Pääkirjoitus: Ilman vallankumouksellista teoriaa ei ole vallankumouksellista järjestöä

Kapitalismin kriisi saa yhä irvokkaampia muotoja. Nuorison, opiskelijoiden ja työläisten edistyneimmät kerrokset seuraavat kasvavan raivon vallassa, kuinka hallitsevien luokkien aiheuttamat hirveydet seuraavat toinen toistaan: Välimerelle hukkuvat pakolaiset, satoja tuhansia turhia uhreja aiheuttanut Ukrainan sota, hyökkäykset työläisten sekä opiskelijoiden elintasoa ja perusoikeuksia vastaan Euroopassa, jyrkästi nousevat elinkustannukset ja inflaatio, rasismin ja äärioikeiston nousu kautta teollistuneiden länsimaiden, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistön lisääntyvä sorto, militarismi ja imperialistinen uho. Ja ehkä aikakautemme kammottavimpana vääryyden monumenttina Palestiinan kansanmurha, jota Israel on lokakuusta 2023 lähtien suorittanut länsimaiden, mukaan lukien Suomen porvarivaltion, täydellä tuella.

Miten tämä on mahdollista, ihmiset kysyvät. Eikö tällaisen pitänyt olla jo historiaa? Eikö ihmiskunta ole oppinut mitään? Ovatko hallitsijamme menettäneet järkensä? Ja näistä kysymyksistä seuraa laajoille radikalisoituville kerroksille nuoria ja työläisiä pakottava tarve tarttua toimeen, ilmaista oma tyytymättömyys, raivo, vastarinta vallitsevaa asiantilaa kohtaan.

Myös me, vallankumoukselliset kommunistit ja marxistit, haluamme nostaa päiväjärjestykseen kysymyksen, jonka V. I. Lenin esitti jo vuonna 1902 samanlaisella taantumuksen kaudella tsaristisella Venäjällä: Mitä on tehtävä?

Lenin oli menettänyt oman isoveljensä, Aleksandr Uljanovin tämän noustua vuonna 1887 hirttolavalle tuomittuna osallisuudesta tsaari Aleksanteri III:n murhasuunnitelmaan. “Sasha” Uljanov oli jäsen vasemmistoradikaalissa Narodnaja volja -puolueessa (suom. Kansan tahto) ja kuului sen radikaalisiipeen, joka kannatti yksilöterrorismia. Nämä ns. narodnikien perinnettä jatkavat vallankumoukselliset sosialistit olivat Venäjän maaseutuväestöön nojautuva, anarkistinen liike, joka uskoi suoraan toimintaan keinona tuhota tsarismi. He ajattelivat, että näkyvien vallanpitäjien edustajien tappaminen olisi keino inspiroida massoja vallankumoukseen. Leninin isoveljen Narodnaja volja -puolue oli onnistunut 1881 murhaamaan tsaari Aleksanteri II:n. He puhuivat “teon propagandasta”, jonka avulla Venäjän sorretut massat innoitettaisiin nousemaan sortajiaan vastaan.

Kapitalismin kriisi, jonka nykyinen vaihe alkoi finanssikriisistä 2008, on nostanut kysymyksen vallankumouksesta ja menetelmistä siihen pääsemiseksi päiväjärjestykseen myös Suomessa vuonna 2025. Radikalisoituva nuoriso hakee keinoja tilanteen muuttamiseksi, tietä uuteen yhteiskuntaan. 1920-luvun lopulla noussut stalinistinen byrokratia sitä seuranneine hirveyksineen Neuvostoliitossa on monille asettanut kyseenalaiseksi mahdollisuuden demokraattiseen, bolshevikkien johtamaan sosialistiseen vallankumoukseen. Erityisesti Suomessa, johtuen historiallisen kehityksen erityispiirteistä maassamme, stalinismin varjo on edelleen suuri ja sen verinen, epäoikeudenmukainen historia on valtava painolasti työväenluokan tietoisuudessa, jolla on omat heijastuksensa radikaaleissa järjestöissä, sikäli kuin merkittäviä sellaisia Suomessa edes on.

Niinpä anarkismi näyttää monille hyvältä ratkaisulta, jolla ei ole samaa painolastia.

