Loppusanat Pierre Brouén vuonna 1987 julkaistusta Trotskin elämäkerrasta
Trotskin elämäkerta ei pääty hänen murhaansa. Seitsemänkymmentä vuotta lokakuun vallankumouksen jälkeen hän on epäilemättä lähempänä neuvostokansan huolenaiheita ja herättää enemmän tunteita kuin Georges Clemenceau, David Lloyd George tai Thomas Woodrow Wilson omissa maissaan.
Olisi varmasti kiehtovaa muutaman vuoden tai vuosikymmenen kuluttua seurata Trotskin kuolemansa jälkeen jättämiä jälkiä – sen jälkeen, kun tehtiin historian laajin yritys poistaa henkilö ja hänen historiallinen roolinsa valtion varoilla ja kansainvälisellä tuella kollektiivisesta muistista – ja sitä, mistä kaikesta näemme niiden pyyhkimisen epäonnistuneen.
Olen yrittänyt antaa oman vaatimattoman panokseni hänen nimensä pyyhkimiseen tähtäävien suunnitelmien torjumiseksi.
Kansainvälinen tilanne tai Neuvostoliiton kehitys tai se, miten demokratian ja sosialismin saavuttaminen maailmassa etenevät eivät tietenkään ole ainoita tekijöitä, joiden vaikutuksesta tämä ihminen, joka edelleen herättää niin voimakkaita tunteita, palaa ansaitsemalleen paikalle historiassa. Hänen persoonansa merkitystä tuskin voi sivuuttaa, varsinkin kun ajatellaan, että maailma on vielä keskeneräinen ja täynnä ristiriitoja eikä juurikaan ole edistynyt sen jälkeen, kun Mercader iski jäähakullaan suunnilleen samaan aikaan kun Hitler ja Stalin solmivat hyökkäämättömyyssopimuksensa.
Jotta länsimaisen lehdistön tavoin (lokakuun vallankumouksen 70-vuotispäivän yhteydessä) voisimme aloittaa keskustelun Trotskin “rehabilitoinnista”, olisi meidän pidettävä itsestäänselvyytenä, että “ainoan hallitsevan puolueen politbyroo” päättää kaikesta mielivaltaisesti – jopa historiallisissa kysymyksissä. Kauhun ja innostuneiden tunnelmien keskellä Sieva, josta oli tullut Meksikossa insinööri Esteban Volkov, vastasi rauhallisesti, ettei hänen isoisäänsä tarvinnut rehabilitoida, mutta että olisi merkittävä askel eteenpäin oikeuden ja totuuden kannalta, jos hänen kirjoituksensa saataisiin Neuvostoliiton kansalaisten saataville, jotta he näin voisivat muodostaa Trotskista oman mielipiteensä!
Voimme kuitenkin löytää lieventäviä asianhaaroja sille, että joiden mielestä on hätkähdyttävää, kun neuvostolehdistö ryhtyy toteamaan itsestäänselviä historiallisia totuuksia, kuten että Trotski oli Petrogradin Neuvoston puheenjohtaja tai että hän johti Puna-armeijaa. Niille, jotka ottavat asiat annettuina, joita löytyy runsaasti muun muassa ystäviemme journalistien joukosta, tuntuu uskomattomalta, että jollekin ollaan ”palauttamassa titteleitä”, kun oikeasti on vain kysymys siitä, että “johtajat” ilmoittavat, missä vastuutehtävissä kyseinen henkilö on toiminut!
Miestä, joka nyt liitetään uudelleen viralliseen historiografiaan eli yleiskielellä ilmaistuna historiaan ei ole puolen vuosisadan ajan kutsuttu pelkästään “Suureksi Saatanaksi” eikä hänestä vain ole käytetty häpeällistä epiteettiä “puolueen vastustaja” kaikissa hakuteoksissa ja lähdeviittauksissa. Hän on ollut tämän lisäksi ei-henkilö, joka on ollut olematon ei-tapahtumien aikana. On ymmärrettävää, että virallisen totuuden ihailijat hämmästyvät, kun historiallinen totuus nousee esiin. Ja tietysti samat ihmiset haluavat, että tämä uudestisyntyminen ei mene liian pitkälle, vaan pysyy sallitun rajoissa eikä varsinkaan laajene koskemaan kyseisen henkilön ajatuksia, jotka samojen ihmisten mukaan toki ovat joka tapauksessa toivottoman vanhentuneita.
* * *
Aikana, jolloin Trotski on saamassa takaisin paikkansa tietosanakirjoissa, museoissa, bibliografioiden lähdeluetteloissa ja lopulta kirjastoissa, on hyvä ymmärtää, miksi hänet yritettiin pyyhkiä historiasta lopullisesti.
Se, mikä oli vaakalaudalla Trotskin ja byrokraattisen koneiston välisessä kamppailussa vuodesta 1923 lähtien, mikä oli hänen ja hänen entisten tovereidensa, joita hän kuvaili “antautujiksi”, välisen polemiikan takana, se painostus, jonka kohteeksi hän joutui kaikissa ajateltavissa olevissa muodoissa tänä aikana, teki vallanpitäjien elämästä jatkuvasti epämukavaa. Pohjimmiltaan hänen vihollisensa Moskovan Znamenka-katu 23:n sotakomissariaatista aina Coyoacánin Avenida Vienalle asti halusivat vain yhtä asiaa: vaientaa hänet.
