Uusliberalisaation trendi, joka tarkoittaa sodanjälkeisen nousuhdanteen jälkeen uudelleen kriisiytyneen kapitalismin ideologista oikeutusta, ei johtanutkaan globalisaation maailmankylään. Sen sijaan keskelle Eurooppaa vedetäänkin uusi rautaesirippu, joka aivan sattumalta oli myös USA:n imperialismin pitkäaikainen ulkopoliittinen päämäärä: estää Saksan teollisuuden ja Venäjän energian liitto. Tämän politiikan päämäärä on liittää EU talousalueena ja sotilaaallisesti selkeämmin osaksi läntistä imperialistiblokkia.
Suomi allekirjoitti 18. joulukuuta maamme Natoon liittymisen kruunaavan DCA-sopimuksen, joka on kahdenvälinen puolustusyhteistyösopimus USA:n kanssa. Sopimus antaa Pentagonille paljon suuremmat valtuudet käyttää Suomen maaperällä olevia kohteita ja varastoida tänne aseita kuin jo ennen Nato-jäsenyyttä solmittu isäntämaasopimus. Tämä kehitys on ollut mahdollista viedä maaliin lähes virkamieskäsittelynä — siitäkin huolimatta, että se on ilmeisessä ristiriidassa Suomen perustuslain kanssa.
Tämä taloudellisen protektionismin paluu kriisin seurauksena on nimenomaan tehnyt “uusliberaaleista” konservatiivejä yhdessä yössä, todistaen seikan jota marxistit ovat aina osoittaneet: kapitalismissa raha ratkaisee, huolimatta poliittisista selityksistä, joita politiikan päälle lätkäistään. Näin ollen sodanjälkeinen tilanne, joka toi meille hyvinvointivaltiot, ei ole pohjimmiltaan eri ilmiö kuin nälkävyöpolitiikan uusliberalismi, vaan sama järjestelmä erilaisten historiallisten tilanteiden edessä, sopivien ideologisten oikeutusten saattelemana.
Nyt nationalismi on jälleen tervetullutta, sillä se suojelee pääomaa, toisin sanottuna omistussuhteita, jotka palautuvat hallintaan. Jos imperialismi on “kapitalismin monopolistinen vaihe”, kuten Lenin kirjoitti, tätä hän varmaankin tarkoitti: muutamaan pääoman etupiiriin jakautunut maailma. “Salliva” uusliberalistinen retoriikka mahdollisti läntisen pääoman valloitukset entisen Neuvostoliiton alueelle ja valkopesi kolonialismia, kunnes itäiset finanssiblokit saivat rivinsä kasaan. USA elää yhä unipolaaria hetkeään, ottaen edelleen röyhkeästi ehtojen sanelijan roolin, vaikka “koko Galliaa ei vielä ole valloitettu”. Nyt barbaarit kerääntyvät rajojen takana, ja ne on saatava kiinni. Suomi on puolensa valinnut.
On selvää, että kumpikaan puoli ei ole proletariaatin puoli, sillä imperialismi ei koskaan ole ollut työväenluokan etujen mukaista: siinähän työläiset tappavat toisiaan omistavan luokan intressien puolesta. Moninapainen maailma ei ole yhden hegemonin hallitsema maailma, mutta kolmen tai neljän autoritääris-imperialistisen pääomakonglomeraatin etupiireihin jakama ei ole sen parempi.
DCA-sopimuksen suhteen on selvää, ettei se ole osa sitä maailmaa, jota työväenluokan kannattaisi itselleen rakentaa. Kapitalistien intressien mukainen militarisaatio työläisten kustannuksella on saatava poikki, mutta suunnan muutos edellyttää työväenluokan astumista esiin. Sen on itse määrättävä suuntansa, jotteivät kapitalistit sitä pääse tekemään.
Jukka Ylisuvanto
