Kapitalismin toista maailmansotaa seurannut nousukausi on johdattanut työväenluokan massajärjestöjen johdot luokkayhteistyön harhaiseen maailmaan. Suomessa SDP ja Vasemmistoliitto poseeraavat edelleen “työväenpuolueina”, mutta näiden puolueiden, kuten myös ammattiliittojen, reformistinen johto on tosiasiallisesti kapitalismin tärkeimpiä yhteistyökumppaneita sen hallinnan jatkamiseksi.
Joka vuosi kapitalismin kriisi iskee kovemmin työläisiin. Laukkaava inflaatio, leikkaukset ja jatkuva sodan pelko eivät tarkoita poikkeustilannetta, vaan ne ovat uusi normaali. Nykypäivän “noususuhdanteet”, jotka ennen todella tarkoittivat nousua yli kriisiä edeltävän tason, ovat nykyään tuskin huomattavasti hieman parempaan päin meneviä kausia, jonka jälkeen yhä kiihtyvämpään tahtiin toistuvat kapitalismin kriisit, shokit ja markkinaromahdukset vievät taloustilanteen armotta alenevalle käyrälle.
Kylmä fakta on, että työläisten elintaso laskee jatkuvasti. Tämä johtuu siitä, että kapitalismin kriisi on niin vakava, että kansalliset porvaristot ovat pakotettuja kannibalisoimaan omien maidensa julkisia palveluita tai valtaamaan uusia markkinoita sodan avulla. Kuten Lenin kirjoitti kapitalismista imperialismin vaiheessa 1900-luvun alussa, on tämä on ainoa tapa, jolla se globaalin monopolikapitalismin oloissa voi jatkaa nilkuttamistaan eteenpäin.
Mitä siis tapahtuu, kun puolueet, jotka ovat tottuneet toimimaan kapitalismin alla sen kasvukauden aikana, tottuneet tilanteeseen jossa hallitsevalla luokalla on ollut varaa antaa osa voitoistaan takaisin työläisille pitääkseen luokkataistelun hyväksyttävissä rajoissa, löytävät itsensä tällaiselta historialliselta kaudelta? Merkittävä osa kansainvälisestä työväenliikkeestä katsoi, ettei toista maailmansotaa seuranneella kapitalismin pitkällä nousukaudella tarvinnut käydä ankaraa luokkasotaa tai soveltaa vallankumouksellista marxistista teoriaa voittaakseen työläisille etuja. Ja tämä tosiaan oli pitkään vallitseva materiaalinen todellisuus. Tämän kauden aikana vanhat, reformistiset SDP ja Vasemmistoliitto ovat kapitalistisessa Suomessa kehittyneet sellaisiksi, mitä ne tänä päivänä ovat. Mutta tuo historiallinen kausi on ollut jo kauan ohi, viimeistään vuoden 2008 finanssikriisistä lähtien.
Vuoden 2025 alussa on kuitenkin syytä esittää kysymys Suomen työväenluokalle: mitä hyötyä on reformisteista, jotka eivät kykene toimittamaan työväenluokalle yhden yhtä todellista uudistusta, merkittävistä vallankumouksellisista parannuksista elintasoon puhumattakaan?
Kapitalismin “permakriisi” ja vasemmiston luisuminen yhä oikeammalle
Nämä “vasemmistopuolueet” oppivat hyväksymään kapitalismin 1900-luvun toisen puoliskon nousukauden aikana ja toimimaan sen asettamissa raameissa. Tämä tarkoittaa, että nykytilanteessa ne ovat täysin aseettomia, koska niiden johto on jo hyväksynyt tuotantovälineiden yksityisomistuksen, imperialismin ja työläisten tuottaman lisäarvon varastamisen a priori. Jäljellä on enää hampaaton louskuttaminen tuosta ja tästä kapitalismin patologiasta tai sorron muodosta, kun ongelma on koko järjestelmä. Mutta nämä työväenluokan järjestöjen korruptoituneet johtajat ovat riippuvaisia kapitalismista ja hallitsevan luokan porvarivaltiosta saadakseen toimeentulonsa ja pitääkseen uransa, joten he tietävät jo ennen kuin alkavat puhua, mitkä ovat heille sallitun rajat.