Hänet erotettiin puolueesta, koska hän halusi puhua, ja hänet erotettiin Neuvostoliitosta, koska hän oli ilmaissut ajatuksensa yksityisissä kirjeissä. Suuri mustamaalauskampanja ulkomailla alkoi, koska hän käytti kynää osittain puolustaakseen itseään.
Tässä vain yksi esimerkki: hänet internoitiin Norjassa juuri häntä vastaan suunnatun groteskin stalinistisem panettelun alkaessa täsmälleen siksi, että hän kieltäytyi olemasta vaiti ja vastasi selkeästi natsi Konstadille, sosialidemokraattisen hallituksen uhkavaatimuksen lähettäjälle. Hänen murhaansa, hänen fyysistä eliminointiaan pidettiin takuuna siitä, että hän sulkisi suunsa ikuisesti.
Toinen asia on, että tehokkainkin tyranni ja täydellisinkin tuhoamisjärjestelmä voivat hyvin hiljentää ihmisen, mutta ajatuksia on vaikeampi tukahduttaa. Kun neuvostolehdistö julkaisi vuonna 1987 ensimmäiset ei-vihamieliset artikkelit Trotskista, hänen nimensä oli käytännössä ollut pannassa 60 vuoden ajan, paitsi silloin, kun sitä ympäröi tavanomainen loukkausten tulva. Kielto pysyi voimassa myös hänen murhansa jälkeen.
Mikä oli vaakalaudalla, kun Trotski murhattiin? Taistelijan, vallankumouksellisen, puna-armeijan komentajan, Stalinin armottoman vastustajan muisto? Varmasti. Mutta ennen kaikkea kyse oli hänen kirjoitustensa sisällöstä, hänen puolustamistaan ja levittämistään ideoista, kaikesta, mikä hänestä jäi, kirjoista sanomalehtiartikkeleihin.
Tämän puolen vuosisadan aikana Neuvostoliitto ei ole varsinaisesti ollut maa, jossa olisi voinut sanoa mitä haluaa, koska kukaan ei olisi kuunnellut. Päinvastoin, ja juuri siksi tällä kiellolla mainita edes Trotskin nimi täytyy olla jokin tietty tarkoitus.
Onko liioiteltua ja osoitus puolueellisesta asenteesta ajatella, että Stalin ja hänen piirinsä turvautuivat näihin ankariin toimenpiteisiin, koska pelkäsivät kuolleen miehen ideoita? Onko röyhkeää ajatella, etteivät he olisi pelänneet näitä ideoita, jos niistä ei olisi saattanut kehittyä myös materiaalinen voimatekijä?
Mitä nämä ideat olivat? Yksinkertaisesti sanottuna Trotski uskoi, että etuoikeutettu byrokraattinen kerros oli kaapannut “työläisten vallan” Neuvostoliitossa ja että byrokratia hallitsi puoluetta ja uhkasi lokakuun vallankumouksen voittoja; että uhattu Neuvostoliitto voitaisiin pelastaa poliittisella vallankumouksella, joka asettaisi voimaan pluralistisen työläisdemokratian lokakuun vallankumouksen taloudellisten ja sosiaalisten saavutusten pohjalle.
Miksi Stalin jahtasi juuri näitä ideoita sekä ihmisiä, jotka esittivät niitä? Johtuiko se siitä, että hän oli hullu? Onko tarinamme tyhmän vajaamielisille kertoma satu? Me ainakaan emme usko näin.
Ei pidä unohtaa Smolenskin arkistoja ja poliisin raportteja Trotskin ja Zinovjevin suosiosta neuvostonuorten keskuudessa vuonna 1936. Eivätkö ideat, jotka he olivat halunneet tuhota, näkyneet vielä vuosikymmeniä myöhemminkin kaikista verilöylyistä huolimatta? Hruštšovin aikakaudella, kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun trotskilaiset oli teloitettu konekivääreillä Vorkutassa, kirjailija Kazakevitš – jota vasemmisto-oppositiossa kutsuttiin Volodjaksi – kirjoitti Sinisen muistikirjan, jossa Zinovjevin kasvot nousivat uudelleen näkyviin. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin I. K. Dachkovsky, aiemmin karkotettu, kirjoitti väkevän kirjeen Pravdalle, jossa hän muistutti, kuka Trotski oli. Viisikymmentä vuotta myöhemmin jokaisessa keskustelussa tuo kysymys nousee huulille puhujakorokkeilla: “Vielä kysymys Trotskista”, huudahti eräs historioitsija.
Mennään vähän pidemmälle: tässä näkyy Stalinin todellinen hulluus. Hänen ja hänen byrokraattiensa pelko Trotskia ja trotskilaisia kohtaan oli niin suuri, että hän uskoi, että Trotskin kuva ja hänen nimensä voitaisiin poistaa historiasta poistamalla hänen edustamiensa ajatusten todistajat ja niiden mahdolliset eteenpäin viejät viimeistä myöten. Oli täysin kiistatta mielipuolinen illuusio uskoa, että samainen rikollisjengi kykenisi viimeistä murusta myöten hävittämään omien rikostensa jäljet!
