistymisen osoitusta. Syytä ei ole vaikea löytää.
Tähän asti jokainen tällainen asiakirja on, pienin muokkauksin, noudattanut täsmälleen samaa linjaa, amerikkalaisen imperialismin perinteistä kaavaa: käytännössä maailmanherruutta, joka on naamioitu niin sanotun “sääntöihin perustuvan kansainvälisen järjestyksen” lipun alle. Syynä on se, että asiakirjat on vain hyvin vähäisessä määrin laadittu uuden hallinnon toimesta.
Todelliset kirjoittajat ovat olleet Yhdysvaltojen varsinaisen hallinnon edustajia – hallinnon, jota kukaan ei valitse ja joka on vastuussa vain itselleen. Demokratian muodollisten kulissien rinnalla on aina ollut olemassa hämäräperäinen kokonaisuus, jota jotkut ovat kutsuneet “syväksi valtioksi” (engl. deep state). Mutta oli nimitys mikä hyvänsä, se edustaa Yhdysvaltojen todellista ja pysyvää hallintoa.
Tämän salamyhkäisen pysyvän hallinnon muodostavat osittain kenraalit ja amiraalit, jotka johtavat Pentagonia ja turvallisuuspalveluja – byrokraattisia elimiä kuten FBI, CIA ja Yhdysvaltain sisäisen turvallisuuden ministeriö.
Toisaalta sillä on läheiset yhteydet suuryrityksiin, pankkeihin, Wall Streetiin ja kaikkiin muihin varakkaisiin suurkapitalisteihin, jotka muodostavat niin sanotun sotateollisen kompleksin.
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, on se, mitä voidaan löyhästi kutsua tämän voimakkaan joukon älylliseksi siiveksi: lukemattomat hallinnolliset ja puolihallinnolliset ajatushautomot, jotka parveilevat Washingtonin ympärillä kuin ampiaiset.
Nämä puolestaan ovat tiiviissä yhteydessä palkattuun mediaan, jota koomisesti kutsutaan “vapaaksi lehdistöksi”.
Yalen ja Harvardin yliopistojen professorit täydentävät kokonaiskuvan. On korostettava, että näille henkilöille akateeminen puolueettomuus on tärkeää kaikkein vähiten.
Jokainen tämän ultraäärioikeistolaisen klikin jäsen on vuosikymmeniä jatkuneen taantumuksellisen propagandan tuote, joka on siirtynyt suoraan kylmän sodan ajoilta.
Perusteellisesti Venäjää ja Kiinaa kohtaan tunnetulla sammumattomalla vihalla kyllästettyinä he ovat aina puolustaneet käsitystä Yhdysvaltojen maailmanherruudesta.
He näkevät Yhdysvallat yhä maailman voimakkaimpana kansakuntana, jonka edessä kaikkien muiden on polvistuttava tai kärsittävä vakavat seuraukset.
He suhtautuvat “liittolaisiinsa” samalla tavoin kuin roomalaiset aikoinaan omiinsa – pelkkinä nappuloina suurvaltadiplomatian pelissä, joita käytetään ja sitten heitetään pois kuin hyödytöntä jätettä.
Useiden vuosikymmenten ajan Yhdysvallat näki NATO:n “demokratian” vankkana puolustajana. Mutta pitkä kokemus on opettanut meille, että Yhdysvaltojen imperialismille “demokratian” lippu on vain naamio, jonka taakse kätkeytyvät sen jatkuvat hyökkäykset muita maita vastaan.
Viime vuosina näitä hyökkäyksiä on alettu perustella sillä, mitä he kutsuvat “sääntöihin perustuvaksi kansainväliseksi järjestykseksi”. Tällä he tarkoittavat kaikkia niitä sääntöjä, joita Yhdysvallat pyrkii pakottamaan muulle maailmalle.
Euroopan johtajat puolestaan ottivat mielihyvin vastaan Yhdysvaltojen johtavan roolin, uskoen (typerästi), että amerikkalaiset puolustaisivat aina heidän etujaan ja tulisivat heidän avukseen tarpeen tullen.
Pitkään tämä lohdullinen myytti piti paikkansa. Siksi Euroopan johtajat saattoivat luottavaisesti odottaa, että uusin Yhdysvaltojen kansallinen turvallisuusstrategia olisi vain saman toistoa. Mutta he erehtyivät. Ajat olivat muuttuneet. Ja niin oli muuttunut myös Washingtonin käsitys omasta kansallisesta turvallisuudestaan.
Väärät olettamukset
Tämä uusi asiakirja, joka heijastaa Yhdysvaltain presidentin ja hänen hallintonsa virallista kantaa, on jotakin sellaista, mitä vielä aivan äskettäin yksikään heistä ei olisi odottanut koskaan näkevänsä.
He ymmärtävät, että pinnan alla Yhdysvalloissa on käynnissä syvällinen muutos. Yhä useammat ihmiset suhtautuvat aina vain epäilevämmin Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan sellaisena kuin sitä on harjoitettu viimeisten 80 vuoden ajan.
Tyytymättömyys kasvaa siihen, miten valtava määrä Yhdysvaltojen resursseja tuhlataan loputtomiin sotiin ja seikkailuihin ulkomailla. Ja uutiset Ukrainassa rehottavasta korruptiosta, jotka alkavat vähitellen tihkua amerikkalaiseen mediaan, vain lisäävät epäluuloja ja vihaa.
Kaikki tämä ruokkii vaatimuksia Yhdysvaltojen ulkopolitiikan muuttamisesta. Tällä on syvällisiä seurauksia Euroopalle. Ainakin viimeiset 30 vuotta, kylmän sodan päättymisestä lähtien, Euroopan keskeiset hallitukset ovat perustaneet politiikkansa kahteen oletukseen. Ensinnäkin oletukseen “yhteisen lännen” olemassaolosta – yhteisestä hankkeesta, jossa Yhdysvallat on johtava kumppani, mutta jossa kaikilla Euroopan hallituksilla ja eurooppalaisilla eliiteillä on yhteinen etu.
