Yhdysvaltojen imperialismin kestämättömän paineen alla Kuuban kansalliskokous hyväksyi sarjan taloudellisia esityksiä erityisessä kokouksessa 18. kesäkuuta. Jos nämä esitykset otetaan käytäntöön, ne johtavat kapitalismin palauttamiseen.
Perjantaina 12. kesäkuuta presidentti Díaz-Canel ilmoitti lehdistötilaisuudessa merkittävistä taloudellisista uudistuksista. Keskiviikkona 17. kesäkuuta Kuuban kommunistisen puolueen (PCC) keskuskomitea kokoontui täysistuntoon, ja seuraavana päivänä kansalliskokous hyväksyi ennennäkemättömällä nopeudella jopa 176 toimenpidettä. Kokonaisuudessaan nämä toimenpiteet tarkoittavat loppua suunnitelmataloudelle ja kapitalismin palauttamista, jos ne pannaan käytäntöön.
Tehtyjä päätöksiä ei voi tulkita muulla tavalla. Kyse ei ole muutamasta reformista tai markkinoiden osittaisesta avaamisesta, vaan täydestä kapitalististen markkinoiden palauttamisesta. Tämä on laadullinen harppaus, ei vain määrällinen, jolla on vakavia ja historiallisia seurauksia.
Kapitalismin palauttaminen
Aloittakaamme kuvauksella hyväksytyistä toimenpiteistä:
- Valtion suunnittelu taloudessa lopetetaan. Valtion kontrolli resurssien jakelusta korvataan “signaaleilla päätöksistä kaikille taloudellisille toimijoille” (julkisille sekä yksityisille), joista ensisijaisena “markkinasignaalit”.
- Ulkomaankaupan monopoli lopetetaan.
- “Valtion omistamien sosialististen yritysten muuttaminen kaupallisiksi yrityksiksi, joilla on osakkeita”. Niin koti- kuin ulkomaisen yksityisen pääoman sallitaan ostavan näitä osakkeita.
- Valtion omistamilla yrityksillä on täysi itsemääräämisoikeus päättää investointikohteistaan, sektoreista, joilla toimia, työläistensä palkoista ja omaisuutensa myynnistä yksityiselle sektorille; ne asettavat hintansa kulujen mukaan ja ne, jotka eivät tuota voittoa, suljetaan.
- Yksityisen pankki- ja finanssisektorin luominen.
- Niin koti- kuin ulkomaisille yksityisille sijoituksille avoinna olevien tuotannon alojen rajaton laajentaminen.
- Yksityisten toimijoiden oikeus omistaa maata ja tehdä siitä voittoja ilman määrättyä aikarajaa.
- Yleistuen lakkauttaminen, joka korvataan heikoissa asemissa oleville ihmisille kohdennetulla tuella.
- Irtisanomislakien keventäminen ja työttömyysturvan käyttöönotto, joka kestää kolmesta kuuteen kuukautta.
- “Kansallisen valuutan peräjälkeisiä devalvaatioita vaihtokurssien erojen vähentämiseksi. Yritykset, jotka eivät kestä devalvaatioita, suljetaan.”
- Yksityisten yritysten sallitaan palkata enemmän kuin 100 työntekijää.
- “Kiinteistöyhtiöiden sallitaan myydä ja ostaa asuntoja.”
- “Ulkomaisille investoijille sallitaan täysi pääsy niiden tuloihin ulkomaisessa valuutassa, toimimaan joustavasti talouden osittaisen dollarisaation ympäristössä, ja pääsy ulkomaisille valuuttamarkkinoille.”
- “Liiketoiminnan muotoja sallitaan Cay-saarilla, Havannan vanhankaupungin perintöalueilla ja Trinidadissa.”
- “Kiinteistöjen rakennus sallitaan kaikilla maan turistialueilla.”
- “Pikaruokaketjuja kutsutaan investoimaan maahan.”