Trotskin ensin painuttua lähes kokonaan unohduksiin vuosiksi, fyysisesti eliminoituna, vuodesta 1953 lähtien asiat alkoivat liikkua päinvastaiseen suuntaan, joskin epätasaisesti ja nykivästi. Historian sotkeutunut lankamytty alkoi purkautua. Trotskin kasvot nousivat jälleen näköpiiriin. Huomenna puhumme taas hänen ideoistaan ja sitten alamme seurata niitä. Ja on todennäköistä, että ne, historian kulussa tapahtuneisiin muutoksiin mukautetussa muodossa, vaikuttavat kehitykseen jatkossa.
Tämän päätös ei ole meidän tehtävissämme, vaan se on neuvostokansojen tehtävä. Tämä kansa nuorentuneena ja kulttuurinsa tasolla kehittyneempänä on nyt osittain vapautunut pelosta ja näyttää meille, ettei Stalin ole onnistunut pyyhkimään jälkiään. Kansa julistaa tuomionsa.
* * *
Salamurhaajan jäähakku toi äkillisen lopun Trotskin elämälle ja hänen poliittisen ajattelunsa kehitykselle.
Kenttä on siis avoin mitä ristiriitaisimmille hypoteeseille, joissa jokainen voi luoda oman Trotskinsa. Oliko hänestä, kuten jotkut uskovat, tullut “uusi mies” kesällä 1940 ja oliko hän tekemässä eroa aiempiin kantoihinsa, mm. Neuvostoliittoa koskevaan analyysiin muutamaa kuukautta aiemmin? Tämän tueksi viitataan hänen keskeneräiseen teokseensa Stalin ja voimakkaisiin ilmaisuihin, joilla hän luonnehtii diktaattoria, jota hän vertasi Neroon ja joiden seassa hän käytti luultavasti ensimmäistä kertaa Stalinin hallinnosta termiä “totalitarismi”. Jotkut näkevät jo artikkelissa “Komintern ja GPU”, joka oli vankka analyysi internationaalin tiedusteluverkostosta, luonnoksen uudesta teoriasta, jossa kommunistiset puolueet ja Komintern esitetään yksinkertaisesti Kremlin agentteina.
Trotski murhattiin maailmanhistorian ratkaisevana ajanjaksona kesällä 1940, kun Ranska oli miehitetty ja aalto toisensa jälkeen Luftwaffen pommikoneita hyökkäsi Britannian kaupunkeihin. Vuotta myöhemmin Wehrmacht hyökkäsi itään ja saksalaiset panssarit etenivät kohti Moskovaa ja Leningradia.
Kiusaus on suuri ylitulkita yksi tai toinen Trotskin sanamuoto, projisoida yksi tai toinen arvio tulevaisuuteen, jota hän ei päässyt kokemaan. Kiusaus kasvaa sitäkin suuremmaksi, kun otetaan huomioon, etteivät hänen aikaisemmat ennustuksensa, hänen arvionsa aikaperspektiivistä, toteutuneet.
Toisin kuin hän oli odottanut, toisen maailmansodan aikana ei tapahtunut lokakuuhun 1917 verrattavaa vallankumousta. Ei todellakaan.
Ja tuliko Neljännestä internationaalista, kuten hän oli myös ennakoinut, johtava voima vanhan maailman myrskyssä, miljoonien massat takanaan?
Vuonna 1940 Trotskilla ei varmasti ollut samoja illuusioita kuin vuosina 1932-33, että Stalinin hallinto romahtaisi nopeasti, näkemys, jota natsien valtaannousu vahvisti selvästi vuonna 1933 ja joka entisestäänkin voimistui natsien liittoutuminen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1939. Mutta Trotski silti ennakoi stalinistisen hallinnon olevan kykenemätön pysymään vallassa pidemmän aikaa eikä Trotski varsinkaan uskonut, että se voisi vahvistua ja laajentaa vaikutusvaltaansa maantieteellisesti laajemmalle.
Vaikka hän oli huolellisesti analysoinut Suomen ja Puolan itäosien kehitystä, nähnyt miehitettyjen yhteiskuntien sulautumisen Neuvostoliiton yhteiskuntarakenteeseen ja niiden talouksien sopeutumisen ja viranomaisten alistumisen Moskovalle, hän ei ollut uskonut, että Stalinin hallinnon onnistuisi tulla sodasta ulos entistä vahvempana ja vieläpä laajentaa valtaansa suureen osaan Keski- ja Itä-Eurooppaa, mullistaa näiden maiden yhteiskuntia ja talousjärjestelmiä ja pystyttää niihin poliisihallinnot.
Eikä Trotski tietenkään ollut aavistanut Pol Potia ja monia muita barbarian ilmenemismuotoja “marxismin” tai “leninismin” lippujen alla. Tarkoittiko tämä, että hän oli salamurhaansa saakka vallankumouksen profeetta ilman tulevaisuudennäkymiä? Että työläisten ja talonpoikien vallankumoukset olisi korvattu lopullisesti byrokratian sotilaallisilla toimilla, valloituksilla ja miehityksillä? Siinä tapauksessa minusta tuntuisi johdonmukaisemmalta, että tämän maailman mahdit olisivat sitten antaneet hänen profetoida rauhassa itsekseen sen sijaan, että olisivat jahdanneet tai antaneet jahdata häntä maailman äärestä toiseen.
