Anarkismi käytännössä – Lue uusi In Defence of Marxismin numero, NYT SAATAVILLA!

Anarkismi käytännössä – Lue uusi In Defence of Marxismin numero, NYT SAATAVILLA!

[Kirjoitus on uusimman In Defence of Marxismin pääkirjoitus. Kyseessä on Vallankumouksellisen kommunistisen internationaalin teoreettinen aikakausjulkaisu. Tilaa se vaikka sähköisenä versiona tästä!]

Heinäkuussa 2026 tulee täyteen 90 vuotta Espanjan sisällissodan alusta. Tässä valtavassa kamppailussa vallankumouksen ja vastavallankumouksen välillä miljoonat työläiset ja maanviljelijät nousivat luokkataisteluun ja taistelivat urhoollisesti fasismia vastaan. Ja vaikka heidät lopulta voitettiin ja poljettiin brutaalisti fasismin saappaan alle, heidän kamppailunsa on jättänyt pysyvän jäljen työväenluokan muistiin ja inspiroi kaikkia luokkataistelijoita tänään.

Samalla kun tämä numero lähtee painoon Rojavan vallankumouksen viimeiset rippeet Koillis-Syyriassa kamppailevat olemassaolostaan.

Samalla kun seisomme niiden rinnalla, jotka taistelevat Rojavassa vapaudestaan, täytyy meidän myös ymmärtää, miksi näin on käynyt. Artikkelit In Defence of Marxismin tässä numerossa on siksi omistettu käsittelemään niitä oppeja, joita voimme näistä tärkeistä liikkeistä saada.

Samankaltaisuuksia

Espanjan ja Rojavan vallankumouksissa on silmiinpistäviä samankaltaisuuksia.

Ensinnäkin molemmat vallankumoukset nivoutuivat tiiviisti sisällissotaan, jossa vanhan valtion auktoriteetti otti romahdustilassa. Sekä Espanjassa että Rojavassa, kun heitä uhkasi tuho ääritaantumuksellisen vihollisen käsissä, tavalliset ihmiset tarttuivat aseisiin ja järjestäytyivät puolustaakseen yhteisöjään.

Tämän prosessin aikana massat loivat omat elimensä, jotka perustuivat työläisten ja maanviljelijöiden ruohonjuuritason demokratiaan. Nämä elimet olivat muodoltaan “vallankumouskomiteoita” tai “kansanneuvostoja” naapurustoissa, kylissä ja työpaikoilla ja ne alkoivat omaksua yhteiskunnan pyörittämisen tehtäviä.

Naisten asema oli keskeinen niissä tärkeissä yhteiskunnallisissa ja demokraattisissa voitoissa, jotka saavutettiin molempien vallankumousten aikana. Naiset tarttuivat aseisiin ja liittyivät vallankumouksellisiin miliiseihin ja suorittivat tärkeitä tehtäviä myös eturintaman takana.

Molemmissa vallankumouksissa anarkistien vaikutus oli merkittävä. Anarkosyndikalistinen ammattiliittojen federaatio CNT oli johtavassa roolissa Espanjan vallankumouksessa ja sen johtajien päätökset vaikuttivat ratkaisevalla tavalla tapahtumien kulkuun. Rojavassa vallankumousta johtanut puolue PYD vannoo uskollisuutta “demokraattiselle konfederalismille” – Abdullah Öcalanin ideologia – johon on merkittävällä tavalla vaikuttanut anarkisti Murray Bookchinin ajatus “libertaarisesta munisipalismista”.

Anarkistit itse korostavat ylpeästi tätä yhteyttä. David Graeber, joka on mahdollisesti vuosisatamme vaikutusvaltaisin anarkisti tähän asti, kuvaili kehitystä Rojavassa “erääksi jännittävimmistä poliittisista kokeiluista anarkistien jälkeen Espanjassa 1930-luvulla”.^[1]

Samalla kun tunnustamme molempien vallankumousten inspiroivat ja edistykselliset saavutukset, täytyy meidän kuitenkin kohdata se traaginen tosiasia, että molemmat vallankumoukset lopulta kärsivät tappion.

