Aloittakaamme siitä, mikä on räikeän ilmeistä. Näiden rivien kirjoittajalla ei ole mitään yhteistä Marine Le Penin saati sen ideologian tai liikkeen kanssa, jonka näkyvin johtaja hän on.
Päinvastoin. Poliittisella kirjolla olemme vastakkaisissa ääripäissä. Tämä on mainittava heti alussa, jotta vältetään sekaannukset ja kantojeni tahallinen väärin esittäminen.
Totean kuitenkin alusta alkaen myös jotain, jonka pitäisi olla räikeän ilmeistä, mutta valitettavasti on jäänyt monilta vasemmistolaisilta huomaamatta.
Minulle on kerrottu, että Ranskan vasemmisto on ollut kovin ilahtunut Marine Le Penin äskettäisen oikeudenkäynnin tuloksesta. Yhdellä tasolla ymmärrän tämän. Hän edusti politiikkaa, joka on heille vastenmielistä – ymmärrettävästi. Mutta syvemmällä tasolla katson, ettei tällaiselle riemulle ole aihetta.
Selitän tämän hyvin selkeällä kielellä. Ranskan tuomarien paneelin päätös tuomita madame Le Pen vankeuteen ja erityisesti estää hänen ehdokkuutensa tulevissa presidentinvaaleissa on skandaalimainen isku parlamentaarisen demokratian alkeellisimpiakin periaatteita vastaan.
Häneltä kiellettiin asettuminen ehdolle viiden vuoden ajaksi, alkaen välittömästi. Päätös tarkoittaa, että ellei hän saa tuomiotaan kumotuksi ennen vuoden 2027 presidentinvaaleja, Le Pen ei todennäköisesti pysty asettumaan ehdolle.
Monet vasemmistolaiset pitävät tätä voittona. Mutta se ei todellakaan ole voitto työväenluokalle eikä vasemmistolle, ja se sisältää erittäin vakavan uhan tulevaisuudelle.
Voin ennakoida reaktiota sanoihini etukäteen. Kuulon jo protestien kuoron, jonka viesti on: koska Le Pen edustaa taantumuksellisia ja vastenmielisiä ideoita, tuomio oli täysin oikea.
Vastaukseni tähän vastalauseeseen on hyvin yksinkertainen: Marine Le Peniä ei asetettu oikeuteen hänen ideoidensa vuoksi (ainakin niin väitetään), vaan rikoksen tekemisestä.
Voidaan väittää – ja itse asiassa väitetään usein tiedotusvälineissä – että tämä henkilö on todettu syylliseksi rikokseen, nimittäin huomattavan rahamäärän kavaltamiseen Euroopan unionin varoista, jota hän ei ilmeisesti ollut käyttänyt henkilökohtaiseen rikastumiseen, vaan oman poliittisen puolueensa vahvistamiseen.
Lienee sanomattakin selvää, että jokainen sellaisesta rikoksesta tuomioistuimessa tuomittu ansaitsee rangaistuksen?
En voi tarkalleen tietää, tekikö madame Le Pen todella edellä mainitun rikoksen vai ei. Mutta olen melko valmis uskomaan, että hän on itse asiassa syyllinen siihen, mistä häntä syytettiin.
Oikeuttaako tämä sellaisen ankaran tuomion, jonka tuomari luki? Oikeuttaako se erityisesti sellaisen ehdokkaan eliminoimisen tulevista presidentinvaaleista, joka on nauttinut huomattavasta tuesta ranskalaisten äänestäjien keskuudessa, joka johtaa tällä hetkellä Ranskan parlamentin suurinta puoluetta ja jolla on tähän asti uskottu olevan parhaat mahdollisuudet voittaa?
Ranskalaisten tukea Marine Le Penille tuskin voi vakavasti ottaen kyseenalaistaa. Hiljattain tehty mielipidemittaus ennusti, että Marine Le Pen saisi jopa 37 prosenttia äänistä vuoden 2027 presidentinvaaleissa, yli 14 prosenttiyksikköä enemmän kuin vuonna 2022 ja 10 prosenttiyksikköä enemmän kuin kukaan muu ehdokas.
Sanotaanpa asia selvällä suomen kielellä: näyttääkö hyväksyttävältä, että miljoonilta ranskalaisilta äänestäjiltä voidaan riistää kaikkein perustavanlaatuisin demokraattinen oikeus – oikeus äänestää vapaasti valittua ehdokasta – käytännössä siis evätä heiltä äänioikeus vaaleilla valitsemattomien tuomareiden ryhmän päätöksellä?
