Ensimmäinen oikea työpaikkani oli MatHemin varasto Tukholmassa. Olin lukiossa, ja vaikka olikin hieman vaikeaa joutua uhraamaan niin paljon vapaa-aikaa saadakseni talouteni toimimaan, olin silti ylpeä ottaessani ensiaskeleeni työelämässä. Mutta ylpeyteni ei kestänyt kauaa. Viikonloppuisin minun oli herättävä neljältä aamulla ja sitten raadettava harmaassa varastohallissa kahdeksan tuntia, ja ainoa seura, jonka sain, oli kylmä, robottimainen ääni kuulokkeissani, joka kertoi minulle, mitä tavaroita minun pitäisi kerätä ja mihin laatikkoon ne pitäisi laittaa. Jokaisen varastokierroksen lopussa tuijotin valtavaa tietokonenäyttöä, joka näytti, kuinka monta tilausta meillä oli jäljellä ennen päivän loppumista. Laskin minuutteja, yritin pitää vauhtia yllä ja ajatella jotain muuta saadakseni ajan kulumaan. Joskus hiljensin kuulokkeeni jutellakseni kollegan kanssa, mutta meitä kannustettiin olemaan tekemättä sitä, koska jokainen hetki, jonka seisoin paikallani näyttäisi huonolta.
Mitä enemmän tilauksia me saimme kerättyä tunnissa, sitä parempia bonuksia saimme. Elokuvalippuja, karkkia, kaikkea sellaista hassua, joka oli ehdoton vähimmäisvaatimus, jotta saattoi tuntea itsensä arvostetuksii. Mutta ennen kaikkea halusimme vain välttää sen, että tilauksia jäi keräämättä päivän lopuksi, sillä se tarkoitti, että seuraavasta päivästä tulisi vielä raskaampi. Kerran näin kollegan seisovan keskellä käytävää ja toistavan käskyä kuulokkeisiinsa kerta toisensa jälkeen. Äänentunnistus ei toiminut, joten hän ei voinut edetä. ”Neljä kaksi!” hän huusi saadakseen sen typerän robotin ymmärtämään, että hän oli saapunut oikealle hyllylle. Hän alkoi turhautua enemmän ja enemmän, hänen taakseen alkoi muodostua jono. Pakasteosasto oli ruuhkautunut niin pahasti, että työntekijöiden keskuudessa stressi nousi. Meillä oli enemmän kuin puolet tilauksista jäljellä ja vain kolme tuntia ennen varaston sulkeutumista. Inhosin tuota työtä. Tekisinkö sitä lopun ikääni? Useimmat työkavereistani olivat nuoria, mutta joukossa oli myös viisikymppisiä tai jopa kuusikymppisiä. Kuinka kauan he olivatkaan loikkineet työstä toiseen, päätyäkseen sitten tänne, tähän synkkään vankilaan?
Syytin enimmäkseen itseäni. Minulla ei ollut mitään oikeaa koulutusta. Päätin silloin tähdätä unelmatyöhöni pelikehittäjänä. Koska en halunnut raataa varastohallissa loppuelämääni, minun piti hieman ponnistaa saadakseni mahdollisuuden työskennellä jossain hauskemmassa ympäristössä. Niinpä aloitin opiskelun 3D-graafikoksi ja pääsin yhteen Ruotsin kuuluisimmista pelikehityksen koulutusohjelmista Tukholmassa. Olin kuullut, että peliteollisuuden yhteisö ei ollut ehkä mukavin, mutta ajattelin, että Ruotsissa se olisi kuitenkin erilaista. Ehkä jos oli onnekas, niin oli, mutta minulla ei ollut onnea. Useimmilla meistä ei ollut. Juuri ennen valmistumistamme yksi Tukholman suurimmista pelikehittäjistä meni konkurssiin, ja kaksisataa kokenutta pelinkehittäjää joutiui takaisin työmarkkinoille etsimään uusia työpaikkoja, ja siinä me sitten seisoimme, vastavalmistuneina, valtavan opintolainan kanssa.
Yhtäkkiä minun piti kilpailla luokkatovereideni ja parhaiden ystävieni kanssa mahdollisuudesta viettää kahdeksan tuntia päivässä toimistolla saadakseen ruokaa pöytään. Olin kauhuissani mennessäni työhaastatteluihin, että näkisin siellä jonkun, jonka tunsin. Toinen meistä ehkä saisi työn ja toinen joutuisi jatkamaan työhakua. Stressi valtasi minun päivittäisen elämäni. Yksi luokkatovereistani tappoi itsensä siinä hommassa.
Sain lopulta työn pienestä indie-studiosta, jossa teimme ylitöitä useita kuukausia saadaksemme pelin valmiiksi, vaikka kaikki tiesivät, ettei peli ikinä valmistuisi. Pomo tuntui elävän omassa maailmassaan. Hän väitti, että me pian olisimme valmiita, mutta kaikki tiesivät ettei näin ollut. Ja tämä ihminen päättää, saanko pitää työpaikkani vai en. Ensimmäiset kuukaudet tein jopa työtä ilmaiseksi, mikä ilmeisesti oli normaalia.