Olkaamme hetkeksi samaa mieltä siitä, että hän oli pohjimmiltaan väärässä ja että vallankumous, tästä hetkestä lähtien vuonna 1940, jolloin hän odotti sen olevan sodan väistämätön seuraus, on lopullisesti pyyhitty ihmiskunnan päiväjärjestyksestä.
Trotski ei olisi ollut yksin ajatellessaan niin. Kun Stalin metsästi trotskilaisia Euroopassa ja murhasi Walter Heldin ja monia puolalaisia trotskilaisia ja kommunisteja, jotka olivat paenneet Neuvostoliittoon, hän jatkoi vallankumouksellisten likvidointia. Miksi hän olisi tehnyt niin, jos kyse ei ollut vallankumouksen pelosta? Tämän mittaluokan puhdistuksen selittämiseksi täytyy kuvitella, että Stalin ei uskaltanut sulkea pois mahdollisuutta, että maanpakoon ajettujen vallankumouksellisten edustamien ajatusten ja materiaalisen poliittisen sekä yhteiskunnallisen kehityksen välille voisi syntyä yhteys.
Emme ole vain kuvitelleet liittoumaa, joka syntyi maanpaossa olevaa Trotskia vastaan, natsien lehdistön vihakampanjaa helmikuussa 1934 ja Ranskan hallituksen antautumista sille saman vuoden huhtikuussa. Olemme todenneet, että Norjassa vuonna 1936 vallitsi tosiasiallinen liitto Stalinin ja Hitlerin välillä. Olemme ohimennen huomauttaneet amerikkalaisten sanomalehtien raivosta siitä tosiasiasta, että “tämän veren tahriman punaisen” sallittiin tulla Meksikoon, ja sittemmin “bolshevikkien politiikkaa” vastaan, jota hänen syytettiin kuiskineen presidentti Cárdenasin korvaan, ja olemme raportoineet Dies-komission ristiriitaisista toimista.
Kun lukee raporttia viimeisestä keskustelusta Hitlerin ja Ranskan suurlähettilään Coulondren välisen sodan syttymisen jälkeen, ei synny lainkaan vaikutelmaa, että vallankumous olisi ollut joku haalistunut unelma. Jälkimmäinen korosti, että Trotski – eli vallankumous – olisi ainoa, joka hyötyisi sodasta. Hitler ei kiistänyt tätä. Hän ei syyttänyt Coulondrea harhaanjohtamisesta. Sen sijaan Hitler karjui tälle tietävänsä, että asia oli niin, mutta että Lontoo ja Pariisi olisivat täysin syyllisiä siihen, että näin kävisi.
Jotkut tarkkanäköiset kommentaattorit ovat kuitenkin viitanneet ajatukseen, jonka Trotski toi esiin väittelyssä Burnhamin ja Shachtmanin kanssa vuosina 1939-1940. Tuolloin Trotski sanoi, että jos vallankumousta ei tapahtuisi toisen maailmansodan lopussa, olisi se todiste proletariaatin historiallisesta kyvyttömyydestä ottaa valta, että hänen olisi sitten pakko arvioida uudelleen marxismin perspektiivit ja että seurauksena olisi ihmissivilisaation hajoaminen, jossa ei olisi tilaa sosialistiselle vallankumoukselle.
Tunnollisina tutkijoina ystäväni ja minä olemme ottaneet hypoteesin vakavasti ja etsineet hänen papereistaan jatkoa tälle ajattelulle tai ainakin muistiinpanoja, joita hän tuskin olisi laiminlyönyt tekemästä, jos tämä lausahdus olisi ollut hänelle vakava hypoteesi sen sijaan, että olisi ollut vain retorinen tapa osoittaa, että hänen vastustajiltaan puuttui “alkeellisinkin vallankumouksellinen optimismi”. Emme ole löytäneet tällaisia muistiinpanoja. Voiko meitä kritisoida tästä? Ystävämme Van (Jean van Heijenoort, Trotskin pitkäaikainen työtoveri -suom. huom.) puolestaan uskoi, että tämä lause saattaisi heijastaa Trotskin tuolloisia ajatuksia syvällä sisimmässään, että Trotski olisi tuossa vaiheessa ollut valmis “ajelemaan Marxin parran”, kuten hän sanoi. Van myös osallistui hedelmättömiksi osoittautuneisiin etsintöihin kanssamme, mutta kun asiakirjoja ei ollut saatavilla, hän lopulta luopui suunnitelmistaan kirjoittaa tästä aiheesta. Jätän vastuun lopullisten johtopäätösten tekemisestä tästä keskustelusta muille.
Lisään kuitenkin, että minun on tietysti mahdotonta kuvitella, etteikö Trotski olisi tutkinut elämää sen kaikissa muodoissa ja muuttanut analyysiään sekä sanamuotojaan suhteessa muuttuneeseen todellisuuteen – ilman, että hän olisi tuntenut tarvetta päästä eroon “vallankumouksellisesta optimismista”, joka oli hänelle niin ominaista.