Tämä, ja vain tämä, on kysymys, johon on meidän tulee vastata.
“Lain majesteettisuus”
Ei ole olemassa yhtä ahkerasti viljeltyä – ja äärimmäisen valheellista – myyttiä kuin ajatus siitä, että laki on jotain puolueetonta – jotain, joka seisoo yhteiskunnan ja yhteiskuntaluokkien etujen yläpuolella. Tämä on vale. Kautta historian laki on aina ollut ase, jota rikkaat ja vahvat ovat käyttäneet puolustaakseen etujaan köyhiä ja sorrettuja vastaan.
Tätä ei ehkä ymmärretä missään paremmin kuin Ranskassa, jossa ihmisillä on terve epäkunnioitus useimpia instituutioita ja erityisesti porvarillista laillisuutta kohtaan. Kuuluisa ranskalainen kirjailija Anatole France kirjoitti kerran:
Lakien majesteettinen tasa-arvo kieltää sekä rikkaita että köyhiä nukkumasta siltojen alla, kerjäämästä kaduilla ja varastamasta leipää.
Tuomarit eivät ole koskaan olleet työväenluokan tai demokratian ystäviä. Voidaan nostaa esiin monia tapauksia sen todistamiseksi, että Ranskan oikeusjärjestelmä on äärimmäisen, pöyristyttävän puolueellinen – kuten on kaikissa muissakin maissa.
Ranskan oikeuslaitoksen taantumuksellisen luonteen todistaa historia. Se korostui pahamaineisen Dreyfusin tapauksen yhteydessä – kyseessä oli poliittinen skandaali, joka ravisteli Ranskaa vuosina 1894–1906 ja jakoi kansakunnan kahteen vastakkaiseen leiriin. Lenin arvioi, että se olisi saattanut johtaa sisällissotaan.
Seitsemän tuomaria tuomitsi yksimielisesti Alfred Dreyfusin – juutalaisen Ranskan armeijan upseerin – yhteistoiminnasta vieraan vallan kanssa rikoslain 76 §:n mukaiseen enimmäisrangaistukseen.
Mutta myöhemmin koko oikeusjutun Dreyfusia vastaan todettiin perustuneen väärennettyihin asiakirjoihin. Tapaus toi esiin antisemitismin Ranskan hallitsevassa luokassa ja armeijan korkeimmissa asemissa sekä oikeusjärjestelmän mädäntyneisyyden.
Ranskan myöhemmässä historiassa ei ole mitään, mikä osoittaisi, että asiat olisivat muuttuneet millään perustavanlaatuisella tavalla. Riittää, että viittaa ranskalaisten tuomareiden yhteistyöhön natsimyönteisen Vichy-hallinnon kanssa toisen maailmansodan aikana, jotta tämä asia tulee kristallinkirkkaaksi.
Silti nyt, jostain hämärästä syystä, ranskalaiset tuomarit kuvataan urheiksi demokratian puolustajiksi. Historiallisten todisteiden pintapuolinen läpikäynti riittää, että näkee valheellisuuden ja tekopyhyyden tämän absurdin käsityksen takana.
Laki ylläpitää systemaattisesti status quota eli pankkiirien, maanomistajien ja kapitalistien etuja. Jos se tarkoittaa hevosvaunujen ajamista lainsäädännön läpi, olkoon niin.
Kaikesta tästä huolimatta Fabien Roussel, Ranskan “kommunistisen” puolueen johtaja, voi sanoa seuraavaa:
Oikeus on oikeutta. Riippuen siitä, onko vahva tai heikko, kuten La Fontaine kirjoitti, sen on oltava sama kaikille. Semminkin kun Marine Le Pen on poliittinen johtaja, joka vaatii oikeusjärjestelmältä lisää lujuutta! Kunnioittakaamme siis oikeutta.