Toinen oletus oli, ettei Yhdysvaltojen vallalla ole rajoja, että Yhdysvallat pystyy saavuttamaan minkä tahansa tavoitteen, jonka se itselleen asettaa. Nyt, yhdellä kynän vedolla, kaikki nämä pyhät harhakuvat on heitetty armotta historian roskakoriin.
Yhtäkkiä Yhdysvallat ei suinkaan tunne enää myötämielisyyttä Euroopan hallituksia ja johtajia kohtaan, vaan alkaa yhä useammin nähdä heidät – ei liittolaisina ja ystävinä – vaan vastustajina tai jopa vihollisina.
Todella järkyttävä tilanne! Mutta nyt horisontissa häämöttää vieläkin uhkaavampia ja pelottavampia kehityskulkuja.
Yhdysvaltain rooli maailmassa
Kaikki tämä on nähtävä taustana asiakirjalle, joka on aiheuttanut valtavan kohun ja jonka syyt ovat nyt käyneet selviksi.
Käsillä oleva asiakirja ei ole verrattavissa yhteenkään aiempaan Washingtonista toisen maailmansodan jälkeen tulleeseen asiakirjaan. Se merkitsee Yhdysvaltojen roolin täydellistä uudelleenarviointia maailmassa.
Donald Trump on ymmärtänyt, ettei Yhdysvaltojen valta ole rajaton. Viimeaikaiset kokemukset Irakissa ja Afganistanissa olivat tästä selvä todiste. Nyt sama asia käy vieläkin selvemmin ilmi Ukrainan taistelukentillä.
Lopulta hän on joutunut kohtaamaan todellisuuden. Ja todellisuus on hyvin selvä: Ukraina on hävinnyt sodan. Eikä Yhdysvallat – tai kukaan muukaan – voi tehdä asialle yhtään mitään.
Hän vaatii nyt, että Yhdysvallat luopuu pyrkimyksestään luoda maailmanlaajuinen herruus. Yhdysvaltojen keskeinen kansallisen turvallisuuden etu ei ole enää koko maailman hallitseminen, vaan ensisijaisesti otteen kiristäminen koko läntisestä pallonpuoliskosta Grönlannista Tulimaahan (Tierra del Fuego) saakka.
Tämä on Monroe-opin luonnollinen seuraus. Sen päätavoitteena on poistaa ulkopuoliset tekijät mantereelta – pitää läntinen pallonpuolisko vapaana vihamielisestä ulkovaltojen tunkeutumisesta tai keskeisten omaisuuserien omistuksesta. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea Kiinaa.
Viime kädessä kyse on paljaan voiman näytöstä, jonka tarkoituksena on pakottaa jokainen Rio Granden eteläpuolella oleva hallitus alistumaan Yhdysvaltojen herruuteen. Venezuelan vastaiset aggressiiviset toimet viime aikoina ovat ilmentymä tämän opin todellisesta merkityksestä.
Tämän tavoitteen saavuttamiseksi on ensin vahvistettava Yhdysvaltoja sotilaallisesti, teknologisesti, teollisesti ja taloudellisesti. Tämän edellytyksenä puolestaan on vapauttaa Yhdysvallat tarpeettomista ulkomaisista sitoumuksista, erityisesti Ukrainan sodasta. Mutta kuten hän on huomannut, se on helpommin sanottu kuin tehty.
Poukkoilija-Trump
Trumpin voimattomuus paljastui hänen jatkuvasta poukkoilustaan, kun hän ensin asettui yhdelle kannalle ja sitten toiselle, kuin humalainen mies, joka hoipertelee lyhtypylväältä toiselle saavuttamatta koskaan tasapainoaan.
Lähes vuoden Trumpin hallitusvallassa olon aikana työntekijät eivät ole nähneet minkäänlaista parannusta elintasossaan. Talouden elpymisestä ei ole merkkiäkään. Päinvastoin, kaikki viittaa siihen, että Yhdysvallat on ajautumassa taantumaan – ellei se ole jo alkanut.
Jo nyt hänen tukijoukkonsa MAGA-liikkeessä käyvät yhä kärsimättömämmiksi hänen edistymättömyytensä vuoksi useilla eri rintamilla. Hänen ulkopolitiikkansa on täynnä epäonnistumisia toinen toisensa perään.
Epäonnistumisen tunne pahenee entisestään presidentin taholta tulevan järjettömän retoriikan ja mielettömän kerskailun vuoksi: ne synnyttävät suuria harhakuvia, jotka päättyvät vielä suurempiin pettymyksiin.
Trumpia voidaan arvostella monesta asiasta. Erityisesti hänen käsityksensä diplomatiasta on äärimmäisen heikko. Taidot, jotka hän oppi New Yorkin kiinteistömarkkinoilla, eivät ilmeisesti lainkaan riittäneet ohjaamaan häntä kansainvälisten suhteiden petollisessa suossa.
Hänen luottamuksensa omiin vaistoihinsa kylmän, rationaalisen harkinnan sijasta on tasoittanut tietä virheelle toisensa jälkeen. Pikemminkin kuin härkä posliinikaupassa, hän näyttäytyy diplomatian alalla jonkinlaisena päihtyneenä sarvikuonona, joka ryntäilee sinne tänne saavuttamatta koskaan yhtäkään tavoitteistaan.
Hänen ylenpalttiset kerskailunsa rauhan aikaansaamisesta paljastuvat tyhjäksi puheeksi. Hän väittää lopettaneensa Gazan sodan ja lupailee nyt sijoitusbuumia, joka loisi vaurautta kaikille rauhan ja onnen täyttämässä maailmassa.
Tapahtumat kuitenkin osoittavat, että niin sanottu Gazan sopimus roikkuu hiuskarvan varassa. Netanjahu ei halua rauhaa ja kieltäytyy vetämästä joukkojaan pois tuon onnettoman maan raunioiksi pommitetuilta alueilta. Toisaalta Hamas kieltäytyy riisumasta aseitaan, sillä Hamasilla, kuten ei kenelläkään muulla, ole mitään halua tehdä vapaaehtoista itsemurhaa.