Nämä ovat vain joitain hyväksytyistä ehdotuksista, jotka sisältävät myös muita vakavia puolia. Olen listannut vain ne, jotka vaikuttavat merkittävimmiltä minulle.
Riippumatta näiden päätösten tekijöiden tarkoitusperistä ja sanoista käytännössä kyseessä on kapitalismin palauttaminen Kuubaan.
Taloudellisen suunnittelun lakkauttamisen mukana tulee valtion omistamien yritysten muuttaminen osakeyhtiöiksi, niiden alistaminen markkinavoimille, ja ulkomaankaupan monopolin lakkauttaminen, joka toimi esteenä (toki puolittaisena ja huomattavasti heikentyneenä esteenä, mutta esteenä joka tapauksessa) kapitalististen maailmanmarkkinoiden paineita vastaan.
Tehdyt ehdotukset myös toteavat, että (valtion ja yksityisten) yritysten on kyettävä osoittamaan “yhteiskunnallista vastuunottoa” – yksi kansalliskokouksen jäsen sanoi yksityisten yritysten “olevan myös sosialistisia!” – sekä sen, että valtio on oikeutettu omistamaan hallitsevan osuuden keskeisten sektorien yritysten osakkeista. Käytännössä millään tällä ei ole väliä. Kapitalistit eivät toimi moraalisten paineiden alla koko yhteiskunnan hyödyksi, vaan maksimoidakseen voittonsa, muuten kilpailu ajaa heidät konkurssiin.
Yksityinen voittojen tavoittelu – niin koti- kuin ulkomainen – asettuu Kuuban talouden ajavaksi voimaksi, jos nämä ehdotukset laitetaan käytäntöön.
Ministeri Marrero sekä presidentti Díaz-Canel esittivät hyväksytyt toimenpiteet askelina, jotka olisi otettu Yhdysvaltojen viimeisimmistä eskalaatioista huolimatta, ja osana “sosialistisen mallin kehittämistä ja vahvistamista”.
Näiden toimenpiteiden todettiin myös “ratkaisevan solmun, joka tukahdutti tuotantovoimia” – ikään kuin ongelma olisi tuotantovoimien valtion omistus ja suunnittelu, eikä byrokratia ja se byrokraattinen tapa, jolla Kuuban tuotanto on suunniteltu.
Tämä on kenties vakavin ongelma. Voidaan perustella, että osa näistä markkinoille tehdyistä myönnytyksistä oli välttämättömiä, koska viime kuukausina voimistunut imperialismin paine on ajanut Kuuban talouden erittäin vaikeaan tilanteeseen. Mutta siinä tapauksessa on sanottava avoimesti, että nämä toimenpiteet tarkoittavat vakavaa ja erittäin vaarallista askelta taaksepäin, eikä ylistää niitä askeleena eteenpäin tai esittää niiden vahvistavan sosialismia.
Päätösten myrskyn keskellä presidentti Díaz-Canel myös ilmoitti pyytäneensä neuvoja ehdotuksiin hänen sanojensa mukaan “kriittisiltä” kuubalaisilta taloustieteilijöiltä. Heidän joukossaan ovat Omar Everleny ja Triana Cordoví, jotka ovat viimeisen 20 vuoden aikana Kuuban talouden tutkimuskeskuksen sisällä sekä sen ulkopuolella puoltaneet kapitalismin palauttamista kiinalais-vietnamilaisen mallin mukaan. Tämä on kuin pukin asettamista kaalimaan vartijaksi.
Useissa puheissa Kuuban kansalliskokouksen sekä puolueen keskuskomitean kokouksissa on selitetty, että ehdotukset nousivat seurauksena “muiden sosialististen maiden kokemusten tutkimuksesta”, toisin sanoen Kiinan ja Vietnamin.
Selvyyden vuoksi Kiinassa ja Vietnamissa niiden “kommunististen” puolueiden johto palautti kapitalismin. Näissä tapauksissa tämä prosessi kesti vuosikymmeniä; Kuubassa he pyrkivät toteuttamaan ehdotukset päivien ja viikkojen sisällä.