Kunnioittakaamme toki kaikin tavoin oikeutta. Oikeus ei kuitenkaan ole lainkaan sama kuin Ranskan nykyinen oikeusjärjestelmä. Rousselin La Fontaine -lainaus on harhaanjohtava. Se on abstrakti ja siitä puuttuu todellinen sisältö. Sen sijaan, että hän käsittelisi lakia sellaisena kuin se todella on, hän käsittelee sitä niin kuin sen pitäisi olla. Paljon parempi on lainata filosofi Anacharsiksen sanoja: “Laki on kuin hämähäkin verkko. Pienet jäävät siihen kiinni ja suuret repivät sen tieltään.” Nämä sanat ilmaisevat lain todellisuuden, ei sellaisena kuin sen pitäisi olla, vaan sellaisena kuin se todella luokkayhteiskunnassa on.
Tarkastelkaamme hetki lakia välineenä korruption torjunnassa Rankassa.
Korruptio Ranskan politiikassa
Ranskassa ymmärretään laajalti, että korruptio Ranskan politiikassa ei ole vain laajalle levinnyttä, vaan se muistuttaa kansallisurheilua.
Jos Marine Le Pen syyllistyi siihen, hän on erinomaisessa seurassa. Entinen presidentti Nicolas Sarkozy joutui syytteeseen laittomasta kampanjarahoituksen vastaanottamisesta Libyasta.
François Fillon, oikeistolainen entinen pääministeri, menetti johtoasemansa ennen toukokuussa 2017 pidettyjä presidentinvaaleja poliisin asetettua hänet virallisen tutkinnan kohteeksi saman vuoden maaliskuussa, koska hän oli palkannut vaimonsa valetyöhön parlamentin jäsenen avustajana. Hänen kannatuksensa romahti. Macron valloitti Élyséen palatsin.
Mutta skandaalimaisin esimerkki oikeusjärjestelmän väärinkäytöstä porvarillisten poliitikkojen puolustamiseksi oli Ranskan entisen presidentin Jacques Chiracin tapaus, jossa Chirac todettiin syylliseksi “julkisten varojen kavalluksesta” johtamansa konservatiivipuolueen laittomaan rahoittamiseen sekä “julkisen luottamuksen väärinkäytöstä”.
Tämä kavallus tapahtui hänen ollessaan Pariisin pormestari vuosina 1977–1995. Häntä syytettiin siitä, että hän oli maksanut Tasavallan puolesta -puolueen (RPR) jäsenille palkkaa kunnallisista työpaikoista, joita ei ollut olemassa.
Tämä näyttää paljon pahemmalta rikokselta kuin Le Penin, kun otetaan huomioon, että Le Pen sentään oli ilmeisesti kanavoinut rahaa palkkoihin työpaikoista, jotka todellisuudessa ovat ainakin olleet olemassa.
Chirac tuomittiin kuitenkin vasta vuonna 2011, joten – erittäin kätevää – hän pystyi asettumaan ehdolle ja voittamaan presidentinvaalit vuosina 1995–2007, jolloin hän vastusti Jean-Marie Le Peniä, Marine Le Penin isää.
Toisin sanoen hänen annettiin asettua ehdolle ja olla presidentti sen jälkeen kun hän oli kavaltanut varoja.
Perustuen siihen, mitä olen lukenut, hän nautti syytesuojaa presidenttikautensa aikana, joten se saattoi hyvinkin tarkoittaa, että viranomaisilla oli todisteet, mutta syytteet nostettiin vasta sen jälkeen, kun hän oli jo luopunut vallasta.
Vuonna 2004 Chiracin presidenttikaudella Alain Juppé tuomittiin samassa tapauksessa.
Hänet tuomittiin 18 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, kansalaisoikeuksien menettämiseen viideksi vuodeksi ja 10 vuoden vaalikaranteeniin.
Juppén valitettua päätöksestä hänen vaalikaranteeninsa kuitenkin lyhennettiin yhteen vuoteen.
Nämä korruptiotapaukset ovat vain erittäin suuren ja ruman jäävuoren huippu. Useimmiten syytteitä ei yksinkertaisesti koskaan nosteta. Mutta kun ne nostetaan, kuten yllä olevat tapaukset osoittavat, oikeuslaitosta voidaan helposti manipuloida tuomioiden lieventämiseksi tai niiden kokonaan kumoamiseksi. Tämä on ranskalaisen “oikeuden” todellinen sisältö.
Sanomattakin on selvää, että tämä ilmiö ei rajoitu Ranskaan. Euroopan unionin johtajat juhlivat epäilemättä samppanjalla Marine Le Penin tuomiota. Mutta korruptio kukoistaa Brysselissä yhtä paljon kuin Pariisissa – itse asiassa rajusti enemmän.