Myös muualla maailmassa Trumpin rauhanaloitteet ovat kohdanneet samanlaisen kohtalon. Lyhyen tauon jälkeen vihollisuudet Kambodžan ja Thaimaan välillä ovat jälleen leimahtaneet, molempien osapuolten turvautuessa ohjus- ja tykistöiskuihin.
Ja huolimatta viimeaikaisesta mediakohusta, totuus on, että hänen rauhansuunnitelmansa Ukrainaan ovat toistaiseksi johtaneet täsmälleen ei mihinkään.
Tämä oli väistämätöntä alusta alkaen, sillä hänen neuvottelunsa perustuivat väärään oletukseen – nimittäin siihen, että Venäjän vaatimusten ja Kiovan hallinnon vaatimusten välillä olisi mahdollista löytää kompromissi.
Yhdysvallat on käyttänyt valtavia rahasummia Zelenskin hallinnon pystyssä pitämiseen Kiovassa. Se on samalla tyhjentänyt asevarastojaan syytämällä valtavia määriä aseita ja ammuksia sodan jatkamiseksi, jonka se on nyt selvästi häviämässä. Siksi Trumpin on saatava Ukrainan sota päätökseen, ja heti – mielellään jo eilen.
Ukrainan kriisi
Kaikkia vaihtoehtoja punnittuaan Donald Trump on tullut siihen johtopäätökseen, että Ukrainan rauhan tiellä suurin este on nimenomaan Zelenski ja eurooppalaisten järjestelmällinen sabotaasikampanja hänen rauhansuunnitelmaansa vastaan.
Tämä oletus on täysin oikea. Zelenski ei halua rauhaa. Päinvastoin, hän tarvitsee sodan jatkumista, vaikka hänen on nyt pakko olla tietoinen siitä, että sota on hävitty. Järjettömän taistelun jatkuminen merkitsee tuhansien, todennäköisesti kymmenien tuhansien ihmisten kuolemaa. Mutta tämä ei häntä huoleta.
Zelenskille paljon tärkeämpää kuin oman kansan kuolema ja kärsimys, on se tosiasia, että sodan päättyminen merkitsisi vaaleja, jotka hän epäilemättä häviäisi. Se puolestaan merkitsisi hänen poliittisen uransa loppua ja hyvinkin mahdollista syytettä korruptiosta.
Korruptioskandaali Ukrainassa on saavuttanut epidemian mittasuhteet. Siihen liittyy valtavia rahasummia, jotka on lahjoitettu muka sotaponnistuksia varten, mutta jotka ovat päätyneet varakkaiden oligarkkien ja virkamiesten pankkitileille Karibian saarilla.
Tämä on jälleen yksi selvä merkki järjestelmän rapautumisesta ja lähestyvästä romahduksesta. Zelenskin lähimmät yhteistyökumppanit ovat sotkeutuneet asiaan ja pakenevat maasta välttääkseen pidätyksen.
Uusin uhri on hänen kakkosmiehensä, Andri Borysovytš Jermak. Mutta skandaalien aalto ei osoita laantumisen merkkejä, ja sen roiskeet alkavat osua jo itse presidenttiin. Ei siis ihme, että hän viettää suurimman osan ajastaan vierailemalla eurooppalaisten ystäviensä luona, jotka voivat tarjota hänelle jonkinlaista lohtua hänen moniin ongelmiinsa.
Tämän valtavan korruptioskandaalin keskellä Keir Starmer, Emmanuel Macron, Friedrich Merz, Ursula von der Leyen ja muut saman joukon jäsenet jatkavat vaatimuksiaan valtavista rahasummista rikollisen ja verisen sodan pitkittämiseksi.
Rääkätty ja verta vuotava Ukraina on polvillaan: sen armeija tuhotaan järjestelmällisesti, ja lukemattomia ihmishenkiä menetetään täysin turhaan yrityksessä estää Donbasin kaatuminen – asia, joka on nyt vain ajan kysymys.
Ukrainan sotilaat kieltäytyvät yhä useammin tottelemasta käskyjä, jotka lähettävät heidät teurastettaviksi. Monet kääntyvät karkuruuteen tai antautumiseen. Satatuhatta nuorta on paennut maasta välttääkseen asevelvollisuuden.
Joka yö Ukrainan kaupungit joutuvat yli 500 venäläisen lennokin ja ohjuksen hyökkäysten kohteiksi, joita vastaan on vain vähän tai ei lainkaan puolustusta. Energiainfrastruktuuri on murskattu, minkä seurauksena monet ukrainalaiset perheet viettävät kuusitoista tuntia vuorokaudessa pimeässä ilman lämmitystä tai ruoanlaittomahdollisuuksia.
Ei väliä! Ketä kiinnostaa, jos ihmiset kuolevat ja kaupungit tuhoutuvat? Ketä kiinnostaa, jos ihmiset kärsivät pakkasessa? Ketä kiinnostaa, jos Ukrainan armeija tuhotaan järjestelmällisesti? Pääasia on jatkaa taistelua! Jatketaan sotaa vielä vähän aikaa, ja Ukraina voittaa lopulta – aivan varmasti!
Yhdysvallat ja Venäjä
Turvallisuuskatsaus edustaa perustavanlaatuista muutosta Amerikan suhtautumisessa Venäjään. Siinä Venäjää ei kuvata vihollisena tai kilpailijana, vaan maana, jonka kanssa Yhdysvaltojen on saavutettava vakauden palauttaminen suhteissa ja jonka kanssa Yhdysvaltojen on työskenneltävä Euroopan tilanteen vakauttamiseksi.
Mutta miksi eurooppalaiset ovat niin päättäväisiä sabotoimaan Trumpin yrityksiä neuvotella venäläisten kanssa? Kuinka selittää eurooppalaisten johtajien outo pakkomielle Venäjää kohtaan? Miksi he osoittavat niin voimakasta vihaa sitä kohtaan?