Porvarimedia on luonnehtinut nykyistä tilannetta sanoilla kuten “permakriisi”. Marxisteina ja leninisteinä me kuvaamme tilannetta kapitalismin kivuliaiksi kuolinkouristuksiksi, kuten Trotski muistettavasti kirjoitti klassikkotekstissään Siirtymäohjelma. Kuinka kukaan voi kuvitella kykenevänsä neuvottelemaan nälkiintyneen kapitalismin pedon kanssa, että sen tulisi antaa osa ruuastaan saaliseläimilleen? Ja miksi? Jotta ne tulevaisuudessa voisivat kenties olla parempia aterioita kapitalismin pedolle? Ainoa, mitä tämä nälkiintyvä peto voi paniikissaan ajatella on selviytymistä nykyhetkestä seuraavaan.
Tätä neuvottelua SDP ja Vasemmistoliitto koittavat kuitenkin sinnikkäästi käydä. He ovat täysin hyväksyneet pedon osana todellisuutta eivätkä kehtaisi kyseenalaistaa sen olemassaolon oikeutusta. Joten, toimien kapitalististen hallitsevien luokkien kuninkaallisina neuvonantajina, he perustelevat näille heiveröisellä, epävarmalla äänellään, kuinka olisi edullista kapitalismille ja talouskasvulle antaa osa – pienikin osa! – jatkuvasti hiipuvan talouskasvun anneista työläisille.
Tämä ajaa kapitalismin rappeutuessa sekä SDP:n että Vasemmistoliiton yhä enemmän ja enemmän oikealle. Meidän ei tarvitse katsoa Sanna Marinin “vasemmistohallitusta” pidemmälle nähdäksemme tämän.
Natoon liittyminen, hoitajien lakkojen rikkominen, työttömiä kiduttava aktiivimalli, sekä useat jättimäiset tukipaketit yrityksille samanaikaisesti, kun ihmisten elintaso romahti pandemian aikana. Siinäpä jo liuta räikeitä esimerkkejä toimista mistä edelliset oikeistolaiset hallitukset olisivat voineet vain unelmoida. Toteuttajina “työväenpuolueet” SDP ja Vasemmistoliitto!
Tämä oikealle viettävä trendi näkyy eniten SDP:ssä, joka myös äänesti skandaalimaisesti Suomen itärajan sulkemisen puolesta. On kuitenkin syytä muistaa, että Vasemmistoliiton nykyinen puheenjohtaja Minja Koskela oli oikeistopoliitikkojen kanssa jonon kärjessä vaatimassa asetoimituksia Ukrainalle välittömästi Ukrainan sodan käynnistyttyä. Samalla tavoin Li Anderssonista on muovautunut yksi Suomen näkyvimmistä imperialismin haukoista Venäjän suuntaan. Kansainvälinen aseteollisuus kiittää Suomen Vasemmistoliittoa.
Kun puolue ei tarjoa mitään ratkaisuja työläisten ongelmille, työläiset kääntyvät muualle. On ensiarvoisen tärkeää ymmärtää myös se, että työläisten pettäminen avaa aina oven oikeistopopulismille, Suomessa perussuomalaisille. Perussuomalaiset on kyennyt lyhyellä aikavälillä nostamaan kannatustaan poseeraamalla “tavallisen kansan” puolueena esimerkiksi pienituloisten työläisten keskuudessa, jotka SDP ja Vasemmistoliitto ovat heittäneet susille.
Orpon hallituksen toimet ovat kuitenkin jo tässä vaiheessa epäilemättä avanneet osan Suomen työläisistä silmät sille, että Perussuomalaiset on kansanomaisen ja rasistisenkin retoriikkansa alla vain perinteinen oikeistolainen kapitalistipuolue. Ja sellaisena Suomessa ehkä materiaalisen, harjoitetun politiikan tasolla tosiasiallisesti vihamielisin niistä kaikista Suomen työläisiä kohtaan, erityisesti pienituloisia.
Kritiikkiä ilman luokkataistelua
Ilman johdonmukaista marxistista teoriaa tai ylipäänsä mitään johdonmukaisuutta tai kykyä itsekritiikkiin, päätyvät vasemmistoreformistit muihin selityksiin, jotka eivät itse asiassa selitä mitään. Vasemmistoliitolla tällainen veruke on, että perussuomalaiset olisivat nostaneet kannatustaan ainoastaan “disinformaation” avulla. Tämä merkitsee itsensä mieltämistä jonkinlaiseksi “neutraalien eksperttien” puolueeksi, aivan kuten oikeistolaisetkin, ja kaiken luokkaidentiteetin häivyttämistä lopullisesti näkymättömiin. Paitsi kalkkeutuneissa vappupuheissa kerran vuodessa.