* * *
Joskus historian tuomio antaa odottaa itseään kauan, mutta ennemmin tai myöhemmin se tulee. Joitakin Trotskin analyyseja on testattu niiden tapahtumien yhteydessä, jotka alkoivat ravistella Itä-Eurooppaa, maita, jotka Neuvostoliitto liitti liittolaistensa luvalla vaikutuspiiriinsä toisen maailmansodan jälkeen. “Kansandemokratioiden” historia oli synonyymi ylhäältä toteutetuille taloudellisille ja sosiaalisille muutoksille. Yksityinen omaisuus pakkolunastettiin ja poliittiselle järjestelmälle sekä kansalaisyhteiskunnalle asetettiin samanlainen byrokraattinen pakkopaita, joka kuristi Neuvostoliittoa ja jota samat johtajat kontrolloivat.
Näitä byrokratian rajoituksia voi toki vertailla. “Kansallinen sorto” Itä-Euroopassa oli luultavasti ankarampaa kuin Neuvostoliittoon kuuluneissa valtioissa, vaikka tyytymättömyys Kremlin byrokraattiseen tyranniaan kasvoi kaikkialla ja kriisejä syntyi niin Armeniassa kuin muuallakin.
Kirjassaan Petetty vallankumous vuonna 1936 Trotski hahmotteli sen “poliittisen vallankumouksen” ohjelmalliset linjat, joita olemme käsitelleet jo aiemmin. Teoksessa hän hahmotteli pääpiirteissään, mitä byrokraattisen kastin kaataminen pitäisi sisällään: neuvostojen demokratia, oikeus kritiikkiin, vapaat vaalit, monipuoluejärjestelmä, ammattiliittojen palauttaminen, vapaa keskustelu ja mahdollisuudet vaikuttaa viisivuotissuunnitelmiin, taistelu tasa-arvon puolesta ja etuoikeuksia vastaan, tieteen ja taiteen vapaus, oikeus nuorisolle kritisoida vallitsevia oloja ja tehdä virheitä sekä paluu vallankumouksellisen internationalismin perinteisiin.
Aika ja kehitys byrokratian hallitsemissa maissa ovat antaneet meille mahdollisuuden testata useita vuosikymmeniä aiemmin Trotskin hahmottelemaa ohjelmaa. On tarpeen luoda pikainen katsaus tapahtumiin arvioidaksemme hänen hypoteesejaan.
Vuodesta 1953 lähtien, tarkemmin sanottuna Itä-Berliinin saman vuoden mellakoista ja työläisten mielenosoituksista lähtien, Itä-Eurooppassa koettiin suoria kapinoita byrokratiaa vastaan, ei hallintojen taloudellisia perusteita vastaan. Kaikkialla niin sanottujen “sosialististen” maiden työläiset perustivat omia elimiään – työväen neuvostoja ja itsenäisiä ammattiliittoja – liittoutuessaan nuorten äänitorviksi tulleiden opiskelijoiden kanssa. Näin oli Poznanin mellakoista Gdanskin lakkoihin, Puolan “lokakuun keväästä” Unkarin vallankumoukseen, mielenosoituksiin ja Tšekkoslovakian rauhanomaiseen kansannousuun vuonna 1968, unohtamatta vuoden 1968 opiskelijoiden mielenosoituksia ja työläisten lakkoja Jugoslaviassa vuonna 1968. Suur-Budapestin työväenneuvosto vuonna 1956 oli todella “neuvostomuotoinen” valtaelin perustuen neuvostoihin, jotka taistelivat Kadarin hallitusta vastaan. Tiedämme myös, että Solidarnoscin kaltainen massaluonteinen ammattiliitto muodosti kaksoisvaltaelimen taistelussa kenraali Jaruzelskin hallitusta vastaan - eikä sitä voitu lakkauttaa millään muulla tavalla kuin sotilasvallankaappauksella ja julmilla sortotoimilla.
Näiden liikkeiden työläisten ja nuorten keskuudessa esittämät vaatimukset muistuttivat niitä, jotka Trotski hahmotteli ohjelmassaan “poliittista vallankumousta” varten: demokratia, monipuoluejärjestelmä, byrokraattisen koneiston kaataminen, “vapaat” ammattiliitot, vapaat vaalit ja oikeus kritisoida, sananvapauden palauttaminen, loppu ihmisoikeuksien polkemiselle, rangaistukset oikeuksien rikkojille sekä vapaan ja samalla elinvoimaisen lehdistön täysi riippumattomuus. Puolalaisten työläisten viesti Neuvostoliiton työläisille Solidaarisuuskongressissa ja mielenosoitus, jonka kahdeksan neuvostokansalaista järjesti Moskovan Punaisella torilla 25. elokuuta 1968 Tšekkoslovakian hyökkäystä vastaan, liittyivät vallankumouksellisen internationalismin perinteisiin ja olivat reaktio “isovenäläistä shovinismia vastaan”.
Myöhemmin, glasnostin ja perestroikan aikana Neuvostoliitossa Gorbatšovin kaudella, kun vallanpitäjät halusivat ajaa läpi “talousuudistuksia”, he saattoivat kohdata myös vaatimuksia poliittisen vapauden, puolueen valtamonopolin lopettamisen ja demokraattisten oikeuksien puolesta, kokoontumis-, ilmaisu- ja mielenosoituksen vapauden puolesta, ammattiliittojen vapauden ja aitojen vaalien järjestämisen puolesta jne.