Yanis Varoufakis, joka tuntee erittäin hyvin Euroopan hallitsevien klikkien sisäisen toiminnan, on huomauttanut, että Christine Lagarde tuomittiin samanlaisista syytteistä vuonna 2016, myös ranskalaisessa tuomioistuimessa.
Hän kuitenkin säilytti työnsä IMF:n johtajana ja on sittemmin nimitetty Euroopan keskuspankin pääjohtajaksi.
Varoufakis lisää happamasti: “Kukaan ei ole inahtanutkaan [Lagarden aikaisemmasta tuomiosta]… Luottamukseni oikeuslaitoksen kykyyn toimia oikeuslaitoksena Ranskassa ja yleisemminkin on nolla.”
Raivo tuomareita kohtaan
Uutiset oikeudenkäynnistä ovat ennustettavasti herättäneet vihan aallon Le Penin kannattajien keskuudessa.
Financial Times -lehden artikkeli kertoi hiljattain väkivallalla uhkailusta tapaukseen osallistuneita tuomareita kohtaan:
Kriitikoiden mukaan puolue ja itse Le Pen leikkivät tulella, koska heidän kritiikkinsä oikeusjärjestelmää kohtaan on haaste oikeusvaltiolle ja tuomioistuinten legitiimiydelle soveltaa parlamentin julistamia lakeja. Oikeusministeriön mukaan asian käsittelyä johtaneet tuomarit ovat saaneet vakavia uhkauksia. Poliisi partioi päätuomarin Pariisin kodin edustalla välittömästi tuomionluvun jälkeen.
“Ranskan korkeimman hovioikeuden johtava syyttäjä Rémy Heitz sanoi, että tällaiset uhkaukset tule ottaa vakavasti, ja hän puolusti tuomioistuinta. ”Päätös ei ole poliittinen, kyseessä on kolmen riippumattoman ja puolueettoman tuomarin antama oikeudellinen päätös”, hän sanoi. “Tuomareihin kohdistuvat uhkaukset ovat täysin mahdottomia hyväksyä demokratiassa.
Mutta monille ihmisille on jo hyvin selvää, että tämä oikeudenkäynti oli hyvin kaukana “riippumattomasta ja puolueettomasta”. Tuomareita kohtaan suunnattu raivo heijastaa vain tätä tosiasiaa.
“Vasemmiston” pelkuruus
Ranskan poliittisten johtajien reaktiot olivat ennalta-arvattavia. Pääministeri François Bayrou sanoi 1. huhtikuuta parlamentille, ettei ole totta, että oikeuslaitos heikentäisi Ranskan demokratiaa.
Mutta ilmeisen hämmentyneenä hän tunsi velvollisuudekseen lisätä, että “kansalaisena” hän kyseenalaisti, olivatko välittömät kiellot asettua ehdolle vaaleissa sopivia ennen valitusprosessia. Bayrou lisäsi, että hän tunsi asiasta “huolestuneisuutta”.
Nämä huomiot provosoivat närkästyneen vastauksen sosialistipuolueen johtajalta Olivier Faurelta, joka ryntäsi puolustamaan laillista hallintoa ja sinkautti moitteen:
…ilmeisesti lain kunnioittaminen, oikeusvaltioperiaate, vallanjako eivät ole enää hallituksen asialistalla.
SP:n entinen johtaja François Hollande lisäsi, että Bayroulla “ei ole syytä olla huolissaan, sillä pääministerinä tasavallassa ja laillisuuden vartijana sinun on hyväksyttävä, että tuomioistuimille voidaan taata niiden riippumattomuus”.
Bayroun huomautukset perustuvat selvästi omaan etuun, sillä sekä hänellä että hänen puolueellaan on edessään toinen oikeudenkäynti Le Penin tapaisista väärennetyistä sopimuksista syyttäjien valitettua ensimmäisestä tuomiosta.
Bayrou kuitenkin päätti varovaisuuden nimissä, että olisi parasta olla painottamatta asiaa tiukasti. Niinpä hän lisäsi: “Laki, jonka perusteella tuomarit tekivät päätöksensä, hyväksyttiin eduskunnassa… Parlamentti päättää, pitäisikö lakia muuttaa vai ei.”