Molemmissa tapauksessa vallankumouksen viholliset saivat tukea ulkovalloilta ja sekä Rojavan että Espanjan tasavallan luottamus ns. “demokraattisiin” imperialistivaltoihin petettiin. Mutta näiden vallankumouksen tappioita ei voi selittää vain viittaamalla imperialismin vehkeilyihin ja petoksiin.

Ratkaisevaa on, että molemmissa tapauksessa vallankumousten johto pidätteli liikkeen vallankumouksellista, sosiaalista puolta ja keskittyi vain sotilaalliseen puoleen ja siten kaivoi maata molempien alta.

Espanjassa työläisiä ja maanviljelijöitä estettiin ottamasta haltuun suurinta osaa maanomistajien ja kapitalistien omaisuudesta. Johto oikeutti tämän argumentoimalla, että vain laaja, luokkarajat ylittävät “kansanrintama”, joka taistelee kapitalistisen tasavallan säilyttämiseksi, saattoi voittaa fasismin. Vain sen jälkeen kun tässä onnistuttaisiin, voisi edes keskustella sosialistisesta vallankumouksesta.

Rojavassa näemme samanlaisen logiikan synnyn. YPG:n miliisiä ja ruohonjuuritason neuvostoja rajoitti PYD:n johto, joka laimensi vallankumouksen ohjelman varmistaakseen sotilasliitot paikallisten arabisheikkien, naapurivaltioiden ja Yhdysvaltain imperialismin kanssa.

Viime kädessä molempien vallankumousten johto johdonmukaisesti nosti muodollisen demokratian piirteet tärkeämmiksi kuin kamppailun nostamat fundamentaaliset sosiaaliset ja luokkapohjaiset kysymykset. Sen sijaan että tämä olisi vahvistanut kumpaakaan liikettä se tyrehdytti niiden poliittisen voiman ja valmisteli tietä lopulliselle tappiolle.

Nämä samankaltaisuudet eivät ole sattumaa. Espanjan anarkistien tappio ja PYD:n virheet Syyriassa johtuvat anarkismin itsensä perimmäisistä ongelmista.

Valtio

Marxismia ja anarkismia on pidetty vastakkaisina vallankumouksellisina teorioina niin kauan kun molemmat ovat olleet olemassa. Mutta aivan liian usein näiden kahden teorian perustavanlaatuiset erimielisyydet hämärtyvät väittelyissä tietyistä historiallisista ilmiöistä kuten Ensimmäinen internationaali tai Venäjän sisällissota.

Olennaisin ero marxismin ja anarkismin välillä on kysymys valtiosta, joka on keskeinen osa mitä tahansa vallankumouksellista teoriaa.

Nykyään on mahdotonta olla osa yhteiskuntaa ilman, että kohtaa valtion mahtavan ja kaikkialla vaikuttavan voiman. Näemme tämän ennen kaikkea armeijoissa, poliisissa, oikeusistuimissa jne., mutta myös laajaksi levinneessä siviilibyrokratiassa, joka valvoo lähes kaikkia arkielämän osa-alueita ja myös puuttuu niihin.

Valtio on kaukana neutraalista tuomarista tai foorumista, jossa väestö voisi kollektiivisesti johtaa yhteiskuntaa. Valtion olemassaolon perimmäisin tehtävä on suojella pomojen ja maanomistajien omaisuutta ja voittoja. Riippumatta siitä, onko kyse sotilasdiktatuurista tai liberaalista parlamentaarisesta demokratiasta, valtio on olemassa “järjestyksen” ylläpitämiseksi. Tämä on yhtä kuin hallitsevan luokan yhteiskuntajärjestys.

Tämän näkee jo vilkaisemalla niitä lukemattomia yhteyksiä, joita valtionhallinnon ja suuryritysten välillä on, ammattiliittoja vastaan suunnattua repressiivistä lainsäädäntöä kaikissa maissa tai eri valtioiden imperialistista maailman työläismassojen ryöstämistä. Valtio ei pohjimmiltaan ole mitään muuta kuin luokkasorron väline. Siinä missä hallitsevan luokan hallinnan pohja on taloudellinen valta, on valtio välttämätön instrumentti tämän hallinnan ylläpitämiseksi.