Reformistiset työväenpuolueet puhuvat jatkuvasti siitä, miten tarvitaan “rehellistä keskustelua” ja kuinka tämä ratkaisisi yhteiskunnan ongelmat. He fantasioivat, kuinka tällä keskustelulla, TikTok-pätkillä ja somevaikuttamisella voisimme muuttaa keskustelun suunnan ja näin päihittää perussuomalaiset. Nämä postmodernistiset, taantumuksellista filosofista idealismia edustavat käsitykset ovat nykyään vasemmistoliiton politiikan koko sisältö.
Totuus on, että tällaisten idealististen harhakäsityksen sijaan voimme dialektisen materialismin pohjalta todeta, että viime kädessä materiaaliset olosuhteet vaikuttavat ihmisten tietoisuuteen. Eivätkä Vasemmistoliitto tai SDP ole kiinnostuneita tai edes kykeneviä muuttamaan yhdenkään työläisen materiaalisia olosuhteita nykyisten johtojensa alaisuudessa. Luokkayhteistyöhön eksyneinä kapitalismin sylikoirina he hyväksyvät nykyisen hallituksen leikkaukset korkeintaan puhuen niitä vastaan oppositiossa. Todellisuus kuitenkin on, ettei heillä ole muuta tarjottavaa: opposition varjobudjetit lähtevät täysin samoista premisseistä kuin Orpon valtiovarainministeriön virkamiesten ja Suomen kapitalistien sanelema valtion varsinainen budjettikin. Taistelussa antaudutaan johdonmukaisesti ennen kuin se ehtii alkaakaan.
Itse asiassa kaikin osin nämä kelvottomat reformistit eivät näytä enää edes symbolisesti paheksuvan kapitalistien kantoja. Tämä nähdään esimerkiksi suhteessa aseteollisuuteen. Vasemmistoliiton entinen puheenjohtaja Li Andersson puhui EU-vaalien aikaan, kuinka “meidän” on ‘’vahvistettava Eurooppalaista aseteollisuutta’’. Samaan aikaan Andersson esittää olevansa palestiinalaisten kansanmurhaa vastaan. Hän puhuu “eurooppalaisten arvojen” puolesta, aivan kuin eurooppalaiset arvot olisivat koskaan olleet kansanmurhaa vastaan, kuin niillä olisi koskaan ollut joku todellinen sisältö tai aivan kuin Eurooppa, Suomi muiden mukana, ei olisi laajalti rahoittanut palestiinalaisten joukkotuhontaa.
EU:lla ei ole muita “arvoja” kuin kapitalistien voittojen turvaaminen. Se on imperialistinen kapitalististen maiden blokki, joka ajaa vain omia etujaan, Euroopan kapitalistien yhteisiä etuja. Kaikki “arvot”, joita EU esittää edustavansa ovat tekopyhää liturgiaa, jonka päämääränä on oikeuttaa EU:n olemassaolo imperialistisena blokkina ja Euroopan kapitalistien etujärjestönä. Euroopan työväenluokilla ei ole mitään syytä luottaa EU:n edistävän heidän etujaan.
Kuten Lenin analysoi teoksessaan Imperialismi – kapitalismin korkein aste, maailma pyörii maailmanmarkkinoiden ja monopolikapitalismin alla, imperialismin vaiheessa, eri kapitalistien etujen ympärillä. Nämä edut voivat toki ajoittain olla törmäyskurssilla, mutta imperialistisissa sodissa on aina kyse kapitalistein välisistä kahnauksista, joiden viulut tulevat työväenluokkien maksettavaksi. Ja valuuttana on aina työläisten veri. Jos tämä ei ole analyysin pohjana, ei ole mahdollista kuvitella tehokasta taistelua kapitalismia vastaan kansainvälisenä järjestelmänä. Tämä on ongelma monien vasemmistolaisten kohdalla, joilla on sydän paikallaan, mutta joilta puuttuu pohja marxistisessa teoriassa, joka on tieteellinen tapa tarkastella maailmaa ja luokkayhteiskuntia. Ilman tätä teoriaa ei voi taistella työläisten oikeuksien puolesta tehokkaasti, vaikka sydän sinänsä olisi paikallaan.