Vihreiden johtaja Marine Tondelier liittyi innostuneesti tuomitsijoiden kuoroon ja sanoi, että Le Pen on “syytetty siinä missä kuka tahansa muukin”. “Kun annamme oppitunteja esimerkillisestä käytöksestä kaikille, meidän on aloitettava noudattamalla sitä itse…”
Britanniassa kommunistipuolueen Morning Star (1.4.2025) vältti ongelman kokonaan ja rajoittui pelkkään tosiasioiden toteamiseen:
Äärioikeistolainen johtaja tuomittiin myös neljäksi vuodeksi vankeuteen, joista kaksi kotiarestissa ja kaksi ehdollisena – mitä ei panna täytäntöön valitusta odotettaessa.
Le Pen sanoi, ettei tuomioistuimen olisi pitänyt estää häntä asettumasta ehdolle ennen kuin kaikki hänen valitusmahdollisuutensa oli käytetty, ja että näin toimittaessa oli selvää, että tuomioistuin pyrki ’erityisesti estämään’ häntä tulemasta valituksi presidentiksi.
Ranskan pääministeri Francois Bayrou, joka selvisi vasta helmikuussa vasemmistopuolueiden aloitteesta järjestetystä luottamusäänestyksestä [Le Penin johtaman äärioikeistolaisen] Kansallinen liittouma -puolueen ansiosta, kritisoi myös Le Penin välitöntä vaalikieltoa.
Vasemmistolainen France Insoumise -puolue sanoo, ettei se koskaan odottanut voivansa päihittää Kansallista liittoumaa tuomioistuimissa ja ‘ aikoo taistella sitä vastaan äänestysuurnilla ja kaduilla’.
BFMTV:n maanantaina tekemä mielipidemittaus osoitti, että 57 prosenttia ranskalaisista uskoi, oikeuden toteutuneen asiassa eikä siinä ollut havaittavissa poliittista vaikutusta.
Emme tiedä, kuinka luotettavia edellä mainitut kyselyt ovat. Sen sijaan tiedämme, että Morning Star, jonka väittää edustavansa demokratiaa ja sosialismia, ei ole ilmaissut selkeää mielipidettä Marine Le Penin tapauksesta.
Tämä on tyypillistä vasemmiston pelkuruudelle ja sen kyvyttömyydelle puolustaa johdonmukaisesti demokraattisia oikeuksia ja taistella porvarillista valtiota ja sen instituutioita vastaan.
France Insoumisen johtajan Jean-Luc Mélenchonin kanta on täysin linjassa kaikkien muiden vasemmistojohtajien kurjaan pelkuruuteen ja kanssarikollisuuteen.
France Insoumisen virallisessa lausunnossa todettiin puolueen katsovan, että “todistetut tosiasiat ovat erityisen vakavia ollen täysin ristiriidassa iskulauseen “Päät pystyssä, kädet puhtaina” kanssa, jolla tämä puolue on pitkään pyrkinyt menestymään.”
Lausunnossa lisättiin: “Otamme huomioon tämän tuomioistuimen päätöksen, vaikka periaatteessa kieltäydymme hyväksymästä sitä, että kenenkään olisi mahdotonta valittaa tuomiostaan. Muilta osin La France Insoumisen toimintamenetelmänä ei ole koskaan ollut käyttää tuomioistuimia päästäksemme eroon Rassemblement Nationalista.”
Mélenchon on korostanut, että “päätös poliitikon erottamisesta virastaan kuuluu kansalle”. Tämä riittää niin pitkälle kuin se riittää. Mutta se on silti kaukana sellaisesta suorasta demokratian vastaisen manööverin tuomitsemisesta, jota meillä on oikeus odottaa sellaiselta taholta, joka väittää edustavansa vasemmistoa.
Kieltäytymällä taistelemasta liberaalin porvarillisen järjestelmän antidemokraattisia juonitteluja vastaan ja – mikä vielä pahempaa – vaalimalla illuusioita oikeusjärjestelmän oikeudenmukaisuudesta reformistien johtajat luovuttavat hallitsevalle luokalle ladatun pistoolin, joka huomenna osoitetaan kohti heidän omia päitään.
Yanis Varoufakis toi tämän esiin voimallisesti kommentissaan:
Romanian tapaus oli pelkkä kenraaliharjoitus. Nyt he ovat siirtyneet Le Peniin. Huomenna he lähtevät Jean-Luc Mélenchonin perään.