Anarkistit ovat vetäneet tilanteesta pääosin saman johtopäätöksen kuin kommunistitkin: ilman vallankumousta ja kapitalismin tuhoamista ihmiskunta ei tästä umpikujasta pääse. Karkeasti voi sanoa, että kommunistit ja anarkistit ovat samaa mieltä vallankumouksen välttämättömyydestä, mutta jo ennen vallankumousta menetelmissä siihen pääsemiseksi on merkittäviä eroja.

Ja vallankumouksessa erimielisyydet vasta toden teolla alkavatkin.

Marxisteina katsomme, että saadaksemme mahdollisimman suuren selkeyden siitä, mikä kunkin toimijan poliittinen linja ja ohjelma on, tarvitaan mahdollisimman perusteellinen ja selkeä keskustelu perusasioista. Muun muassa sitä varten julkaisemme tätä lehteä. Haluamme tehdä maksimaalisen selväksi työläisille missä me itse seisomme, ja mikä suhteemme on muihin radikaaleihin ja vallankumouksellisiin virtauksiin.

Marxin ja Engelsin tavoin katsomme, että kapitalismi ei kykene ratkaisemaan omaa perusristiriitaansa työn ja pääoman välillä. Anarkkiseen, hallitsemattomaan kapitalistien (nykyään imperialistien) väliseen kilpailuun perustuva järjestelmä, jossa kaikki tuotetaan kapitalistien voittojen lisäämiseksi, ei ihmiskunnan tarpeiden perusteella, on tuomittu loputtomaan kriisien sykliin, alaspäin syöksyvään rappion spiraaliin. Vain työväenluokka, perustuen asemaansa tuotantojärjestelmässä, on vallankumouksellinen luokka kapitalismissa. Marxin ja Engelsin sanoin Kommunistisessa manifestissa jo vuonna 1848, kapitalismi on tuottanut omat haudankaivajansa luotuaan työväenluokan, kansainvälisen proletariaatin. Ja vain proletariaatin tietoisen järjestäytymisen ja vastarinnan eli luokkataistelun kautta kapitalismi on mahdollista tuhota ihmiskunnan päästämiseksi tästä tuhoisasta umpikujasta, eteenpäin kohti ihmiskunnan vapautusta ja kehityksen huippuja, joista meillä tänään voi olla vain utuisia ennakkokäsityksiä.

Tämä ymmärrys tietoisesta järjestäytymisestä ja ylipäänsä massojen roolin ymmärtäminen erottaa meidät vallankumoukselliset kommunistit anarkisteista. Me emme romantisoi työväenluokkaa, kun sanomme, että luotamme massoihin. Tarkoitamme vain yksinkertaisesti sitä, että marxistisen teorian pohjalta vallankumouksen voivat aloittaa vain massat, ei mikään yksittäinen järjestö johonkin “teon propagandaan” perustuen tai inspiroimalla työväenluokan massat johonkin “spontaaniin organisoitumiseen” kohti vallankumousta. Ammattivallankumouksellisten rooli tässä yhtälössä on vakuuttaa massat ohjelmansa korrektiudesta ja tarjota heille se johto, jonka he tarvitsevat ja ansaitsevat viedäkseen loppuun aloittamansa vallankumoukset. Massat liikkuvat Marxin, Engelsin, Leninin ja Trotskin hahmottelemien omien lainalaisuuksiensa mukaan, kun heidän olonsa ovat muuttuneet niin sietämättömäksi, että vain liike vallankumouksen suuntaan on mahdollista. Nöyryys tämän tosiasian edessä on välttämätöntä kaikille vakavasti asiaansa suhtautuville vallankumouksellisille.

Viha ja aggressio ovat inhimillisen psykologian perustavanlaatuisia virtauksia. Aggression tehtävä on mahdollistaa organismin itsepuolustus ja se toimii myös toimintaan sysäävänä, eteenpäin vievänä voimana. Ei voi olla vallankumouksellinen marxisti ja kommunisti ilman syvällä palavaa luokkavihaa, vihaa kaikkea sortoa ja epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Mutta ihminen on materiaa, joka on tullut tietoiseksi itsestään. Tämä tietoisuus, järki, on ihmisyyden määrittelevä tekijä, kuten Marx ja Engels jo totesivat hahmotellessaan materialistisen dialektiikan periaatteita Hegelin idealistista dialektiikkaa vastaan ja sen korkeampana kehitysasteena. Ihmisen erottaa muusta eläinkunnasta kyky abstraktiin ajatteluun ja tietoiseen, pitkäjänteiseen toimintaan, joka puolestaan mahdollistaa luonnon prosessien ymmärtämisen ja sitä kautta nousemisen luonnon armoilta kohti yhä lisääntyvää ymmärrystä sen hallinnasta, välttämättömyyden valtakunnasta kohti vapauden valtakuntaa.