Keskeinen ero on, että Kiinassa kapitalismin palauttaminen tapahtui suuressa maassa, jolla on valtava reservi halpaa työvoimaa ja vahva valtio, joka lopulta johti itsenäiseen kehitykseen, joka teki Kiinasta merkittävän vallan maailmalla ja kykeneväisen haastamaan Yhdysvaltojen herruuden. Kiina on kapitalistinen maa, jossa kourallinen miljardöörejä, joilla on läheiset kytkökset valtiokoneistoon ja väärin nimitettyyn Kommunistiseen puolueeseen, hallitsevat taloutta ja hyötyvät miljoonien hyväksikäytettyjen ihmisten tekemästä työstä. Mutta sentään se on kapitalistinen maa, joka kykenee määräämään oman politiikkansa ja kilpailemaan tasavertaisesti Yhdysvaltojen imperialismin kanssa maailmanmarkkinoilla.
Kuuba ei kuitenkaan ole samassa asemassa. Tämä on todettava rehellisesti. Rajaton ja hallitsematon ulkomaisen pääoman ryntäys Kuuban heikkoon talouteen johtaisi hyvin nopeasti sen täyteen alistamiseen. Taloudellisen itsenäisyyden menettämistä seuraisi ennemmin tai myöhemmin poliittisen itsenäisyyden menettäminen.
Selvästi monet – jopa keskuskomiteassa ja kansalliskokouksessa – suhtautuvat toimenpiteisiin varauksella, etenkin niiden aiheuttamien taloudellisten seurauksien vuoksi. Esimerkiksi puolueen hallitsevan elimen kokouksessa Miriam Nicado selitti kuinka hyväksytyt ehdotukset “saattavat kärjistää eriarvoisuutta kansan keskuudessa [– –] ja saattavat jopa johtaa varallisuuden merkittävämpään keskittymiseen tietyillä sektoreilla”.
Näin ollen ehdotusten edistämiseksi esiteltiin Raúl Castron allekirjoittama kirje, joka antoi tukensa niille. Täten vallankumouksen historiallisen johdon kaikki arvovalta – heidän, jotka kaatoivat kapitalismin toteuttaakseen parrakkaiden vallankumouksellisten lupaukset itsenäisyydestä ja oikeudesta – vedettiin esiin oikeuttaakseen sen täysi vastakohta.
Yhdysvaltojen raaka ja väkivaltainen taloudellinen kuristus
Huolimatta väitteistä, että nämä toimenpiteet toteutetaan heidän omasta vapaasta tahdostaan, todellisuus on jääräpäinen. Yhdysvaltojen taloudellinen kuristus on kiihtynyt kestämättömäksi.
Tammikuussa asetettu öljyä koskeva kauppasaarto halvaannuttaa jatkuvasti yhä suuremman osan Kuuban taloudesta. Se on aiheuttanut yli 24 tuntia kestäviä sähkökatkoja, häirinnyt ihmisten ja elintarpeiden (kuten ruoan) kuljetuksia sekä vaikuttanut julkisiin palveluihin (mukaan lukien kouluihin ja sairaaloihin). Se estää ihmisiä säilyttämästä sen ruoan, jonka käsiinsä saa, ja on pakottanut heidät valmistamaan ruokansa kivihiilen avulla.
Marco Rubio on onnistuneesti uhkaillut Karibian ja Keski-Amerikan maita karkottamaan kuubalaisen lääketieteellisen avun, joka on merkittävä tulonlähde Kuuballe.
Monet lentoyhtiöt ovat peruneet lentoja Kuubaan johtuen lentopolttoaineen puutteesta (joka on öljysaarron seurausta), joka on iskenyt turismiin etenkin Venäjältä ja Kanadasta.