Ensisilmäyksellä tämä näyttää varsin järjenvastaiselta. Sillä riippumatta siitä, mitä mieltä ollaan Ukrainan sodan oikeutuksesta, on täysin selvää kaikille paitsi sokeimmille, että venäläiset voittavat ja ukrainalaiset häviävät.
Tässä tilanteessa järkevin asia olisi yrittää päästä jonkinlaiseen neuvoteltuun ratkaisuun, mikä tarkoittaa väistämättä neuvotteluja venäläisten kanssa, jotka ovat todellisuudessa ratkaiseva tekijä yhtälössä.
Ilman tällaisia neuvotteluja, ilman Venäjän oikeutettujen huolien tunnustamista ja ilman sen tosiasian hyväksymistä, että mikä tahansa rauha nyt tulee olemaan suurelta osin Venäjän ehdoilla, rauhaa ei yksinkertaisesti ole mahdollista saavuttaa.
Siksi amerikkalaisten ja venäläisten välisiä neuvotteluja vastaan oleminen vaikuttaa lievästi sanottuna järjettömältä. Eurooppalaiset johtajat ovat demonisoineet Venäjän, jonka he julistavat olevan maa, joka jostain selittämättömästä syystä on luontaisesti aggressiivinen ja laajentumishaluinen. Ilmeisesti he pitävät tätä syvälle juurtuneena Venäjän kansan DNA:ssa!
Jos näin on, ja venäläiset onnistuvat valtaamaan Ukrainan, he siirtyvät väistämättä länteen, kunnes heidän armeijansa ilmestyvät Westminsterin palatsin eteen ja pysäköivät panssarivaununsa Seinen rannoille.
Kremlin miesten tavoitteena on ilmeisesti vallata ja miehittää koko Eurooppa. Ja nälkä, kuten tiedämme, kasvaa syödessä. Tätä lapsellista satujen tarinaa toistetaan jatkuvasti jopa sanomalehdissä, jotka väittävät olevansa vakavia. Se, että tarinalla ei ole mitään todellista pohjaa, on täysin toissijaista. Loppujen lopuksi, miksi antaa tosiasioiden pilata hyvä tarina?
Kuinka paljon tämä Venäjä-pelko pohjautuu todellisuuteen? Se on kiinnostava kysymys, johon vain pätevä psykiatri voisi antaa mielipiteen. Tietenkin tässä propagandassa on mukana suuri annos kyynisyyttä ja oman edun laskelmointia.
Kuitenkin henkilöiden kuten Kaja Kallaksen ja Ursula von der Leyenin tapauksessa vaikuttaa siltä, että heidän sokea kiihkoilu Venäjää ja kaikkea venäläistä kohtaan pohjautuu ainakin osittain patologisiin syihin.
Siitä huolimatta heidän ilmeisesti järjettömällä käytöksellään on varsin järkevä syy.
Yhdysvallat tiedottaa eurooppalaisille, että voitto Venäjästä Ukrainassa ei ole enää mahdollista ja että oikea teko on pyrkiä Venäjän kanssa vakaisiin suhteisiin Euroopan suhteen.
Tästä seuraa, että hallinnon tavoitteena on luoda tilanne, jossa Yhdysvallat voi vähitellen vähentää läsnäoloaan Euroopassa keskittyessään muihin, kiireellisempiin ja tärkeämpiin kysymyksiin, erityisesti konfliktiin Kiinan kanssa.
Se tarkoittaa, että Yhdysvalloilla ei enää ole halua jatkaa sotaa Ukrainassa. Oman kansallisen edun mukaisesti Yhdysvaltojen on siksi pyrittävä jonkinlaiseen lähentymiseen tai ainakin suhteiden vakauttamiseen Venäjän kanssa.
Tämä on pahin ja eniten pelätty painajainen Euroopan johtajille. Ja he tekevät kaikkensa estääkseen tämän suunnitelman toteutumisen. Tämä selittää heidän kiihkeät ponnistelunsa sabotoida kaikki Trumpin aloitteet Ukrainan sodan lopettamiseksi.
Tässä hän kohtaa aina saman ratkaisemattoman ongelman.
Zelenski ja eurooppalaiset
Neuvottelut amerikkalaisten ja venäläisten välillä ovat käynnissä, mutta on hyvin selvää, että Zelenski ja eurooppalaiset ovat niitä vastaan. Trump on selvästi raivostunut Kiovan hallinnon sekä heidän Euroopan liittolaistensa jatkuvasta sabotaasista ja kiristää nyt painetta Zelenskiä kohtaan, jota vastaan hän hyökkää julkisesti.
Zelenskin asema heikkenee selvästi päivä päivältä ja käy yhä kestämättömämmäksi. Ukrainan valtava budjettivaje tarkoittaa, että maa on käytännössä konkurssissa. Ja ensi vuoden rahat, jotka voivat tulla ainoastaan Euroopan unionilta, riippuvat yksinomaan jäädytettyjen venäläisten varojen takavarikoinnista, mitä Belgia on vastustaa.
Jos rahat eivät löydy seuraavien viikkojen aikana, Ukrainalla ei ole ensi vuoden budjettia – ei rahaa sodan rahoittamiseen, eikä edes selviytymiseen.
Tilanne kiristyy huippuunsa. Ja mikä pahinta, korruptioskandaali saavuttaa huippunsa, johon monet Zelenskin keskeiset tukijat ja kollegat ovat sekaantuneet. On vain ajan kysymys, ennen kuin skandaali osuu itse presidentin hahmoon.
Trump on vihjannut, ei kovinkaan hienovaraisesti, että hänen mielestään olisi “hyvä idea”, että Ukrainassa pidettäisiin vaalit. Zelenski, joka pelkää vaaleja kuin piru pyhää vettä, ei ole kiirehtinyt ottamaan vihjettä vakavasti.
Mutta nyt, selkä seinää vasten, hän sanoo äkisti, ettei ole vaaleja vastaan, kunhan amerikkalaiset voivat “taata niiden olosuhteet”. Mitä ikinä se sitten tarkoittaakaan!