Valtion ja enemmistön sorron tiivis yhteys on asia, jonka sekä anarkistit että marxistit tunnistavat. Erimielisyys syntyy tämän yhteyden luonteesta ja siitä, miten sen vallankumouksen, jonka puolesta me taistelemme, tulisi suhtautua siihen.

Väittely marxismin ja anarkismin välillä esitetään usein seuraavalla tavalla: toisaalta marxistit puolustavat valtiota yleisesti poliiseineen, armeijoineen ja byrokratioineen, mutta vaativat, että työväenluokan tulee vaihtaa vanha, porvarillinen valtiokoneisto omaansa; toisaalta anarkistit pyrkivät lakkauttamaan valtion kokonaisuudessaan lyhyimmässä mahdollisessa ajassa.

Graeberin mukaan esimerkiksi: “Kun marxistit tulevat, poliisi on edelleen olemassa. Itse asiassa poliiseja on todennäköisesti silloin vielä enemmän, vai mitä? Kun anarkistit tulevat, koko rakenne muuttuu. Ihmisille sanotaan, että tällainen on täysin tarpeetonta.”^[2]

Näin ollen anarkistit puhuvat marxisteina usein “valtiososialisteina” siinä missä he itse ovat “libertaarisia” tai “valtion vastaisia” sosialisteja.

Tämä on itse asiassa molempien positioiden virheellinen luonnehdinta.

Marx ja Engels kannattivat eksplisiittisesti olemassa olevan valtiokoneiston lakkauttamista. Kokonaisuudessaan. Marx kirjoitti vuonna 1871: “[T]yöväenluokka ei voi yksinkertaisesti vain ottaa haltuunsa valmista valtiokoneistoa ja käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa”^[3].

Mutta minkä tulisi siis korvata vanha valtio? Pitäisikö sitä edes korvata? Marx selitti kirjoittaessaan Pariisin kommuunista, jota hän ylisti “vihdoin löydettynä poliittisena muotona, jonka puitteissa ratkaista työväen taloudellinen vapauttaminen”:

“Kansakunnan yhtenäisyyttä ei tule rikkoa vaan päinvastoin se tulee organisoida Yhteisen perustuslain pohjalta ja siitä tulee tehdä realiteetti murskaamalla se valtiovalta, joka väitti olevansa tuon yhtenäisyyden ruumiillistuma riippumattomana kansakunnasta ja sen yläpuolella, kun se todellisuudessa oli vain siihen liittynyt loiskasvusto.”^[4]

Engels ilmaisi saman ajatukset kun hän kuvaili valtiota “proletariaatin perimänä pahuutena”, jonka pahimmat piirteet tuli hakata siitä irti välittömästi, kunnes uusi sukupolvi pystyy “heittämään sivuun koko valtion rakennuspuut tunkiolle”.

Mitä jää siis jäljelle valtiosta näiden niin sanottujen “valtiososialistien” näkemyksen mukaan? Lyhyesti ilmaistuna sorrettujen organisoitu joukko, joka on suunnattu entisten hyväksikäyttäjien vastarinnan murskaamiseksi – “proletariaatin diktatuuri” – jota Engels eräässä kirjeessään kuvaili “ei lainkaan valtioksi sanan varsinaisessa merkityksessä”^[5].

Kaikki nämä ajatukset Lenin nosti esiin ja niitä puolusti teoksessaan Valtio ja vallankumous, jonka hän kirjoitti vain muutamaa kuukautta ennen kuin johti Venäjän työläiset valtaan vuonna 1917. Ja ne ovat pysyneet aidon marxistisen ohjelman osana siitä lähtien.

Anarkistien polku

On varsin selvää yllä olevan perusteella, että marxistit taistelevat lopulta valtiottoman yhteiskunnan puolesta, joka on vapaa kaikesta sorrosta. Itse asiassa, ironisesti, tämä on tärkein syy, miksi marxistit vastustavat anarkismia.

Anarkismi sanana tulee muinaisen Kreikan ilmaisusta “ei hallitsijaa” ja se tiivistetään yleensä “valtion vastustamiseksi” tai “valtion lakkauttamisen puolustamiseksi”. Mutta mitä anarkistinen teoria tosiasiassa esittää?