Vallankumouksellisina kommunisteina ja marxisteina ymmärrämme, että tunteet on asetettava tietoisen järjen palvelukseen. Vastoin kuin anarkistit katsomme, että massoja ei voi inspiroida jotenkin spontaanisti yhtäkkiä “tajuamaan” sortonsa ja ryhtymään yhdessä taisteluun kapitalistista järjestelmää vastaan perustuen tunteiden paloon ja vaistomaiseen kokemukseen epäoikeudenmukaisuudesta. Tätä Lenin tarkoitti sanoessaan, että vallankumouksellista järjestöä ei voi olla ilman vallankumouksellista teoriaa.

Voidaksemme suistaa vallasta koko historiansa ajan äärimmäisen tehokkaasti järjestäytynyt, viimeisen päälle omista luokkaeduistaan tietoinen kapitalistinen hallitseva luokka on meidän asetettava sitä vastaan järjestäytynyt työväenluokka, jonka täytyy olla vähintään yhtä kurinalaisesti ja luokkatietoisesti järjestäytynyt kuin sen luokkavihollinen on. Ja tämä vaatii täysin työväenluokkaan sitoutuneen, tinkimättömän vallankumouksellisen johdon, joka hallitsee marxismin teorian ja on valmis taistelemaan kapitalismia vastaan loppuun asti, kunnes vallankumous on saatu päätökseensä. Tällaisen johdon muodostaminen ja kouluttaminen edellyttää keskitetyn vallankumouksellisen puolueen, joka kerää piiriinsä työväenluokan, nuorison ja opiskelijoiden edistyneimmät kerrokset työväenluokan etujoukoksi. Tämä on Leninin puolueteorian ydin.

Vallankumouksellisten kommunistien optimismi, niin sanottu “vallankumouksellinen optimismi”, ei voi eikä saa perustua pelkkään tunteeseen siitä, että oma asia on oikeutettu, että itse on oikeassa ja vihollinen väärässä, että on moraalisesti korkeammalla kuin joku pahantahtoiseksi karikatyyriksi pienennetty vastapuoli. Monet vasemmistolaiset nykyään, ilman ironian häivääkään, puhuvat itsestään “hyviksinä” ja vastustajistaan “pahiksina”. Tämä on ankaran ja joskus verisenkin luokkataistelun tekemistä lastensaduksi. Tämä ei ole aikuisille sopiva asennoituminen aikamme kolossaalisiin poliittisiin kysymyksiin. 

Se vallankumouksellinen optimismi, jota myös Vallankumouksellinen kommunistinen internationaali edustaa, perustuu marxismin teoriaan, tieteelliseen sosialismiin. Sen ja koko luokkataistelun historian pohjalta näemme, että kapitalismi, niin kaikkivoipalta kuin se näyttääkin, sisältää oman tuhonsa siemenen. Tämän ymmärtämiseksi ei tarvita muuta kuin yksinkertainen ajatusleikki. Aikamme mahtavinkin imperialisti, olkoon se USA, Venäjä tai Kiina, huojuu väistämättä perustuksiaan myöten vain muutaman päivän yleislakon seurauksena. Kuten järjestömme perustaja Ted Grant summasi: yksikään valo ei pala, yksikään juna ei kulje ilman työväenluokan ystävällistä lupaa. Tämä peruskuvio ei ole muuttunut mihinkään siitä huolimatta, että taantumuksellisimmat “uusmarxistit” väittävät jopa, että työväenluokkaa ei enää olisi olemassa! Kapitalistit halveksuvat työväenluokkaa ja ovat siitä samalla täysin riippuvaisia voittojensa saamiseksi.

Kuten Trotski totesi 1938 julkaistussa ns. Siirtymäohjelmassaan: ihmiskunnan kriisi tiivistyy työväenluokan johdon kriisiksi.