Todellisuudessa vaaleja ei tulla pitämään. Zelenski näkee, että maa alkaa nyt liikkua hänen jalkojensa alla. Yhä useampi henkilö ilmestyy äkisti esiin vastustaakseen häntä – jopa joitakin hänen omasta ryhmäkunnastaan.
Selvästi veitsenterät on vedetty esiin Kiovassa. Vallan hämärissä kulmissa keskustellaan hiljaisella äänellä siitä, että heidän johtajansa on nyt menettänyt hyödyllisyytensä ja että on aika löytää joku, joka voisi korvata hänet.
Mutta se on myös helpommin sanottu kuin tehty. Hänet olisi luultavasti pitänyt poistaa noin kaksitoista kuukautta sitten. Viime aikoina hän on kuitenkin ryhtynyt toimiin vahvistaakseen otettaan valtiovallasta. Ainakin tällä hetkellä hän näyttää hallitsevan tiukasti armeijaa ja tiedustelupalveluita. Ainakin siihen saakka kunnes hän menettää Washingtonin tuen ja rahan saanti alkaa ehtyä. Sarja vakavia takaiskuja rintamalla voi helposti laukaista hallituskriisin, mikä johtaisi Zelenskin kaatumiseen.
Harhaluulot Ukrainasta
“Euroopan suhteiden hoitaminen Venäjään vaatii Yhdysvalloilta merkittävää osallistumista”, asiakirjassa sanotaan ja lisätään, että Yhdysvaltojen ydinetu on, että vihamielisyydet Ukrainassa päättyvät. Sävy on äärimmäisen itsevarma. Mutta sisältö on täysin tyhjä.
Asiakirjassa todetaan, että Euroopalla on puutetta “itsetunnosta” suhteissaan Venäjään. Se on naurettavaa vähättelyä. Kyse ei ole siitä, että eurooppalaisilta johtajilta puuttuisi itsevarmuus Venäjään liittyvissä asioissaan.
Tosiasia on, että heillä ei ole lainkaan suhteita Venäjään. He eivät halua mitään suhteita Venäjään, maahan, jota he katsovat nyt jo paljastetun vihan, pelon ja epäluulon läpi. Ennen kaikkea he eivät halua Yhdysvaltojen muodostavan minkäänlaista suhdetta Venäjään.
Se on pääasiallinen ajava voima kaikessa heidän ajattelussaan tällä hetkellä. Ja se edustaa kaikkien nykyisten Venäjän ja lännen välisiä neuvotteluja koskevien keskustelujen heikointa lenkkiä.
Mitkä ovat tosiasiat?
Trumpin hallinto on ehdottanut suunnitelmaa sodan lopettamiseksi, jonka alkuperäinen versio edellytti, että Ukraina luovuttaisi osan alueestaan käytännössä Venäjän hallintaan.
Moskova on kuitenkin toistuvasti todennut, että Ukrainan joukot on vedettävä pois itäisestä Ukrainasta, Donbasin alueelta, tai Venäjä saavuttaa kaikki tavoitteensa voimakeinoin.
Ja yksinkertainen tosiasia on, että venäläisillä on nyt kaikki kortit käsissään kaikissa neuvotteluissa yksinkertaisesti siksi, että he voittavat sodan. Siksi he eivät näe mitään syytä tehdä minkäänlaisia myönnytyksiä. Uhkailu, painostus tai lahjonta eivät saa heitä muuttamaan mieltään.
Zelenski puolestaan torjuu jääräpäisesti kaikki ehdotukset minkäänlaisista kompromisseista. Hän seisoo Ukrainan voiton puolesta taistelukentällä, ja hänen hulluuttaan tukevat innokkaasti ne hullut, pellet sekä älykääpiöt, jotka tällä hetkellä pitävät Euroopan kohtaloa käsissään.
Jo useiden kuukausien ajan länsimaisten lehtien sivut ovat olleet täynnä raportteja Ukrainan diplomatian edestakaisista toimista. Suuri määrä nimeämättömiä asiakirjoja on raportoitu ja analysoitu yksityiskohtaisesti, vaikka kukaan ei oikeastaan pysty sanomaan, kuka ne on laatinut ja mitä ne edustavat.
Jokainen Donald Trumpin kommentti, jokainen sattumanvarainen tapaaminen jonkin eurooppalaisen johtajan kanssa, ja jatkuvat, ikävät ja täysin hyödytöntä kokousta koomisesti nimetyllä “halukkaiden kokoomus” -ryhmällä analysoidaan tarkasti.
Ja tämä loputon virta tyhjää juttelua esitetään yleisölle, joka on jo kauan sitten lakannut kiinnittämästä siihen vähäisintäkään huomiota, korkeimpana nykyajan diplomatian ilmentymänä.
Sen sijaan käytännön tapahtumista taistelukentällä kerrotaan tuskin sanaakaan, vaikka ne ovat kaukana kuvitteellisen diplomatian merkityksettömistä tempuista. Minkään sodan kohtaloa eivät määrää sanat, vaan pommit, luodit, tankit ja tykinkuulat. Ja minkä tahansa diplomaattisen ratkaisun toteutettavuus riippuu lopulta tapahtumista taistelukentällä, ei missään muualla.
Päätöksentekoa ohjaava kysymys on rintaman tilanne, joka Ukrainan näkökulmasta on menossa huonompaan suuntaan. New York Times julkaisi hiljattain artikkelin, jossa viitattiin rintaman osien romahtamiseen. Tilanne huononee selvästi nopeasti.
Jokaisesta järkevästä näkökulmasta katsottuna Zelenskin pitäisi nyt kiireellisesti ottaa yhteyttä venäläisiin ja yrittää neuvotella parhaat (tai vähiten huonot) ehdot, jotka hän voi näissä olosuhteissa saada.
Mutta Zelenski ei toimi minkään järkevän harkinnan mukaan. Hän vaatii edelleen, että venäläisten – jotka voittavat sodan – pitäisi välittömästi antautua ja luovuttaa kaikki miehitetyt alueet (mukaan lukien Krim!) ukrainalaisille, jotka häviävät.