Pierre-Joseph Proudhon, joka oli ensimmäinen itsenään anarkistiksi kutsunut henkilö, kirjoitti suuria sanoja tarpeesta “hajottaa” tai jopa “tuhota” valtio. Mutta hänen käsityksensä siitä, miten tämä saataisiin aikaan oli kaukana Marxin esittämästä vallankumouksellisesta “valtiovallan tuhoamisesta”.

Sen sijaan, että Proudhon olisi kutsunut työläiset nousemaan ja ottamaan itselleen poliittinen valta hallitsevalta luokalta ennen sen valtiokoneiston tuhoamista, hän päättäväisesti torjui kamppailun poliittisesta vallasta missään muodossa. Proudhon itse kirjoitti:

“Sosiaalinen vallankumous vaarantuu vakavalla tavalla, jos se tulee poliittisen vallankumouksen kautta.”^[6]

Sen sijaan Proudhon uskoi, että valtio liudentuisi pikku hiljaa pois laajentamalla työläisten osuuskuntia, jotka kävisivät keskenään kauppaa ja ottaisivat hoidettavakseen valtion tehtävät. Samaan aikaan valtion sortokoneisto jäisi olemaan.

Venäläiset anarkistit Mihail Bakunin ja Pjotr Kropotkin poikkesivat Proudhonista siten, että heidän mukaansa valtio tuli tuhota niin nopeasti kuin mahdollista. He visioivat, että valtio tuhottaisiin yhdellä spontaanin vallankumouksen iskulla, joka tulisi kaikista ihmisistä yhdellä kertaa.

Kuten Marx, nämä anarkistit kannattivat valtion byrokratian korvaamista massojen perustamilla demokraattisilla yhteisöillä. He kuitenkin torjuivat sosialistisen suunnitelmatalouden valtiovallan laajentumana sekä puolueen kansannousun johtajana ja organisoijana.

Heidän mukaansa nämä johtaisivat väistämättä kaikkien valtion pahuuksien palauttamiseen, oli kyseessä sitten työläis- tai porvarivaltio. Sen sijaan jokaisen kommuunin tulisi toteuttaa sosialistisen vallankumouksen tehtävät paikallistasolla, johon voisi liittyä vain spontaania ja vapaaehtoista organisointia.

Molemmat hyväksyivät tarpeen puolustaa vallankumousta jollain yhteisellä aseellisella voimalla, kuten työläismiliiseillä. Mutta he vaativat, että nämä tulisi muodostaa autonomisten yhdistysten federaationa, jossa ei olisi keskusauktoriteettia, joka voisi komentaa mitään sen osaa.

Lopulta kaikki anarkismin muodot esittävät, että porvarivaltio tulee kovertaa ontoksi sen sijaan että sen otettaisiin suoraan haltuun ja purettaisiin. Tässä mielessä sekä Bakunin että Kropotkin esittivät vain proudhonismia kiihdytetyssä muodossa.

Tätä strategiaa seuraten vallankumous kohtaa verenimijät ja heidän valtionsa puhtaasti puolustuksellisesti: kommuunit taistelevat vain, kun niitä vastaan hyökätään siinä toivossa, että porvarivaltio lopulta kuihtuu. Rojavassa tälle ajatukselle annettiin runollinen muoto: “piikki, joka suojaa ruusua”. Kyseessä oli rauhanomaisen rinnakkainelon politiikka, jossa väkivaltainen konflikti syntyi vasta, jos Rojavaan hyökättäisiin.

Mutta niin Rojavassa, Espanjassa kuin Pariisin kommuunissakin tämän strategian lopputulos on aina ollut sama: luokkataistelu ja sosiaalinen vallankumous pysähtyivät poliittisen vallanoton kynnykselle ja jättivät porvarivaltion paikalleen.

Lyhyesti: marxistit vastustavat anarkismia, ei siksi koska anarkistit tahtovat lakkauttaa valtion, vaan juuri siksi, että he eivät tahdo tätä.