Teemat, joita nyt tuotiin esiin ja joista avoimesti debatoitiin lehdissä olivat tuttuja niille, jotka olivat tutkineet Trotskin ajattelua. Byrokratia, sen etuoikeudet, sen valtamonopoli, sen määritelmä, sen sosialismin vastainen luonne päällimmäisinä. Professori Butenko pyysi stalinistisia vastustajiaan, jotka kiistivät mahdollisuuden, että byrokratia voisi riistää työläisiä, palaamaan Karl Marxiin. Monipuoluejärjestelmästä keskusteltiin edelleen ja yhä edelleen nostettiin esiin puoluekongressien edustajien valinnassa käytettävät antidemokraattiset menettelytavat. Puhuttiin paluusta Leninin aikakauden normeihin, joihin kuuluivat myös neuvostovalta ja vähemmistöjen tunnustaminen. Keskusteltiin Stalinin uhrien muistomerkin pystyttämisestä, poliisin ja tuomareiden kuulustelumenetelmistä ja vaadittiin teloittajia rangaistaviksi. Byrokratian kyvystä “muuttua” keskusteltiin, “bonapartismin” käsitettä käytettiin kuvaamaan byrokratian kaikkivaltiutta, korostettiin uskoa nuoreen sukupolveen, “jotka eivät olleet kokeneet täydellistä kauhua”, etuoikeuksia kyseenalaistettiin, kuten myös tapaa, jolla niitä puolustettiin. Historiaa ja historiallista totuutta puolustettiin niitä vastaan, jotka halusivat “manipuloida” niitä.
Syvemmin analysoiden on mahdollista löytää näistä kaikista yksityiskohdista osia siitä, mitä Trotski oli esittänyt 1930-luvun lopulla. Kuten hän oli aavistanut, työväenluokka sen varsinaisessa merkityksessä oli ottanut johdon taistelussa byrokratiaa vastaan, ja se oli ottanut tähtäimeensä hallitsevan puolueen monopoliin. Eikö voida sanoa, että Imre Nagy ja hänen ystävänsä, jotka päättivät mieluummin kuolla ja pitää kansalle antamansa lupaukset, vaikka yksikin itsekritiikin sana olisi voinut pelastaa heidät, olivat seuraajia “Reiss-ryhmälle”, kuten Trotski sitä kutsui, neuvostobyrokratian sisällä? Ja kuinka paljon poliittinen kenraali ja innokas stalinisti Jan Sejna muistuttaakaan meitä “Butenkon ryhmittymästä”, kun hän päätti loikata CIA:han sen sijaan, että olisi vastannut teoistaan Tšekkoslovakian kansalle vuonna 1968.
Älköön kukaan kuitenkaan väittäkö, että kirjoittaisin jotain, mitä en kirjoita ja jota jotkut kaikesta huolimatta varmasti väittävät minun kirjoittaneen. Ne, jotka ovat hiljattain yrittäneet elvyttää “leninistisiä” ryhmiä Neuvostoliitossa, ne, jotka ovat täyttäneet vankilat, leirit ja psykiatriset sairaalat kahden vuosikymmenen ajan, vaaransivat vapautensa ja henkensä pelkästään omien henkilökohtaisten kokemustensa perusteella, jonkun välähdyksen pohjalta kollektiivisessa muistissa. En väitä, että he olisivat olleet trotskilaisia, että he olisivat saaneet vaikutteita Trotskilta tai edes, että he olisivat tienneet hänestä muuta kuin muutaman sanan alkeellista panettelua.
Sama koskee Itä-Eurooppaa kahta poikkeusta lukuunottamatta. Tiedetään, että nerokas unkarilainen toimittaja Miklos Gimes, joka myöhemmin seurasi Imre Nagya hirsipuuhun, oli tuonut Budapestiin Trotskin teoksen Petetty vallankumous, jonka oli ostanut kirjakauppiaalta Seinen rannalta Pariisista. Useat kymmenet älymystön edustajat ahmivat yksi kerrallaan kirjan öisin lukien. Se jätti heihin jälkensä ristiriitaisena ihailuna ja avuttomuuden tunteena: Kuinka he saattaisivat mitenkään onnistua siinä, missä tämä mies oli epäonnistunut? Samaan aikaan Puolassa Kazimierz Badowski, entinen antwerpeniläinen satamatyöntekijä, joka oli selvinnyt sekä Hitlerin että Stalinin leireiltä, luennoi Trotskista, ja hänen tarkkaavaisimpia kuuntelijoitaan olivat kaksi nuorta kommunistia, Jacek Kuron ja Karol Modzelewski.
Se, että erilaiset oppositioryhmät – en tarkoituksella käytä äärimmäisen kapeaa termiä “toisinajattelijat” – yrittivät maanalaisten tai puolimaanalaisten keinojen avulla taistella pluralistisen demokratian, ideoiden ja ohjelmien vapaan vertailun, tasa-arvon, etuoikeuksien poistamisen ja erityisesti totuuden puolesta, ei missään nimessä tarkoita sitä, että he olisivat olleet “trotskilaisia”, tiedostamattomasti tai muuten.
Kukaan ei myöskään voinut estää näitä vaatimuksia kytkeytymästä takaisin muihin samankaltaisiin vaatimuksiin kaukaisesta menneisyydestä. Mitä tahansa ajatteleekin, tietty jatkuvuus sitoo näitä miehiä ja naisia vuonna 1927 kuolleeseen Joffeen, vuonna 1988 rehabilitoituun Rakovskiin, Lev Sedovin jälkeen samoin murhattuun Trotskiin sekä tämän Vorkutassa ja muualla teloitettuihin tovereihin. Kyse on jatkumosta, ja tässä vaiheessa voimme vain sanoa, että “trotskilaiset” muodostivat tässä jatkumossa vain ohuen haaran, ei ehkä edes ollenkaan välttämättömän, mutta jossa jatkumossa Trotski ja hänen ajatuksensa ovat välttämätön osa.