Tämä olisi ensimmäinen ja ainoa kerta historiassa, kun häviävä armeija määrää ehtoja voittajille! Se on kuin mies, joka olisi seinää vasten pistoolin piippu selässään, ja vastattaessa kysymykseen lompakon luovuttamisesta sanoisi: “Ei! Miksi ette luovuta minulle teidän lompakkoanne!”
Ilmeisesti tällainen henkilö olisi joko joku, joka on äskettäin karannut mielisairaalasta, tai mies, joka on hyvin kyllästynyt elämään ja haluaa tehdä nopean itsemurhan.
Zelenski ja hänen sisäpiirinsä vaikuttavat menettäneen kaiken yhteyden todellisuuteen. Presidentti, joka nyt osoittaa kaikkia äärimmäisen henkisen epävakauden merkkejä, näyttää elävän haavemaailmassa.
Kasvavan tappion uhkaa kohdatessaan hän ja hänen sotilasjohtajansa Oleksandr Stanislavovytš Syrskyi antavat jatkuvasti rikollisia käskyjä ahdistetuille, ylivoimaisten venäläisten joukkojen ympäröimille joukoilleen, etteivät he peräänny tai luovuta edes millimetriä maata.
He ovat määränneet toistuvia vastahyökkäyksiä estääkseen Pokrovskin kukistumisen, mikä on johtanut tuhansien rohkeiden miesten järjettömään uhrikuolemaan kaupungin pelastamiseksi, jonka kukistuminen oli täysin väistämätöntä.
Tällaiset tilanteet eivät ole tuntemattomia historiassa. Kun hallinto on tuomittu, sen pääasialliset kannattajat turvautuvat kaikenlaisiin järjettömiin harhakuvitelmiin. He sulkevat silmänsä todellisuudelta ja eristäytyvät suljettuun kuplaan, ympäröitynä tottelevaisilla apureilla ja kyllä-miehillä.
Sellainen oli Adolf Hitlerin kohtalo. Vuoteen 1943 mennessä oli selvää, että Saksa oli hävinnyt sodan ja että Neuvostoliiton punainen armeija oli valmistautumassa hyökkäykseen, jota ei olisi voitu pysäyttää.
Sen sijaan, että Hitler olisi hakenut jonkinlaista diplomaattista ratkaisua amerikkalaisten kanssa (kuten jotkut johtavat natsit halusivat), hän sulkeutui Berliinin bunkkeriinsa, siirsi olemattomia divisioonia ja antoi mahdottomia hyökkäyskäskyjä, joita ei koskaan voitu toteuttaa.
Tuloksena oli tuhoisa tappio ja Saksan kaupunkien tuhoutuminen. Hitler valitsi ainoan avoimen tien ja teki itsemurhan.
Usein sanotaan, että historiasta voi oppia jotain. Mutta Hegel totesi, että kuka tahansa, joka on tutkinut historiaa, voi tehdä vain yhden johtopäätöksen: että kukaan ei ole koskaan oppinut mitään historiasta.
Näemme tämän totuuden nyt Ukrainassa. Ukrainan kansa maksaa kovan hinnan johtajiensa järjettömästä toiminnasta ja vieläkin häpeällisemmästä, epäeettisestä, julmasta ja epäinhimillisestä niin kutsuttujen sivistyneiden eurooppalaisten johtajien käytöksestä.
Pokrovskin kukistuminen
Sillä välin sota jatkuu. Länsimediassa on täynnä järkyttäviä vääristelyjä Ukrainan sodasta. Kohdatessaan pysäyttämättömän venäläisen etenemisen ja Ukrainan tappion väistämättömyyden sanomalehdet vetäytyvät propagandan taakse pyrkien vähättelemään venäläisiä edistysaskelia ja liioittelemaan väitettyjä (ja usein kuvitteellisia) sankarillisia ukrainalaisia vastahyökkäyksiä.
Viimeisin kertomus väittää, että venäläiset etenevät vain vähitellen. He liikkuvat askel askeleelta, kärsien kauheita tappioita. Tästä syystä sanotaan, että heidän kestää vuosia vallata Donbassin loput alueet. Mutta mikään tästä ei pidä paikkaansa.
Todellisuudessa venäläisten eteneminen, joka on kiihtynyt tasaisesti jo jonkin aikaa, etenee vielä nopeammin Pokrovskin kukistumisen jälkeen – tapahtuman, jonka länsimedia yritti sivuuttaa, mutta joka oli merkittävä.
Pokrovskin kukistuminen merkitsee tärkeää muutosta tilanteessa. Se on katastrofaalinen tappio Ukrainan joukoille ja avaa suuren reiän Ukrainan puolustuslinjassa.
Tämän jälkeen Donbassin kaikki tärkeimmät kaupungit tulevat kaatumaan venäläisille melko nopeasti. Tie on sitten avoinna nopeammalle etenemiselle Zaporižžjaan, mikä on jo alkanut.
Seuraavat tavoitteet ovat Slovjanskin ja Kramatorskin tärkeät kaupungit, jonka jälkeen tie on avoin Dnepr-joelle.
Ukrainan armeija on kärsinyt niin kauheista tappioista, että he kokevat nyt vakavaa henkilöstöpulaa. Heillä ei ole tarpeeksi joukkoja kattamaan erittäin pitkää rintamaa, kun taas venäläisillä on enemmän kuin tarpeeksi sotilaita hyökätä missä tahansa he haluavat.
Tämä pakottaa ukrainalaiset siirtämään joukkojaan jatkuvasti alueelta toiselle, pitäen heidät jatkuvassa valmiustilassa lisäten väsymystä.
Karkuruuksien määrä kasvaa jatkuvasti, samoin niiden ukrainalaissotilaiden määrä, jotka antautuvat venäläisille. Raportteja ilmestyy säännöllisesti, jopa Ukrainan lehdistössä, heijastaen joukkojen alhaista moraalia rintamalla.
Hallinto turvautuu julmiin voimakeinoihin pakottaakseen miehiä liittymään armeijaan. Heidät lähetetään rintamalle huonosti aseistettuina ja vähäisellä koulutuksella. Koska heillä ei ole halua kuolla turhaan Donbassissa, he pakenivat ensimmäisen mahdollisuuden tullen.