Tässä ollaan asian ytimessä.
Kuinka “demokraatit” tuhoavat demokratian
Kommentoidessaan Ranskan tapahtumia Donald Trump sanoi: “Tämä on erittäin iso juttu.”
Trump vertasi Le Penin vaalikieltoa ja häntä itseään vastaan nostettuja oikeusjuttuja, joista suurin osa hylättiin hänen tultua uudelleen valituksi presidentiksi. “Se kuulostaa samalta meiningiltä kuin tässä maassa. Se kuulostaa hyvin paljon tältä maalta.”
Hän rinnastaa selkeästi sen uskomattomaan kampanjan, jota USA:n establishment ja media kävivät estääkseen häntä asettumasta ehdolle presidentinvaaleissa. Tuomioistuimia käytettiin laajalti Trumpin saamiseksi vankilaan, jotta hän ei olisi päässyt ehdolle.
Media nosti suuren äläkän väittäessään, etteivät amerikkalaiset koskaan äänestäisi “tuomittua rikollista” presidentinvaaleissa. Mutta näiden vaalien tulos osoitti lopullisesti, että miljoonat ihmiset eivät enää usko totuuden prostituoivaan mediaan. Donald Trump voitti selvästi ja kiistattomasti.
Kauhistuneena mahdollisuudesta, että sama toistuisi Euroopassa ryhdyttiin Romaniassa toimiin, jotta establishmentille vastenmielinen ehdokas ei tulisi valituksi. Keinona käytettiin yksinkertaisesti sitä, että ehdokkaan jo voittamat vaalit peruttiin. Tämän ennennäkemättömän toimenpiteen toteutti perustuslakituomioistuin, perustuen heikosti perusteltuihin epäilyihin Romanian tiedustelupalvelulta ja naapurimaiden painostuksesta.
Populistipoliitikko Călin Georgescu, joka voitti lähes tyhjästä viime vuoden presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen, pysäytettiin liikenteessä pääkaupungissa Bukarestissa matkalla ilmoittautumaan ehdokkaaksi uusiin vaaleihin toukokuussa 2025. Syyttäjät sanoivat, että yksi syytteistä liittyi “yllyttämiseen perustuslaillisen järjestyksen vastaisiin toimiin”.
Häneltä on sittemmin evätty ehdokkuus tulevissa toukokuun vaaleissa, joissa hän oli johtava ehdokas 40 prosentilla äänistä.
Tämä esitettiin väitetysti välttämättömänä toimenpiteenä “demokratian suojelemiseksi”!
Vastaavia tapauksia on sattunut Turkissa, jossa kymmenet tuhannet mielenosoittajat lähtivät kaduille osoittamaan mieltään maan presidentin Recep Tayyip Erdoğanin johtavan vastaehdokkaan pidättämistä vastaan.
Istanbulin pormestari Ekrem İmamoğlu oli määrä valita Tasavaltalaisen kansanpuolueen (CHP) vuoden 2028 presidenttiehdokkaaksi sunnuntaina 23. maaliskuuta järjestetyssä äänestyksessä. Aiemmin samana päivänä hänet pidätettiin syytettynä korruptiosta.
İmamoğlu on todennut, että häntä vastaan esitetyt syytökset ovat poliittisia. “En koskaan kumarru”, hän kirjoitti X:ään ennen kuin hänet vangittiin.
Lehdistö ja muu Eurooppa ovat tuominneet Turkin hallituksen toimet laajasti. Mutta sama “liberaali” lehdistö on pysynyt vaiti Romanian tapahtumista eikä ole ilmaissut kritiikkiä Marine Le Penin kohtelusta.
Joten tässä sitä ollaan. Hallitsevan porvarillisen liberaalieliitin todellinen kanta on seuraava: kannatamme vaaleja, mutta vain sillä ehdolla, että kannattamamme ehdokas voittaa!
Vihainen mieliala
Viime vuosikymmeninä työväenluokan elintaso, sen oikeudet ja vapaus ovat joutuneet raakojen hyökkäysten kohteeksi. Ammattiliitot itse ovat joutuneet yhä useammin vihamielisten, ammattiliittojen vastaisten lakien uhreiksi. Lakko-oikeutta rajoitetaan yhä enemmän. Oikeutta osoittaa mieltään julkisilla paikoilla tukahdutetaan poliisin taholta yhä brutaalimmin.