Kaksoisvalta

Virheet teoriassa johtavat väistämättä katastrofiin käytännössä. Ja anarkistien virheellinen strategia suhteessa valtioon tulee ilmi kaikkein räikeimmällä ja vaarallisimmalla tavalla juuri vallankumouksen ja vastavallankumouksen kausina.

Kaikissa vallankumouksissa massat luovat spontaanisti demokraattisia elimiä – kommuuneja, neuvostoja tai komiteoita – suojellakseen ja laajentaakseen liikettään. Näiden massojen vallankumouksellisen demokratian elinten luomista ei koskaan sanele yksittäinen puolue saati yksilö, vaan ne nousevat liikkeestä luontaisesti.

Näennäisesti tämä tukee anarkistipiireissä usein havaittavaa spontaaniuden palvontaa ja johdon hylkäämistä. Mutta vallankumous ei lopu vain demokraattisten elinten pystyttämiseen. Lopulta syntyy “kaksoisvallan” tilanne, jossa nämä elimet joutuvat ristiriitaan vanhan hallitsevan luokan valtion kanssa.

Kaksoisvallan tilanne on perustuksiltaan epävakaa ja se ratkaistaan lopulta kahdella mahdollisella tavalla: joko työläisten neuvostot suistavat vanhan valtion vallasta tai hallitseva luokka saa tilanteesta uudelleen otteen ja murskaa vallankumouksen. Anarkistinen strategian tätä vastoin pyrkii pitkittämään tätä piinaavaa jännityksen tilaa toivoen, että “epävaltio” lopulta tekee vanhan valtion turhaksi. Käytännössä tämä on tuhoisaa.

Mestariteoksessaan Valtio ja vastavallankumous Espanjassa Felix Morrow kirjoittaa:

“Luokkayhteistyö todellakin on anarkistisen filosofian piilotettu ydin. Sen verhoaa taantumuksen kausina anarkistien viha kapitalistien sortoa kohtaan. Mutta vallankumouksellisessa kaksoisvallan tilanteessa sen täytyy tulla esiin.”

Espanjassa anarkistijohtajat ylpeilivät, että he olisivat voineet ottaa vallan heinäkuussa 1936, mutta kieltäytyivät tekemästä sitä, koska he torjuivat poliittisen vallan sen kaikissa muodoissa.

Tämän johdosta porvarivaltio kenraaleineen, virkamieskoneistoineen ja parlamentteineen onnistui keräämään voimansa ja sai uudelleen otteen peruuttaen työläisten ja maanviljelijöiden saavuttamat voitot. Äärimmäisen ironisesti anarkistiministerit jopa liittyivät marraskuussa 1936 hallitukseen sillä tekosyyllä, että koska työläiset ja maanviljelijät kontrolloivat miliisejä ja vallankumouskomiteoita, valtio ei enää tosiasiallisesti ollut luokkasorron väline!

Ei ole sattumaa, että anarkistijohtajat päätyivät toistamaan samoja ajatuksia kuin sosialidemokraatit. Anarkismi kääntyy reformismiksi käytännössä, koska molemmat suhtautuvat “demokratiaan” abstraktiona, joka on luokkataistelun yläpuolella. Koska heidän mielestään porvarivaltio on yhtä huono kuin työläisvaltio he pidättäytyvät taistelemasta kummankaan puolesta, vaan pyrkivät suurimpaan mahdollisimpaan “demokratiaan” yleisesti.

Sama ongelma nousi Rojavassa, jossa porvarivaltio oli mahdollisesti vielä 1930-luvun Espanjaakin heikompi. Johdettuaan demokraattisten itsehallintoelinten luomista PYD pysytti sitten niiden päälle liberaalin parlamentaarisen hallinnon ja piti itsellään kontrollin molemmista.

Graeber nosti tämän eksplisiittisesti esiin vuonna 2016, kun hän selitti, että “tämä oli odotettavissa vallankumouksellisessa kaksoisvallan tilanteessa” ja lisäsi, että “molemmat puolet eivät ainoastaan ole liittoutuneet keskenään […] vaan itse asiassa olivat saman liikkeen pystyttämiä, joskus jopa samojen yksilöiden”.^[7]

Hänen ainoa neuvonsa Rojavan vallankumoukselle oli, että sen tulisi “tehdä järjestelystä pysyvä”. Mutta kaksoisvaltaa ei voi ratkaista paperilla. Joko porvaristo suistetaan vallasta ja sen valtio tuhotaan tai työläiset voitetaan ja heidän neuvostonsa murskataan.