Rubion 1. toukokuuta asettamat toissijaiset pakotteet työnsivät kanadalaisen kaivosyhtiön Sherritt Internationalin vetäytymään (se oli tehnyt yhteistyötä kuubalaisen valtion omistaman yrityksen kanssa nikkelin ja koboltin louhinnassa), pakottivat indonesialaisten, turkkilaisten, espanjalaisten ja kanadalaisten hotelliketjujen lopettamaan yhteistyönsä valtion omistaman yrityksen Gaviotan kanssa, johtivat Visan ja Mastercardin lopettamaan toimintansa saarella ja pakottivat eurooppalaiset laivayhtiöt Hapag-Lloydin ja CMA CGM:n pidättämään kuljetustoimintansa. Jopa jälleenmyyjä Envioscuba.com, joka lähettää hyödykkeitä saaren asukkaille heidän Yhdysvalloissa asuvilta sukulaisiltaan, on joutunut pysäyttämään toimintansa.
Trump-Rubio kaksikko on rikollisesti kohdistanut hyökkäyksensä kaikkiin Kuuban ulkomaisen valuutan lähteisiin, mm. terveyspalveluiden vienti, turismi, rahalähetykset, kaivostoiminta, minkä lisäksi he leikkasivat Kuuban energialähteet.
Tämän ennennäkemättömän kiristyksen ohella Trump ja Rubio ovat heilutelleet miekkojaan sotilaallisten uhkauksien kera ja Hegseth vieraili Guantánamon sotilastukikohdassa “Rambo-tyylisesti”.
Kiinan tie kapitalismin palauttamiseen – amerikkalaisten liikemiesten kanssa?
Täten yksi mahdollinen selitys näille toimenpiteille on, että Kuuban johto on päättänyt palauttaa kapitalismin samalla pitäen poliittisesta hallinnastaan kiinni (Kiinan mallin mukaan) estääkseen imperialistisen sotilaallisen intervention ja hallinnon vaihdon, neuvotellakseen kauppasaarron lopettamisesta.
Tämä selitys olisi yhdenmukainen useiden viimeaikaisten tapahtumien ja julkilausumien kanssa. Toukokuun loppupuolella Vic Mellor, amerikkalainen liikemies ja Trumpia kannattava Rhode Islandin kuvernööriehdokas vieraili Kuubassa “kuubalaisten yrittäjien kutsusta”. Vierailunsa aikana hän tapasi kahdesti Raúl Castron lapsenlapsen.
“Pääsin tapaamaan Raúlin [Rodríguez Castro] ja hänen näkemyksensä Kuuban avaamisesta yritysten kanssa, olen samaa mieltä sen kanssa. Mielestäni Kuuba tarvitsee sitä. Mielestäni maailma tarvitsee sitä,” Mellor kertoi AFP:lle. “Mielestäni on aika liikkua eteenpäin, on aika muutokselle, ja Raúl uskoo näin myös.”
Sydäntä lämmittävää.
Päivä sen jälkeen, kun kansalliskokous hyväksyi kapitalismin palauttamisen, – kuubalaisilta ei tästä kysytty, eikä heille niinkään ole tarjottu selitystä – Raulito antoi yksinoikeushaastattelun abudhabilaiselle The Nationalille, jossa hän vaati “ystävällisiä suhteita” Yhdysvaltojen kanssa. Hän lisäsi, että sopimus korvauksista amerikankuubalaisille, joiden omistukset vallankumous takavarikoi, on saavutettavissa.
Samassa haastattelussa kaupankäynnin ja turismin ministerin edustaja, Carlos Méndez kohdisti puheensa suoraan Yhdysvaltojen elinkeinoelämälle. “Me haluamme yhdysvaltalaisten liikemiesten tietävän ja ymmärtävän, että Kuuba on maa, joka on avoin investoinneille [– –] aloilla kuten kaivosteollisuus, turismi, kiinteistöt, pankkitoiminta ja finanssiala. [– –] Meidän hallitustemme välillä on erimielisyyksiä, joiden ei tulisi estää elinkeinoelämää osallistumasta Kuuban talouteen.”
