Päivitys 4.4.2024: SAK ilmoitti lakkojen päättyvän tämän viikon jälkeen. “Annamme nyt Orpon-Purran hallitukselle tilaa toimia”, perusteli SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta, varmasti täysin tietoisena siitä, että hallitus aikoo toimia työläisiä vastaan.
Sekä hallitus että työnantajajärjestöt ovat haluttomia neuvottelemaan ammattiliittojen kanssa hallituksen suunnittelemista heikennyksistä työläisten oikeuksiin. Ammattiliittojen johto ei osoita tarvittavaa taistelutahtoa.
SAK:n jäsenliittojen tällä erää neljättä viikkoa jatkuvat lakot ovat pysäyttäneet mm. parikymmentä metsäteollisuuden tehdasta ja kaikkien Suomen satamien tavaraliikenteen. Lakkoja jatkettiin ensin kahdesta kolmeen viikkoon ja sitten neljään. Lakoilla vastustetaan hallituksen suunnittelemia työehtojen ja sosiaaliturvan heikennyksiä sekä lakko-oikeuden rajoituksia.
Lakkojen ainoa saavutus tähän mennessä näyttäisi olevan se, että hallitus on nopeuttanut lakko-oikeutta rajoittavan lakiesityksensä käsittelyä. Esitys on jo käsiteltävänä perustuslakivaliokunnassa, joka kokoontui poikkeuksellisesti pääsiäismaanantaina ja yrittää saada työnsä valmiiksi perjantaina. Laki mm. rajoittaisi poliittiset työnseisaukset 24 tuntiin ja muut työtaistelutoimet kahteen viikkoon. Lain piti aiempien suunnitelmien mukaan astua voimaan heinäkuun alussa, mutta nyt hallitus yrittää nuijia sen läpi jo vapuksi. Ajoitus alleviivaa oikeistohallituksen jo muutenkin räikeää työväenluokan halveksuntaa.
Vaikka jo viime vuoden puolella alkanut lakkoaalto on Suomen oloissa poikkeuksellinen, hallitseva luokka ei näyttäisi räpäyttävän silmiäänkään. Työnantajajärjestöjen johto on koko ajan toistellut, ettei se ole kiistan osapuoli, vaan sivullinen kärsijä työläisten ja hallituksen välisessä kiistassa. Tosiasiassa työnantajajärjestöt ja oikeistohallitus edustavat saman kapitalistiluokan intressejä ja hallituksen suunnittelemat työelämäuudistukset ovat kapitalistien hyökkäys työväenluokkaa vastaan. Työnantajajärjestöjen haluttomuus tulla kiistan osapuoleksi kertoo, että lakkojen tähän asti aiheuttamat tappiot yrityksille on ollut niille siedettävä hinta siitä, että hallitus saa vietyä työläisen oikeuksia romuttavat uudistukset läpi.
Hallitus puolestaan perustelee haluttomuuttaan neuvotella ammattiliittojen kanssa sanomalla, että sillä on demokraattinen mandaatti tehdä politiikkaansa ja parlamentaarinen prosessi riittää. Hallituksen ja työnantajajärjestöjen toiminta on epäilemättä niiden yhdessä koordinoima strategia kolmikantaisen sopimisen hylkäämiseksi.
Tällä hetkellä lakossa on noin 7000 SAK:n jäsenliittojen työntekijää. Hallituksen heikennykset työläisten oikeuksiin kuitenkin koskevat koko työväestöä eli murskaavaa enemmistöä suomalaisista. SAK:n puheenjohtaja Jarkko Eloranta lausui huhtikuussa: “Vaikka lakossa ovat vain tiettyjen alojen työntekijät, niin tämä on koko SAK:n yhteinen ponnistus.” SAK:n jäsenliitot edustavat yhteensä 800 000 työläistä. Todellinen koko SAK:n ponnistus näyttäisi hyvin toisenlaiselta kuin nykyiset pistemäiset lakot. Lakoilla on liittojen jäsenistön vahva tuki, mutta ammattiliittojen johto toteuttaa jäsenistöstä tulevaa painetta työtaisteluun vain vastentahtoisesti ja puolivillaisesti.
“Toimet olivat aiemmin maltillisia ja siihen oli syynsä. Halusimme antaa hallitukselle mahdollisuuden muuttaa suuntaa ilman laajamittaisia toimia tai vahinkoja kansantaloudelle”, Eloranta sanoi lokakuussa. Työtaistelutoimet ovat edelleen hyvin maltillisia siihen nähden, mitä työläiset ovat menettämässä, jos hallituksen suunnitelmat toteutuvat, ja myöskin siitä päätellen, että ammattiliittojen johdon varovainen hallituksen maanittelu neuvottelupöytään ei ole saanut vähäisintäkään vastakaikua.
On selvää, että ammattiliittojen epäröivä johto ei kaipaa työtaistelua. Lakot näyttäisivät olevan mitoitettu vain juuri sen laajuisiksi ja mittaisiksi, etteivät ne aiheuta mitään hätää kapitalisteille. Ammattiliittojen byrokratian koko olemassaolo perustuukin luokkayhteistyöhön. Tavallisesti se pyrkii mahdollisimman pikaiseen kompromissiratkaisuun työnantajajärjestöjen kanssa, mutta nykyisessä tilanteessa, jossa sillä ei ole neuvottelukumppania, ammattiliittojen johto on neuvoton. Se ei ymmärrä työväenluokan voimaa tai ei ole kiinnostunut siitä, koska liittojen byrokraattikerroksella on työväenluokasta erilliset intressit.
Porvarillisista intresseistä aidosti itsenäinen työväenluokan johto voisi ilmoittaa, ettei se tule tunnustamaan porvarivaltion lakko-oikeutta rajoittavia lakeja, ja että vastauksena niihin lakot päinvastoin laajenevat tarvittaessa vaikka yleislakoksi, joka jatkuu kunnes lait perutaan.
Kun hallitus ja työnantajat ovat täysin haluttomia neuvottelemaan, ei työväenluokankaan tule alentua anelemaan hallitusta neuvottelupöytään, vaan se voisi vastata samalla mitalla ja ilmoittaa, mistä työläiset eivät ole valmiita neuvottelemaan. Kuten Ted Grant on sanonut: “Yksikään ratas ei pyöri, yksikään puhelin ei soi, eikä yksikään hehkulamppu loista ilman työväenluokan ystävällistä lupaa. Kun tämä valtava voima on mobilisoitu, ei mikään mahti maailmassa sitä pysäytä.”