Viha kapitalismia kohtaan oli jo silloin läsnä. En ollut vielä selvillä ”kuka olen”, mutta jokinlaisena anarkistina itseni ihmisille esittelin. Olin selvillä siitä, että koko systeemi oli ongelma, mutta en oikein tiennyt millä tavalla. Kaikki mitä tiesin oli, että tässä lähellä koulutukseni loppua, kun olin vihdoin saanut unelmatyöni, tunsin vain niin uskomatonta katkeruutta. Miten tämä oli parempi kuin varastotyöni? Kahdeksan tuntia tylsyyttä ja stressiä pienen toimiston sisällä tuskin oli parempi kuin kahdeksan tuntia tylsyyttä ja stressiä varastossa. Kohtasin silloin selvän tosiasian: minun aikani ei kuulu minulle, eikä ole sitä ennen kuin olen liian vanha ja väsynyt nauttiakseni siitä. Mutta missä vaihtoehto? Pidin pääni kylmänä ja otin päivän kerrallaan, sellaisena kuin se tuli.
Eräänä päivänä sain kuulla, että kaupungissani olisi suuri ilmastomielenosoitus. Olin seurannut Greta Thunbergin ilmastolakkoja suurella mielenkiinnolla ja halusin nähdä tämän liikkeen omilla silmilläni. Pyysin pomolta pari tuntia vapaata voidakseni mennä katsomaan. ”Tulet kuitenkin takaisin töihin sen jälkeen, eikö niin?” hän kysyi. Sopimuksen mukaan minun olisi pitänyt tehdä niin, mutta se tuntui vastenmieliseltä. “Mitä väliä sillä oli? Peli ei kuitenkaan tulisi valmiiksi” vastasin. Hän nousi ylös, heitti vesipullon seinään ja karjaisi: ”Paskat siitä sitten!” Sitten hän poistui raivoissaan. Minä lähdin mielenosoitukseen.
Se oli kuin valtava meren aalto ihmisiä, sellaista mittakaavaa en ollut koskaan aiemmin nähnyt. Ihmiset lauloivat ja huusivat iskulauseita, soittivat musiikkia ja pitivät puheita Tukholman kansallisaukiolla. Liityin kulkueeseen ja massan vihreitä lippuja keskellä näin suuren punaisen lipun, jossa luki ”Systeemi on ongelma! Murskataan kapitalismi!” Eräs henkilöistä, joka kulki tuon lipun alla, piti kädessään lehteä, jossa luki ”Vallankumous” suurilla mustilla kirjaimilla etukannessa. ”Totta helvetissä”, ajattelin, ja menin eteenpäin huutaen: ”Olen samaa mieltä kanssanne!”
Muutama kokous RKP:n tovereiden kanssa, ja olin jo liittynyt järjestöön. Heidän kanssaan olen viettänyt viimeiset viisi vuotta rakentaen vallankumouksellista puoluetta. Vuodesta toiseen näen vain ympärilläni olevan kurjuuden syvenevän ja muuttuvan akuutimmaksi. Useat parhaista ystävistäni ovat köyhiä, vaikka työskentelevät yli kahdeksan tunnin päiviä. Yksi heistä joutuu varastamaan ruokaa perheelleen ja hänet periaatteessa pakotettiin palaamaan prostituutioon, koska hänellä ei ole mahdollisuutta ottaa työpaikkaa vastaan. Joka päivä olen niin vihainen ja epätoivoinen. Mutta itselläni on mukava toimistotyö Malmössä, minulla on katto pään päällä ja olen terve. Olen kuullut sanottavan, että minun pitäisi olla kiitollinen. Miksi? Koska minulla on varaa ostaa orjatyövoimalla tehtyjä vaatteita? Koska voin syödä hyvää ruokaa viljelijöiltä, joilla tuskin on varaa elää itse? Koska voin ostaa maailmanluokan viihdettä, jotta voin sulkea aivoni ja teeskennellä, ettei planeettamme ole tulessa? En ole kiitollinen. En halua elää tässä maailmassa. Mutta en myöskään halua kuolla täällä ennen kuin näen paremman tulevaisuuden. Olen raivoissani. Ja tämä raivo syö minua sisältä, ellen suuntaa sitä johonkin tuottavaan – vallankumouksellisen puolueen rakentamiseen, joka voi kaataa tämän mädän järjestelmän kerrallaan. Sille omistan elämäni ja siksi olen kommunisti. Koska se on ainoa taistelu, jolle kannattaa antaa koko elämänsä.
Joseph Stameus
Lue ruotsiksi osoitteessa marxist.se.