Donald Trumpin ja Marco Rubion välillä on selvästi erimielisyyksiä heidän suhtautumisessaan Kuuban vallankumoukseen. On selvää, että he molemmat haluavat tuhota sen, mutta he eroavat siinä, mikä lopullisen tavoiteen tulisi olla. Rubiolle tavoitteena on hallinnon vaihto ja vallan siirtyminen Miamissa asuvien amerikankuubalaisten gusanoiden käsiin. Trumpille todennäköisimmin saaren hallinta ja sen resurssien hallinta riittäisi, ja Kiinan ja Venäjän pakottaminen pois riippumatta siitä, kuka aluksi on vallassa: Venezuelan malli.
Yksi vihje on jäänyt lähes täysin vaille huomiota. Kun Rubion toissijaiset pakotteet pakottivat kanadalaisen kaivosyhtiön Sherritt Internationalin poistumaan saarelta, yritys – joka on lähes kokonaan Kuuban investointiensa varassa – meni konkurssiin. Sen jälkeen yhdysvaltalainen yritys, jonka omistaa eräs Trumpin edellisen hallinnon neuvonantaja, astui esiin ja tarjoutui ostamaan enemmistöosuuden siitä.
Mitä hyötyä texasilaiselle sijoittajalle on kanadalaisessa yrityksessä, joka on jäänyt vaille toimintaa Rubion pakotteiden vuoksi, ellei hän arvioi, että hän voi saada luvan Trumpilta toimia Kuubassa! Jos vastaavanlainen sopimus kävisi toteen, se tarkoittaisi, että nikkelin ja koboltin louhinta Kuubassa siirtyisi Kanadan hallinnasta Yhdysvaltojen hallintaan aikana, jolloin Yhdysvaltojen imperialismi kiiruhtaa varmistamaan pääsyn kriittisiin mineraaleihin.
Onko kaukaa haettua ajatella, että samankaltaisia operaatioita saattaa olla luvassa muille tuotannonaloille, kuten turismille ja palvelualoille?
Imperialistinen kiristys on jo johtanut espanjalaisten ja kanadalaisten monikansallisten yritysten osittaiseen vetäytymiseen näiltä aloilta. Olisivatko suuret yhdysvaltalaiset ketjut tai yritykset muista maista, jotka eivät ole Yhdysvaltojen kilpailijoita, valmiina korvaamaan ne? On puhetta arabiemiraattilaisista sijoittajien joukosta, jotka olisivat kiinnostuneita rakentamaan “Trump-saaren” Cayo Santa Maríalle!.
Yhdysvaltojen taloudellinen hallinta Kuuban taloudesta tarkoittaisi kaiken itsenäisyyden menettämistä. Tapahtui se sitten sopimuksella osan Kuuban valtion byrokratiasta ja Kommunistisen puolueen kanssa tai raa’alla voimalla.
On todettava jälleen se, mitä olemme selittäneet kerta toisensa jälkeen. Kuuban vallankumouksen saavutukset olivat mahdollisia ainoastaan kapitalismin tuhoamisen ansiosta. Jos kapitalismi palautetaan, näitä saavutuksia on mahdoton puolustaa (jotka ovat vielä osittain olemassa, huolimatta vuosikymmeniä kestäneestä imperialismin paineesta).
Kapitalismin täysi palauttaminen tarkoittaisi yhteiskunnan jakautumisen kiihtymistä, vaurauden keskittymistä yhä pienemmälle määrälle ihmisistä ja kuubalaisen kapitalistiluokan esiintulemista, joka ennen pitkää, käyttäen sen taloudellista valtaa, saavuttaa poliittisen vallan. Emme puhu kourallisesta pieniä ja keskikokoisia yrityksiä (MIPYME), joista kukin palkkaa tusinan työläisiä, vaan merkittävistä ulkomaisista sijoittajista, jotka ottavat haltuunsa kaikki voittoa tekevät tuotannonalat. Sen lisäksi vasta kehittymässä oleva Kuuban porvaristo saa tukensa (tai paremmin sanottuna on alisteinen) maailman vahvimmalta imperialistiselta vallalta, joka on vain 145 kilometrin päässä.