Vaihtoehtona on steriiliin, elottomaan älyllisyyteen vetäytyvä, itseriittoinen nihilismi ja voimaton sohiminen, itsetarkoituksellinen riidan haastaminen hallitsevien luokkien väkivaltakoneiston kanssa siellä täällä, eristyneissä taskuissa. Tämä johtaa väistämättä demoralisaatioon ja myrkylliseen, lamauttavaan pessimismiin joka verhoutuu “radikaaleihin” fraaseihin ja kiukuttelua muistuttaviin, pinnallisiin iskulauseisiin, joilla vain vastustetaan kaikkea mahdollista itselle vastenmielistä eikä näytetä minkäänlaisia reittejä eteenpäin. Vain massat, joille tietä näyttää vallankumouksen tieteen ja taiteen hallitseva, marxistisessa teoriassa itsensä koulinut bolshevistinen johto, voivat raivata tämän tien eteenpäin. Eteenpäin kohti ihmiskunnan loistavaa tulevaisuutta. Vallankumouksen kautta sosialismiin siirtyminen merkitsee vasta ihmiskunnan esihistorian loppua.

Anarkistit syyttävät marxisteja usein “utopioiden luomisesta” ja mekanistisesta suhtautumisesta vallankumoukseen, että suunnittelisimme jotain tulevaa pakkovaltaa pilkuntarkasti. Vallankumouksen jälkeen mm. anarkistit joutuisivat näissä hahmotelmissa leireille, ellei pahempaakin. Tämä on paha väärinymmärrys, jonka pintapuolisinkin tutustuminen Marxin, Engelsin, Leninin ja Trotskin varsinaisiin ajatuksiin ja teksteihin paljastaisi. Marxistinen teoria torjuu kaiken kaavamaisen, mekanistisen suhtautumisen historiallisiin prosesseihin, eikä marxistiseen teoriaan toimintansa pohjaava ammattivallankumouksellinen tee organisaatiokaavioita yhteiskunnasta, jota ei vielä ole olemassa.

Meillä ei tässä ole tilaa käsitellä tarkemmin, miksi vastustamme ajatusta siitä, että organisatorinen hierarkia demokraattisessa työläisten vallankumouksellisessa puolueessa johtaisi automaattisesti tyrannimaisen byrokraattisen pakkovallan syntymiseen. Todetkaamme tässä yhteydessä vain Leninin demokraattisen sentralismin lähtevän ajatuksesta, ettei mikään positio järjestössä ole turvattu, ettei kukaan johtaja ole lähtökohtaisesti turvassa siltä, että hänet demokraattisesti, määräenemmistöpäätöksellä, voidaan korvata toisella. Lenin itse asettui täysin oman järjestönsä alaisuuteen ja useissa kohdin bolshevismin historiaa toimi bolsevikeissa, perustamassaan puolueessa, yhden miehen vähemmistönä ja pani toimeen päätöksiä, joista ei itse ollut samaa mieltä.

Todellisuudessa useissa kohdin historiaa näemme, miten anarkistien omat “periaatteet” ja “teoriat” hierarkiattomuudesta, “horisontaalisista rakenteista” ja kaiken auktoriteetin kiistämisestä johtavat täysin näiden periaatteiden vastaisiin konkreettisiin kehityskulkuihin heidän omissa järjestöissään. Kun johdon valitsemiseksi ei ole mitään demokratian takaavia mekanismeja, johtoon (kyllä, anarkistisissa järjestöissä on aina väistämättä lopulta johtaja) päätyvät monesti häikäilemättömimmät ja vallanhaluisimmat yksilöt ilman mitään kontrolli- tai valvontamekanismeja. Lisäksi toiminta ilman ohjaavaa, johdonmukaista teoriaa johtaa yhteiskunnan tasolla lopputulemiin, jotka ovat lopulta täysin ristiriidassa anarkistien itsensä ajaman politiikan kanssa.

Palataanpa jälleen Leninin traagiseen isoveljeen, Aleksandriin, narodnismiin ja yksilöterroriin. Vastarintaan sen itsensä tähden, ilman ohjaavaa teoriaa ja perspektiivejä tulevaisuuteen.