Teorian tärkeys
Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettä, kuten Lenin on todennut. Vasemmistoliiton ja SDP:n “teoria” on kaikkea muuta kuin vallankumouksellista. Molemmat puolueet, erityisesti Vasemmistoliitto, keskittyvät vain paheksumaan kapitalismin ongelmia ilman yhtään tehokasta keinoa saada aikaan konkreettisia parannuksia Suomen työläisten arkeen ja elintasoon. Nämä puolueet väittävät yrittävänsä “hillitä” kapitalismia kyseenalaistamatta koko kapitalismia riistävänä järjestelmänä, joka on viime kädessä kaikkien sorron muotojen alkulähde. Heidän radikaalein keinonsa “ehkäistä ilmaston lämpenemistä” on verottaa yrityksiä. Yksityisautoilua verotetaan yhä ankarammin samaan aikaan, kun monet suomalaiset työläiset varsinkin pieniltä paikkakunnilla ovat täysin riippuvaisia yksityisautoilusta, koska julkista liikennettä ei ole. Tämä tarkoittaa vain verotaakan siirtämistä kapitalisteilta työväenluokan niskoille.
Yritykset pitävät kaiken vallan. Porvarivaltion lait suojaavat näitä yrityksiä, kuten marxistinen analyysi kapitalistisen porvarivaltion luonteesta osoittaa. Kapitalismin alla yritykset tuottavat kaiken. Marxin sanoin porvarivaltio on “vain toimeenpaneva komitea porvariston yhteisten asioiden hoitoa varten”. Itse valtio on alisteinen kapitalisteille, joiden sorron väline se viime kädessä on ihmiskunnan murskaavaa enemmistöä, työväenluokkaa vastaan. Lopulta ainoa tehokas ratkaisu umpikujasta pääsemiseksi on, että työväenluokka takavarikoi kapitalistien rikkaudet ja tuotantovälineet omaan hallintaansa ilman korvausta.
Tästä syystä, jotta mikään taho tai puolue voisi nykyisessä kriisissä edustaa työläisten etuja, täytyy sen asettua vankkumattomasti työväenluokan puolelle, kapitalisteja vastaan. Ainoa todellinen ratkaisu työväenluokan vapauttamiseksi ja ihmiskunnan kehityksen viemiseksi eteenpäin on porvarivaltion ja koko kapitalismin tuhoaminen.
Työväenluokan on itsenäisestä luokka-asemasta käsin kyettävä esittämään rohkeasti ratkaisuja, joita kapitalistit eivät ole valmiita hyväksymään. Marxistien on selitettävä työläisten massoille, kuinka heidän oikea vihollisensa on pääoma ja kuinka ihmiskunnan kehitys on jumissa, kunnes kapitalismi on kaadettu. Kapitalismin nykyinen rappeutunut umpikuja merkitsee uhkaa jo koko biosfäärin ja sivilisaation eloonjäämiselle.
Kritiikki ei riitä. Ainoa puolue, joka voi tuoda työläisille tehokkaita ratkaisuja heidän arkeensa, turvata jokaisen ihmisen oikeudet, vastata oikeistopopulismiin ja esittää todellisen vaihtoehdon kapitalismille on vallankumouksellinen puolue. Vallankumouksellisen puolueen tehtävä on aseistaa työväenluokka vallankumouksellisella, marxistisella teorialla, toimia työväenluokan muistina, valmistautua vallankumoukselliseen tilanteeseen, sekä johtaa työläiset perustamaan sosialistisen yhteiskunnan matkalla kohti luokatonta ja valtiotonta kommunistista maailmanyhteiskuntaa.
Tämä on se puolue, jota kohti Vallankumous Suomessa osana Vallankumouksellista kommunistista internationaalia työskentelee. Mikäli palat raivosta kapitalismin kauheuksia kohtaan ja haluat liittyä tinkimättömään ja armottomaan luokkataisteluun kapitalismin tuhoamiseksi, liity mukaan Vallankumoukseen, joka on Vallankumoukselliseen kommunistisen internationaalin Suomen osasto!
Ela Lindell