Suunnitelmatalouden tuhoutumisen seurauksena kaikki vallankumouksen saavutukset tuhoutuvat, mukaan lukien kansallinen itsenäisyys. Kapitalistinen Kuuba päätyisi puolikoloniaaliseksi maaksi Yhdysvaltojen alistuksen alla.
Oliko mitään muuta vaihtoehtoa?
Monet vallankumoukselliset ja kommunistit Kuubassa ovat erittäin tietoisia näiden ehdotusten seurauksista ja vaaroista huolimatta sen johdon väitteistä, että kyseessä on “sosialistisen mallin kehittäminen” ja “sen muuttaminen, mikä vaatii muuttamista” (kyynisesti hyväksikäyttäen Fidelin lainausta).
Mutta kapitalismin palauttamisen vastainen taistelu kohtaa merkittäviä haasteita.
Ensimmäinen haasteista on poliittisen väittelyn puute päätöksenteossa niin puolueen kuin valtion sisällä. Kuubassa on ollut monia neuvotteluita ja kansanäänestyksiä. 15 vuotta sitten talouden suuntaviivoista oli laajaa keskustelua, mutta loppujen lopuksi päätökset tehtiin ylhäältäpäin ilman työväenluokan suoraa osallistumista.
Seuraava haasteista on ymmärrettävä refleksi yhtenäisyyttä ja rivien tiivistämistä kohtaan imperialistisen aggression alla, “piiritetty linnake”-oireilu. Tähän vastaamme, että Brest-Litovskin neuvotteluiden aikaan, jolloin työläisvaltio oli suoran sotilaallisen uhan alla, bolshevikit organisoivat Neuvosto-Venäjällä laajoja väittelyitä niin puolueen kuin neuvostojen sisällä. Olemassa oli kolme vastakkaista asemaa, joista kaikki käyttivät valtion mediaa ja julkisia kokouksia oman kantansa puolesta. Lopussa päätös oli tehtävä nopeasti.
1960-luvun aikana, jolloin Kuuban vallankumous oli suoran sotilaallisen uhan alla, vallankumouksellisten keskuudessa käytiin monia kiihkeitä väittelyitä – koskien neuvosto-ohjekirjojen käyttämistä, taloudellista mallia, kansainvälisen vallankumouksen tarvetta ja päätöksiä suhteessa taiteeseen ja kulttuuriin. Tämä ei heikentänyt vallankumousta, päinvastoin.
Yhtenäisyys vihollisen edessä suojelee vallankumousta, mutta yhtenäisyys heidän kanssaan, jotka ehdottavat kapitalismin palauttamista, on virheellinen. Se tarkoittaa alistumista päätökselle, joka todellisuudessa johtaa vallankumouksen heikentymiseen ja lopulta sen tuhoon.
Kolmas haaste on selkeän vastauksen puute kysymykselle: “mutta mikä on vaihtoehto?” Tämä on haasteista keskeisin.
Se on täysin totta, että tilanne on epätoivoinen. Mutta on myös tärkeää puhua suoraan ja kutsua asioita niiden oikeilla nimillään. Askelta, joka todellisuudessa on vaarallinen harppaus taaksepäin, ei voi naamioida puheilla “sosialistisen projektin vahvistamisesta”. Näin tehtiin jo Ordenamiento -talousuudistusten suhteen vuonna 2020 ja sen tuhoisat seuraukset ovat päivänselviä.
Byrokratianvastainen taistelu työväen hallinnalla
Myönnytykset markkinoille voivat olla (ja ovat) välttämättömiä, mutta muutaman myönnyksen ja kapitalismin täyden palauttamisen välillä on valtava ero. Tämä ero ei ole muodollinen vaan laadullinen. Mitä tahansa myönnytyksiä kapitalismille on seurattava (kuten tapahtui NEP:n suhteen Neuvosto-Venäjällä) toimenpiteitä taloudessa ja yhteiskunnassa työläisten hallinnan varmistamiseksi.