Olisi ollut epärehellistä lopettaa tämä Trotskin elämäkerta – korostettuamme useita kertoja, ettei hän ollut mikään profeetta – viittaamatta näihin konkreettisiin työläisten kapinoihin, joiden ilmaisun hän oli jo ennalta hahmotellut määritelmässään “poliittinen vallankumous”.
* * *
Tässä kirjassa on jo ainakin epäsuorasti esitetty kysymys: Miten Trotskilla voi olla sellainen arvovalta yli puoli vuosisataa murhansa jälkeen, tultuaan haudatuksi moraalisesti ja poliittisesti vuosikymmenten ajaksi, tuhannella ja yhdellä tavalla, olipa kyseessä sitten Kronstadtin kapina, hänen uskonsa maailmanvallankumoukseen tai hänen omistautumisensa “marxismille”. Kirjoittaja François Mauriac on ehdottanut ensimmäisenä vastausta:
Häntä ei pelottanut Stalinissa se, että hän olisi ollut hallitseva persoona, vaan se, että hän oli se henkilö joka oli, niin alhainen ja niin julma, eikä toinen. Vuonna 1918, Kazanin taistelun aikana, Trotski paljastaa tuon ‘pikkusieluisen historiallisen fatalismin, joka kaikissa konkreettisissa ja yksityiselämän kysymyksissä passiivisesti viittaa yleisiin lakeihin ja asettaa sivuun historian todellisen elinvoiman: elävän ja toimivan yksilön’.
Tämä elävä ja toimiva Trotski näyttää meistä vähemmän epäinhimilliseltä kuin hänen verinen vastustajansa, mutta ehkä tämä johtuu siitä, että olemme oppineet tuntemaan hänet lapsena ja että jatkamme tämän lapsen seuraamista ja tunnistamme sen jopa siinä säälimättömässä miehessä, joka ei epäröi murskata sosialivallankumouksellisia, kun katsoi sen tarpeelliseksi.
Juuri tässä Trotski sitoo itsensä yleiseen ihmisyyteen: hän esittää kysymyksen, hän tutkii itseään veren roiskuessa hänen ympärillään, hän kertoo meille syyt – joista jotkut vaikuttavat päteviltä – omalle peräänantamattomuudelleen. ’Vallankumous on vallankumous’, hän kirjoittaa, ‘koska se tiivistää kaikki kehityksensä ristiriidat yksinkertaisiin vaihtoehtoihin: elämä tai kuolema’…
Totta on, että Trotski vastustaa etukäteen meidän porvarillista katkeruuttamme: hänen silmissään me porvarit olemme paljon julmempia kuin yksikään terroristi. ‘Näillä pohdiskeluilla’, hän kirjoittaa, ‘en millään tavalla halua puolustaa vallankumouksellista terroria. Jos yrittäisin puolustaa sitä, se tarkoittaisi, että hyväksyn syyttäjän näkemyksen.’ Mutta keitä olivat syyttäjät? Maailman suuren verilöylyn järjestäjät, hyväksikäyttäjät, uusrikkaat, jotka polttavat sikareitaan päivällisen jälkeen suitsukkeina tuntemattoman sotilaan kunniaksi, pasifistit, jotka taistelivat sotaa vastaan niin kauan kun se ei ollut syttynyt. Kannattaa lukea teksti loppuun kokonaan. Ei ainuttakaan yksityiskohtaa, joka ei vapise kuin nuoli maalissa!
Kova mies tämä Trotski, jonka tietoinen itsensä kovettaminen ei ollut tuhonnut hänen salaista, inhimillistä ydintään… Mitä enemmän ajattelen asiaa, sitä selvemmin tajuan, että voittoisana Trotski olisi saanut suuren vaikutusvallan valtavassa sosialistien joukossa liberaalissa Euroopassa, vetänyt puoleensa kaiken, minkä stalinismi oli torjunut ja ajanut lannistumattomaan oppositioon: Stalin oli kirjaimellisesti ’luotaantyöntävä’. Mutta siksi hänestä tuli myös vahvin, ja ne piirteet, jotka melkein tekevät Trotskista veljemme, ovat samat piirteet, jotka heikensivät ja syrjäyttivät hänet.
“Liberaalien” melusta ja monien intellektuellien hurmioitumisesta huolimatta minusta näyttää myös siltä, että maailma on tuskin houkuttelevampi nyt kuin se oli silloin, kun Trotski kysyi itseltään, mihin juuri alkanut 20. vuosisata johtaisi. Huolimatta epäonnistumisista ja särkyneistä illuusioista, huolimatta niin monista pettymyksistä ja katkerista muistoista, ihmiskunta – varsinkaan sen nuoret sukupolvet – eivät lakkaa haaveilemasta. Nykyään nuoret miehet ja naiset eivät luovu halustaan muuttaa maailmaa ja he löytävät sille joka päivä syitä ja oikeutuksia: tarvitsee vain katsoa, kuinka Chilestä, Etelä-Afrikasta ja Puolasta on tullut monille heistä se, mitä Espanja oli minun sukupolvelleni, sama epäilys ja toivo sydämessään.