Kaikki oireet Ukrainan puolustuksen lähestyvästä romahduksesta ovat nyt nähtävissä. On vain ajan kysymys, milloin tällainen romahdus tapahtuu. Alkuvaiheen merkit ilmenevät vain vähitellen, mutta ne kiihtyvät lopulta, kunnes kriittinen piste saavutetaan, ja määrä muuttuu laaduksi.
Lopullinen romahdus voi tapahtua milloin tahansa, ja se on äkillinen ja odottamaton, aiheuttaen katastrofaalisen kriisin hallinnolle. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Zelenski on hyvin epäsuosittu. Hänen valtansa kaatuminen voi tapahtua äkillisesti milloin tahansa.
Kaikki tämä on hyvin tiedossa Ukrainan sodan vakaville tarkkailijoille. Se on myös Yhdysvaltain hallinnolle tiedossa, ja se on pääasiallinen syy Trumpin politiikan äkilliseen muutokseen.
Vain eurooppalaiset pysyvät itsepintaisesti kieltämisen tilassa. Sokeina pakkomielteelleen niin kutsuttua Ukraina-projektia kohtaan, kuin kohtalokkaan Titanicin kapteeni, he eivät tunnu kykenevän harkitsemaan kurssin muutosta.
He ovat investoineet niin paljon tähän katastrofaaliseen politiikkaan ja sitoneet kohtalonsa niin tiukasti Zelenskiin, etteivät he pysty kohtaamaan tosiasioita, tarkastelemaan todellista tilannetta ja tekemään tarvittavia johtopäätöksiä.
Voivatko neuvottelut onnistua?
Euroopan johtajien ainoa, kaiken ylittävä ja tärkein tavoite on estää Trumpin suunnitelmat tekemällä kaikkensa sodan jatkamiseksi ja venyttämiseksi.
Eurooppalaiset painostavat ukrainalaisia olla tekemättä kompromisseja ja jatkamaan taistelua loppuun asti. Aivan oikein! He ovat valmiita taistelemaan viimeiseen ukrainalaiseen saakka. Siinäpä se sitten!
Nämä poliitikot (ainakin suurin osa heistä) joutunevat nyt tajuamaan, että sota on toivottomasti menetetty, ja jos ukrainalaiset jatkavat taistelua, se päättyy väistämättä Ukrainan täydelliseen tuhoutumiseen itsenäisenä valtiona.
Se, että he väittävät tukevansa Ukrainan oikeutta olemassaoloon itsenäisenä valtiona, on näin räikeässä ristiriidassa näiden toimien kanssa. Mutta he eivät ole tästä asiasta vain välinpitämättömiä. Päinvastoin, he saattaisivat jopa toivottaa tällaisen lopputuloksen tervetulleeksi.
Se antaisi heille täydellisen tekosyyn sanoa amerikkalaisille: “Katsokaa! Olemme nyt vakavassa vaarassa. Venäläinen armeija etenee länteen, eikä se pysähdy Puolan rajalle. Ja se on täysin teidän syytänne, kun ette auttaneet meitä voittamaan venäläisiä!”
“Nyt teidän täytyy tulla auttamaan meitä tukemalla liittolaisia NATO:ssa ja astua suoraan konfliktiin Venäjän kanssa.” Se, että tällainen toiminta merkitsisi kolmatta maailmansotaa, joka koskisi kahta suurinta ydinvaltaa maailmassa, ei tunnu heitä lainkaan huolestuttavan. He eivät edes ajattele tällaisia asioita. Mutta nämä ihmiset lopettivat kaiken järkevän ajattelun jo jokin aika sitten.
Venäjän varat
Merkki heidän mielettömyytensä tasosta on heidän käyttäytymisensä jäädytettyihin venäläisiin varoihin liittyen. Alkuperäinen päätös jäädyttää miljardeja venäläisiä varoja länsimaiden pankeissa oli jo lähtökohtaisesti erittäin kyseenalainen oikeudellisesta näkökulmasta.
Mutta Starmer, Macron, Merz ja Ursula von der Leyen vaativat nyt toimenpidettä, joka on kiistatta laiton. Se tarkoittaa jäädytettyjen varojen takavarikointia, jotka käytettäisiin sitten “vakuutena” 140 miljardin euron korottomalle lainalle Ukrainalle.
Tämä olisi historian suurin varkaus. Monet ihmiset, mukaan lukien Belgian hallitus, Euroopan keskuspankki, IMF, Lontoon kaupunki ja Englannin pankki, ovat julkisesti myöntäneet, että kyse on pelkästään varkaudesta.
Kaikki nämä viranomaiset ovat varoittaneet tällaisen toiminnan toteuttamista vastaan ja sanoneet oikein, että se on laitonta. Mutta Ursula von der Leyenista rikostovereineen ei näyttänyt olevan kuuntelemassa.
Uskomattomasti, kaikkien varoituksista huolimatta, he kohdistavat voimakasta painostusta Belgiaan, jotta sen vastalauseet peruttaisiin, ja aikovat käyttää erityisiä hätävaltuuksia pakottaakseen kaikki Euroopan valtiot osallistumaan tähän varkauteen ja toimimaan takuumiehinä varastetulle rahalle, jonka venäläiset epäilemättä yrittävät myöhemmin saada takaisin oikeudellisin keinoin.
Kyse on pakotetusta lainasta, jonka jopa ne maat, jotka ovat täysin eri mieltä koko menettelystä, joutuvat hyväksymään. Se merkitsisi täysin uudenlaista linjanvetoa, diktatorista toimenpidettä, joka sivuuttaa kaiken olemassa olevan laillisuuden ja demokratian perustavanlaatuiset säännöt.
Jos tämä toteutuu, sillä olisi kaikkein tuhoisimmat seuraukset itse Euroopan unionille. Lisäksi se antaa voimakkaan oikeutuksen amerikkalaisten tekemälle syytökselle siitä, että Eurooppa on menossa kohti lisääntyvää autoritaarista ja antidemokraattista hallintoa.