PYD ei todellakaan tuhonnut valtiota vaan itse asiassa rakensi sen uudelleen samalla ylläpitäen merkittävimpien maanomistajien ja kapitalistien omaisuutta. Tämä keskeytti vallankumouksellisen prosessin Rojavassa, jolla on ollut kohtalokkaat seuraukset sekä kurdeille että koko alueelle.

Näin ollen anarkismi, joka rauhan aikana on niin vallankumouksellinen sanoissaan, muuttuu konservatiiviseksi vallankumouksen ja sisällissodan aikoina. Ja mitä hyötyä on vallankumouksellisesta ideologiasta, joka lakkaa olemasta vallankumouksellinen, kun on vallankumous?

Bolševismi

Mitä on siis tehtävä? Pariisin kommuunin kokemuksista Rojavan neuvostoihin johtopäätös on sama. Ainoa tapa säilyttää ja levittää uutta, vallankumouksellista sorrettujen valtaa on johtaa heidät suoraan poliittisen vallan valtaamiseen vanhan hallitsevan luokan käsistä.

Tosiasia on, että ihmiskunta pääsi lähimmäs sortavan kapitalistisen valtion korvaamista sorrettujen demokraattisella itsejärjestäytymisellä Venäjän vallankumouksessa 1917, jota johtivat nuo anarkismin bête noiret: Lenin, Trotski ja bolševikkipuolue.

Bolševikkien ohjelman huhtikuussa 1917 voi tiivistää näin: “Kaikki valta neuvostoille!” Kaikki muut vaatimukset ja iskulauseet yhdistettiin eksplisiittisesti tähän. Eikä tämä ollut pelkästään iskulause – bolševikit tosiaan toteuttivat tämän.

Perustaen itsensä vallankumouksellisiin työläisiin ja maanviljelijöihin bolševikit tekivät neuvostoista maan ainoan poliittisen vallan. He tekivät tämän samalla, kun kohtasivat raivokasta vastarintaa ja tuomitsemista muiden “tasavaltalaisten” puolueiden taholta sekä Venäjällä että sen ulkopuolella.

Tässä mielessä bolševismia voi pitää sanan ja teon yhtenäisyytenä. Tähän verrattuna sekä reformismi että anarkismi lupaavat vapautta ja demokratiaa, rajoittaen sitten kuitenkin kamppailun demokraattisen porvariston hyväksymiin raameihin. Ja tästä syystä Lenin on edelleen mahdotonta hyväksyä sekä sivistyneessä seurassa että anarkistipiireissä.

Mutta on tunnustettava, että myös anarkistisessa liikkeessä on reformistinen ja vallankumouksellinen siipi, aivan kuten maailman sivu on reformisteja, jotka väittävät olevansa “marxisteja”. Olennaisin ero on siinä, että siinä missä reformistien täytyy korjata ja vääristellä marxistista teoriaa oikeuttaakseen luokkayhteistyö, anarkistin, joka lopullisesti hylkää reformismin, täytyy myös hylätä anarkistien kaikkein pyhin: proletariaatin diktatuurin torjuminen.

Me toivotamme kaikki toverit tervetulleeksi, jotka taistelevat porvarivaltion tuhoamiseksi ja perustaakseen työläisten itsehallinnon. Me lisäämme vain, että ei ole riittävää taistella tämän puolesta spontaanisti, paikalliselta pohjalta. Meidän täytyy järjestäytyä kansainvälisesti ja rakentaa vallankumouksellinen puolue, joka kykenee soveltamaan näitä oppeja käytäntöön.

Tämä ei ole mikään kaukaisen tulevaisuuden projekti. Uudet vallankumoukset ovat väistämättömiä edessämme avautuvalla historiallisella kaudella. Olkaamme niihin valmiita ja toteuttakaamme käytännössä se vapauden visio, jonka puolesta Espanjan, Rojavan ja koko maailman vallankumoukselliset ovat uhranneet henkensä.

---