On totta, että stalinismi on tahrannut kommunismin lippua hirveällä tavalla ja että tähti, jonka Victor Serge näki syntyvän idässä, ei loista samalla loistolla kuin vuonna 1917: vähemmänkin asioista tietävät näkevät varjot, jotka kantavat sellaisia nimiä kuin Puola, Tšekkoslovakia ja Afganistan. Venäjän sisällissodan ja sen rajujen taisteluiden aikana Trotski oli sitoutuneempi kuin kukaan muu, ehkä rohkeutensa ja vastuuntuntonsa ansiosta. Ja hän oli yksi ensimmäisistä ja suurimmista, jotka sanoivat ei havaitsemalleen rappeutumiselle. Hänen kohoava siluettinsa, murhaajan murskaaman kallon ympärillä olevat siteet, ystävien ja tovereiden varjo – ne tuhannet toverit luodinreikä otsassa, joista hänen elämänkumppaninsa kirjoitti – vasemmisto-opposition kommunistiset marttyyrit, jotka kidutettiin kuoliaaksi vankiloissa, häntä tähän päivään asti seuraava karkea ja julma panettelu, kaikki tämä asettaa hänet sen katastrofin vierelle, joka tapahtui, kun Lokakuu, tuo toivon katedraali, romahti.
Anarkistit voivat ajatella mitä haluavat, mutta Trotskin kohtaama, järkyttävät mittasuhteet saanut vaino, panettelu ja herkeämätön ajojahti, jonka uhriksi hän joutui, hänelle lähimpien ihmisten – ennen kaikkea vaimon ja lasten – teurastus varjostavat heidän syytöksiään ja tuhoavat heidän yrityksensä eristää hänet. Jopa keskinkertaiset akateemiset kommentaattorit osallistuvat, täysin tahattomasti, hänen todellisten kasvojensa paljastamiseen ja, a contrario, kirkastavat hänen panoksensa ihmiskunnan henkiselle pääomalle.
Tuleville sukupolville, Neuvostoliitossa ja muualla, yksi asia on selvä: Trotskin liikerata, hänen ajatuksensa lento, hänen moraaliset vaatimuksensa ihmiskunnan vapautumisesta ylittävät kaikessa olennaisessa hänen erheensä ja harha-askeleensa. Voimme jättää sivuun sen tosiasian, että hän ei aina käynyt taistoon, kun sitä olisi tarvittu, joskus ryhtyi taisteluun, kun olisi ollut parempi odottaa ja että hän usein yliarvioi niiden kompromissien merkityksen, jotka myöhemmin tahraisivat hänen mainettaan. Voimme jättää huomiotta sen tosiasian, että hän oli häikäilemätön armeijan komentaja – onko edes muunlaisia sellaisia? – ja sen, että hän ei aina kyennyt näyttämään rakkaimmilleen sitä rakkautta ja ystävyyttä, jota hän tunsi heitä kohtaan. Mutta emme voi sivuuttaa miestä, joka taisteli täydestä sydämestään loppuun asti, pää pystyssä, katse tulevaisuudessa ja joka tunsi kivun nousevan rinnassaan niin monien hänen rakkaidensa joutuessa murhaajan uhriksi, vakuuttaen samalla, ettei hän ollut kokenut mitään “henkilökohtaista tragediaa”. Luemme täynnä kunnioitusta hänen testamenttinsa viimeiset rivit, jotka on kirjoitettu 27. helmikuuta 1940 Coyoacánissa:
Neljäkymmentäkolme vuotta tietoisesta elämästäni olen ollut vallankumouksellinen, neljäkymmentäkaksi vuotta olen taistellut marxismin lipun alla. Jos voisin elää elämäni uudestaan, yrittäisin tietysti välttää tätä tai tuota virhettä, mutta elämäni yleistä suuntaa en haluaisi muuttaa. Kuolen proletaarisena vallankumouksena, marxistina, dialektisena materialistina ja näin ollen vakaumuksellisena ateistina. Uskoni ihmiskunnan kommunistiseen tulevaisuuteen ei ole lainkaan vähemmän kiihkeä kuin koskaan aiemminkaan. Päinvastoin, se palaa nyt vahvemmin kuin nuoruudessani.
Natasha tuli juuri pihan puolelta ja avasi ikkunan, jotta ilma pääsee vapaasti huoneeseeni. Näen kauniin vihreän nurmikon seinän alla ja kirkkaan sinisen taivaan seinän yllä ja auringonpaisteen kaikkialla. Elämä on ihanaa. Puhdistakoot tulevat sukupolvet sen kaikesta pahasta, kaikesta sorrosta ja väkivallasta ja nauttikoot sen rikkaudesta.
Tämä oli elävä Trotski.
Elävä Trotski? Kun toimittaja John Gunther lähti Prinkiposta vierailun jälkeen vuonna 1933, hän kirjoitti amerikkalaisille lukijoilleen, että Trotski pysyisi samanlaisena niin kauan kuin eläisi, “agitaation, kehityksen, luovuuden voimana”. Hän lisäsi: “Ehkä hän on yksi niistä harvoista, jotka eivät koskaan kuole.”