Aleksandr osallistui salaliittoon tsaari Aleksanteri III:n murhaamiseksi. Häntä epäilemättä inspiroi edeltävän tsaarin, Aleksanteri II:n, onnistunut surmaaminen anarkistien toimesta. Tsaari Aleksanteri II tunnettiin “vapauttajatsaarina”, joka vihdoin lakkautti maaorjuuden Venäjän imperiumissa ja perusti paikallishallintoa varten zemtsvot, jotka huolehtivat alkeellisesta sairaan- ja köyhäinhoidosta. Sensuuria lievennettiin, rautatieverkostoa kehitettiin voimallisesti ja oikeusjärjestelmää liberalisoitiin ottamalla käyttöön viralliset tuomioistuimet ja valamiesjärjestelmä. Suomen autonomisen suuriruhtinaskunnan valtiopäivät kutsuttiin koolle 1863 vuosikymmenien tauon jälkeen. Vapauttajatsaarin muistomerkki seisoo edelleen Helsingin Senaatintorilla muistona hänen Suomessakin tekemilleen liberaaleille uudistuksille.

Narodnaja voljan vallankumouksellisten onnistuttua surmaamaan Aleksanteri II:n 13.3.1881 Pietarissa hänen seuraajansa tsaarina oli hänen poikansa Aleksanteri III, jonka murhaa Aleksandr Uljanov kumppaneineen siis suunnitteli. Aleksanteri III oli piinkova vanhoillinen ja taantumuksellinen, joka muun muassa perusti pahamaineisen tsaarin salaisen poliisin Ohranan. Hän peruutti valmistelussa olleen lain, joka olisi rajoittanut tsaarin absoluuttista valtaa. Pogromit juutalaisia vastaan käynnistyivät uudella innolla ja heidän sortoaan kiristettiin valtion taholta. Koulutuksen saatavuutta heikennettiin. Sensuuri kiristyi ja zemstvojen valtaa rajoitettiin. Vallankumoukselliset liikkeet heitettiin sorron myötä 15 vuodeksi taaksepäin, maan alle odottamaan tulevaisuutta. Tämä kaikki oli materiaalista seurausta Narodnaja voljan “teon propagandasta”, kuten osaltaan myös Leninin rakkaan isoveljen Sashan marttyyrikuolema. Tämä kaikki oli seurausta marxistisen teoreettisen perspektiivin puutteesta vallankumouksellisessa liikkeessä.

Kolmen vuosikymmenen kuluttua tästä Lenin, Trotski ja bolshevikit johtivat Venäjän proletariaatin valtaan lokakuun vallankumouksessa 1917, joka oli vastoin edelleen yleistä käsitystä lähes veretön. Trotski oli Leninin ollessa Helsingissä maanpaossa syksyllä 1917 johtanut Petrogradin bolshevikkien sotilaallista vallankumouskomiteaa ja vakuuttanut puolelleen ratkaisevat varuskunnat Petrogradissa. Bolshevikit olivat järjestäneet työläiset ja saavuttaneet enemmistön neuvostoissa, työläisvallan perusyksiköissä ja tulevan työläisvaltion ennennäkemättömän demokraattisen perustuksen muodostavissa hallintoelimissä.

He tekivät tämän marxistisen teorian avulla ja nojautuen omaan, ylivoimaiseen ymmärrykseensä dialektiikasta ja vallankumouksen prosessista.

Me Suomen Vallankumoukselliset kommunistit puolustamme tinkimättä teoreettista perustaamme, tahratonta marxismin punalippuamme sekä bolshevistista perinnettämme. Ojennamme yhteistyön käden rehellisille anarkistisille luokkataistelijoille, mutta torjumme ankarasti huonossa uskossa heitetyt ja hataraan ymmärrykseen perustuvat syytökset “punafasismista”, “tyrannian tavoittelusta”, “autoritaarisuudesta” ja “stalinismista”. Meidät, lokakuun 1917 bolshevikkien soihtua kantavat vallankumoukselliset kommunistit, erottaa stalinismin kauhuista kokonainen verta virtaava joki.

Vain selkiyttämällä näkemyksemme, tekemällä poliittiset eromme selviksi ja kirkastamalla massoille ohjelmamme voimme tehdä heille mahdolliseksi päättää, kenelle he luottamuksensa antavat, kun Suomessakin on aika löytää jälleen kunniakkaat vuoden 1918 perinteet ja nousta massojen kärjessä luokkataisteluun kapitalistien epäinhimillistä, sortavaa järjestelmää vastaan.

Ilmari Vasara