Kuubalainen taloustieteilijä Liu Mok osittain käsittelee tätä kysymystä kuubalaiseen lehteen Juventud Técnica nimellä “Onko Kuuballa muuta vaihtoehtoa?” julkaistussa kirjoituksessaan:
“Muutoksen tarpeen tunnistaminen ei tarkoita sen hyväksymistä, että ainoa tie eteenpäin on asteittain laajentaa mahdollisuuksia kerryttää yksityistä pääomaa tai muuttaa valtion omistamat yritykset osakeyhtiöiksi, jotka ovat avoimia uusille sijoittajille. [– –]
Silmiinpistävää on se, että keskustelua vaihtoehdoista, jotka syventäisivät työläisten ja yhteisöjen suoraa osallistumista talouden hallintaan, ei ole lähes ollenkaan. Väittely vaikuttaa heilahtelevan kahden ääripään välillä: jäykkien ja tehottomien byrokraattisten rakenteiden säilyttäminen tai pääomalle yhä laajempien mahdollisuuksien luovuttaminen. Näiden kahden välillä sijaitsee suurilta osin kartoittamatonta maastoa. [– –]
Vaihtoehtoinen mahdollisuus olisi liikkua työläisten ja yhteisöjen itsehallinnan muotojen suuntaan. Sen sijaan, että valtion omistamat yritykset muutetaan osakeyhtiöiksi, joissa päätöksenteko viime kädessä määräytyy sen mukaan kuka omistaa suurimman määrän pääomaa, me voisimme liikkua suuntaan, jossa yhtiötä johtaa demokraattisesti työläiset itse.”
Viime vuosina myös muut ovat nostaneet esille työläisten hallinnan tarpeen byrokratian vastustamiseksi. Tämä on täysin oikein.
Kansainvälinen vallankumous eristyksen murtamiseksi
Sen lisäksi kansainvälistä vallankumousta korostava taktiikka on tarpeen, sillä pohjimmiltaan vallankumousta uhkaavat ongelmat (mukaan lukien byrokratia) johtuvat sen eristyksestä. Sosialismin rakentaminen yhdessä valtiossa ei ole mahdollista. Se ei ollut mahdollista Neuvostoliitossa, joka ulottui kokonaisen mantereen yli, ja joka piti sisällään laajat aineelliset resurssit ja valtavan määrän ihmisiä. Se on vielä vähemmän mahdollista pienellä Karibian saarella, joka sijaitsee 145 kilometrin päässä maailman suurimmasta ja taantumuksellisimmasta imperialistisesta mahdista.
Huomionarvoista on se, että Kuuba ei palauttanut kapitalismia 1990-luvulla Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen huolimatta kaikista niistä vaikeuksista, jotka tämä “erityinen ajanjakso” toi mukanaan. 2000-luvun alkuvuosina Kuuba hyötyi bolivaarisen vallankumouksen kehittymisestä Venezuelassa, mikä tarjosi sille pelastusrenkaan sekä taloudellisesti että poliittisesti. Koska Venezuelan vallankumousta ei viety loppuun kapitalismin kaatamiseen saakka, se ajautui kriisiin, joka vaikutti myös Kuubaan.
Jos Venezuelan vallankumous olisi seurannut Kuuban vallankumouksen esimerkkiä vuosilta 1959-62 ja takavarikoinut imperialistien omistukset ja kapitalistisen oligarkian, olisi se kyennyt vakauttamaan saavutuksensa ja toimimaan voimakkaana magneettina koko mantereella ja laajemmin. Mutta näin ei käynyt.
Kuuban johdon menettelytavat olivat merkittävässä vastuussa Venezuelan vallankumouksen epäonnistumisesta. Sen sijaan, että he olisivat kehottaneet sitä oppimaan Kuuban kokemuksesta, he jatkuvasti suosittelivat maltillisuutta, “olla provosoimatta vihollista”, “ymmärtää erimielisyydet” ja “olla kopioimatta malleja”. Jotkut näkyvistä kuubalaisista henkilöistä omistautuivat kampanjoimaan työläisten kontrollia vastaan Venezuelassa väittäen sen olevan “vastavallankumouksellista”.