Erityisen vaikea on ymmärtää tällaisen hirvittävän surrealistisen käyttäytymisen logiikkaa. Mikä järki on luovuttaa miljardeja euroja hallitukselle, joka uppoaa jo velkamonttuun ja hukkuu korruptioon, joka ulottuu aivan valtion ja hallituksen huipulle asti?
Minne rahat katosivat?
Koskaan ei esitetä kysymystä: kuka hallitsee niitä valtavia summia rahaa, joita vuosittain annetaan Kiovan hallinnolle? Minne kaikki nämä rahat ovat menneet? Kuinka on mahdollista, että saatuaan viime vuosina lukemattomia miljardeja dollareita ja euroja Ukraina on nyt täydellisessä konkurssissa, kykenemätön rahoittamaan sotaa tai edes hallituksen normaalia ylläpitoa?
Tavallisesti mikään vastuullinen pankki ei koskaan lainaisi rahaa yksityishenkilölle tai yritykselle, jolla olisi tällainen tausta. Mutta kun on kyse suurten rahasummien luovuttamisesta Zelenskille, kaikki varovaisuus tuntuu lentävän ikkunasta ulos.
On täysin ilmeistä, että vaikka 140 miljardia euroa lopulta luovutettaisiin (tulos, joka alun perin vaikutti epätodennäköiseltä, mutta joka kuitenkin näyttää yhä varmemmalta), se tuskin riittää kuudeksi kuukaudeksi.
Suuri osa siitä joudutaan käyttämään hänen olemassa olevien velkojensa maksamiseen. Vielä suurempi summa päätyy Karibian pankkitileille, kun Kiovan korruptoitunut jengi ahnehtii taskunsa täyteen ennen maan pakomatkaa.
Jäljelle jäävät rahat menevät amerikkalaisille asevalmistajille, jotka nyt odottavat maksua jokaisesta laukauksesta ja ammuksesta, jonka he lähettävät Ukrainaan.
Joka tapauksessa mikään rahamäärä tai tuodut aseet eivät voi muuttaa sodan lopputulosta Ukrainassa. Jos venäläiset saavat aikaan sopimuksen, joka tyydyttää heidän ydinkysymyksensä, sota voisi päättyä hyvin nopeasti. Tämä mahdollisuus voidaan kuitenkin turvallisesti sulkea pois.
Kaikki Donald Trumpin ponnistelut “kiven pehmeäksi keittämiseksi” johtavat väistämättä epäonnistumiseen. Jokainen hänen askeleensa neuvotteluissa venäläisten kanssa sabotoidaan opposition taholta – ei vain ukrainalaisten ja eurooppalaisten, vaan myös takahuoneissa vaikuttavan konservatiivisen eliitin taholta, joka vetää kaikkia naruja Washingtonin valtajärjestelmässä.
Se, mitä aiemmin kuvasimme nimellä “syvä valtio”, elää ja voi hyvin Amerikassa. Heille on yhdentekevää, kuka tai mikä puolue valitaan. Kulissien takana kasvottomat virkamiehet jatkavat vallan käyttöä.
Nämä ihmiset eivät ole lainkaan kiinnostuneita rauhan saavuttamisesta Ukrainassa tai paremmista suhteista USA:n ja Venäjän välillä. Donald Trump on heittänyt heille haasteen. Mutta he poimivat sen vain, ja heittävät sen sitten takaisin hänen kasvoilleen.
He voivat käyttää kaiken voimansa ja vaikutusvaltansa saadakseen kongressiin enemmistön, joka voi estää ja sabotoida kaikki Trumpin suunnitelmat. He voivat mobilisoida median järjestämään äänekkään kampanjan, joka syyttää häntä Ukrainan pettämisestä ja Amerikkaan perinteisesti liitettyjen arvojen vastustamisesta.
Pystyykö hän vastustamaan näitä paineita? Meistä se vaikuttaa erittäin epätodennäköiseltä. Lopulta neuvotteluissa ei saavuteta mitään.
Joka tapauksessa venäläiset ovat jo ottaneet huomioon kaikki nämä mahdollisuudet. He pysyvät täysin luottavaisina voittoonsa sodassa riippumatta siitä, päättääkö Amerikka lopettaa tukensa Ukrainalle vai ei.
Ainoa ero on sodan pidentäminen muutamalla kuukaudella, mutta lopputulosta se ei muuta. Sodanjälkeiset inhimilliset seuraukset Ukrainalle tulevat tietenkin olemaan kauheat.
Paljon enemmän ihmishenkiä menetetään. Kaupungit tuhoutuvat lisää. Ja kaiken tämän vuoksi – mitä varten?
Mutta Starmerille ja Macronille, Merzille ja heidän rikoskumppaneilleen tämä kaikki on täysin yhdentekevää. He tapaavat toisensa mukavasti Iso-Britannian pääministerin virka-asunnossa, tuhansien kilometrien päässä Donbasin verilöylystä, ja ilmoittavat meille poikkeuksellisella itsevarmuudella, että tappio sodassa on parempi kuin “huono rauha”.
Mutta epäonniset ukrainalaiset sotilaat, jotka ovat yhä huonommin aseistettuja ja ylivoimaisen Venäjän armeijan ympäröimänä Donbasissa, eivät jaa tätä näkemystä. Eivät myöskään tuhannet ukrainalaiset perheet, jotka tärisevät pimeässä pakkasessa.
Kova kokemus opettaa, että koskaan ei ollut hyvää sotaa tai huonoa rauhaa. Mutta heidän äänensä hukkuu räjähdysten pauhuun. Se on valehtelijoiden ja tekopyhyyden ääni, joka saavuttaa massat meidän ihanan “vapaan lehdistömme” kautta.
Eurooppalaisten johtajien kyynisyys Ukrainan kysymyksessä on täysin vastenmielistä. Samoin kuin niin kutsutun vasemmiston pelokas, myötäilevä hiljaisuus. Silti kaikki nämä tekopyhät ovat uskaltaneet kuvata itseään Ukrainan “ystäviksi”!