Porvarillisen, muodollisen demokratian koko luonne on paljastunut yhä enemmän petokseksi ja kansalaisille valehteluksi. Mutta viime aikoihin asti on laajalti uskottu, että järjestelmää on mahdollista muuttaa rauhanomaisin demokraattisin keinoin, äänestämällä vaaleissa.
Nyt jopa tämä oikeus on uhattuna. Se, mitä tapahtuu Romaniassa, Turkissa, Yhdysvalloissa ja mitä nyt tapahtuu Ranskassa, on myrskyvaroitus koko kansainväliselle työväenliikkeelle.
Jos hyväksymme hetkeksikin sen, että vallanpitäjillä on oikeus päättää, kuka on sopiva ehdokas vaaleissa ja kuka ei, pelkkä ajatus vapaista vaaleista kutistuu silkaksi fiktioksi.
Se, että niin sanotut liberaalit tiedotusvälineet vaikenevat näistä väärinkäytöksistä (mitä ei tietenkään tapahtuisi, jos näin tapahtuisi Venäjällä!), paljastaa sen ilmeisen tosiasian, että liberaaleille demokratia ei ole ollenkaan joku pyhä periaate, vaan vain keino saavuttaa tietty päämäärä – käytännöllinen fiktio.
Tämä fiktio naamioi todellisuuden, jossa yhteiskunnan omistaa ja sitä hallitsee pieni pankkiirien, vuokranantajien ja kapitalistien klikki, ja parlamentit ja tuomioistuimet ovat vain leikkikaluja heidän käsissään.
Mutta se on fiktio, josta on hyötyä vain sikäli, kun enemmistö yhä uskoo siihen. Yleinen vihan, turhautumisen ja tyytymättömyyden tunnelma, joka vallitsee nyt kaikissa maissa, on heijastus kapitalistisen järjestelmän syvästä ja ratkaisemattomasta kriisistä.
Luokkataistelun kiihtyminen
Tämä vihainen mieliala ilmenee politiikassa rajuina heilahteluina vaaleissa oikealle ja vasemmalle. Porvariston kauhuksi poliittinen keskusta on romahtamassa kaikkialla.
Vasemmiston ja oikeiston välisen polarisaation voimistuminen on vain ilmaus luokkavastakohtien voimistumisesta – vihaa rikkaita ja mahtavia kohtaan, jotka hallitsevat elämäämme ja päättävät kaikesta.
Tämä establishmentin vastainen viha saa monenlaisia ilmaisumuotoja. Jos olisi olemassa aito vasemmisto, joka puolustaisi lujasti työväenluokan etuja pääoman valtaa vastaan, ongelma voitaisiin helposti ratkaista.
Mutta koska kaikkien vasemmistolaisiksi itseään väittävien merkittävien puolueiden johtajat ovat pettäneet kannattajansa, tie on väistämättä avoin kaikenlaisille Donald Trumpin ja Marine Le Penin kaltaisille demagogeille.
Liberaali establishment elää jatkuvassa tällaisen polarisaation pelossa. He käyttävät kaikkia käytössään olevia resursseja yrittäessään epätoivoisesti pönkittää murenevaa poliittista keskustaa. Mutta kaikki heidän yrityksensä valuvat väistämättä tyhjiin.
Poliittinen heiluri jatkaa heilumistaan rajusti oikealle ja vasemmalle. Puoluejohtaja toisensa jälkeen joutuu koetukselle ja hylätään. Näemme sen selvästi Isossa-Britanniassa nyt, kun Starmerin tuki romahtaa.
Eikä mikään määrä temppuja, manöövereitä tai juonitteluja, mikään juridinen kikkailu pysäytä historiallista prosessia, jota valmistelevat voimat, jotka ovat paljon voimakkaampia kuin mikään tuomioistuin, armeija tai poliisi.
Leninillä oli tapana sanoa: elämä opettaa. Kokemuksensa kautta työläiset oppivat. Se ei tule olemaan helppo tai nopea prosessi. Tulee monia ylä- ja alamäkiä. Useita tappioita ja käänteitä. Mutta ennen pitkää opit omaksutaan ja lopulta tehdään johtopäätökset.
Viime kädessä työväenluokka, kun se on organisoitunut ja mobilisoitunut sosialistisen vallankumouksen lipun alle, on voima, jota ei mikään maailman valta voi voittaa.
Alan Woods