Venezuelan vallankumouksen tappio – johtuen siitä, että sitä ei viety loppuun asti – syvensi Kuuban eristystä, joka puolestaan valoi perustan nykyiselle tilanteelle. Kukaan ei voi kieltää Kuuban vallankumouksen kansainvälistä solidaarisuutta. He lähettivät lääkäreitä ympäri maailmaa missä niitä tarvittiin, ja toimivat sankarillisesti Angolassa. Lukuun ottamatta Chen aikaista “kahden, kolmen, usean Vietnamin luomista”, 1960-luvulla Kuuban johto ei noudattanut leninististä kansainvälisen vallankumouksen politiikkaa: maailmanvallankumoukseen valmistautumista ja siihen johtavien olosuhteiden edistämistä.
Sen sijaan johto ensin alistui Neuvostoliiton stalinistiselle “kahden vaiheen” taktiikalle (tuhoisin seurauksin Nicaraguassa) ja sen jälkeen se nojautui reformistisiin utopioihin “edistyksellisten” hallitusten kannattamisesta, “anti-neoliberalismista” ja “moninapaisesta maailmasta” turvautuen geopoliittisesti kapitalistisiin Venäjään ja Kiinaan.
Vallankumouksellinen kommunistinen internationaali on johdonmukaisesti puolustanut tarvetta työväen demokratialle ja hallinnalle sekä maailmanvallankumoukselle kaikilla alustoilla, joille sillä on ollut pääsy, myös Kuubassa ja Venezuelassa viimeisen 25 vuoden ajan.
Jotkut saattavat sanoa, että tämä politiikka – työläisten kontrolli ja proletaarinen kansainvälisyys – on utooppinen. No, heidän, jotka ovat kannattaneet geopolitiikkaa samalla säilyttäen tukahduttavan byrokratian vallan, “realismi” on suurilta osin vastuussa siitä, että olemme nyt pisteessä missä kapitalismin palauttaminen vaikuttaa monille ainoalta vaihtoehdolta.
Viime aikoina Latinalaisessa Amerikassa ja maailmalla ei ole ollut puutetta vallankumouksellisista mahdollisuuksista. Kansannousut Ecuadorissa ja Chilessä vuonna 2019, kansalliset lakot Kolumbiassa, vallankumous Sudanissa, hallitusten kaatuminen Sri Lankassa, Bangladeshissa ja Nepalissa suoraan massojen toimesta, sekä valtavat yleislakot Ranskassa ja Italiassa imperialistista Gazan kansanmurhaa vastaan ovat vain muutamia esimerkkejä tästä tosiasiasta.
Kaikissa näissä tapahtumissa, enemmän tai vähemmän, työväenluokan ja talonpoikaiston massat antoivat kaikkensa muuttaakseen perinpohjaisesti elinolosuhteitansa sekä lopettaakseen sorron ja kärsimyksen. Ainoa tekijä, joka puuttui näissä tapahtumissa, oli pätevä vallankumouksellinen johto, joka olisi kyennyt nostamaan työväenluokan valtaan.
Viivästys subjektiivisen tekijän – vallankumouksellisen puolueen – rakentamisessa on myös ratkaiseva tekijä, joka on tuominnut Kuuban vallankumouksen eristykseen ja ajanut maan kohti kapitalismin palauttamista. Meidän velvollisuutemme on, samalla kun puolustamme Kuuban vallankumousta kaikin voimin, kiihdyttää tämän työkalun rakentamista, jonka avulla luokkamme kykenee kaatamaan kapitalismin.
Työväenluokan voitto ja vallanotto missä tahansa maassa olisi voimakas vipu, jolla rikkoa Kuuban vallankumouksen eristys ja estää kapitalismin palauttaminen.
On välttämätöntä ja kiireellistä, että me omistaudumme tälle tehtävälle.
Jorge Martín
